Paras kuukausi on valittu

Instassa kiertää haaste, jossa kuukaudet laitetaan paremmuusjärjestykseen. Marraskuu näyttää pitävän jumbotilaa, kesäkuu on luokan suosituin oppilas.  

En pidä alkukesästä, sillä siihen liittyy vaatimus jatkuvasta nauttimisesta. Annan kultamitalin elokuulle, on vielä lämmin, mutta harrastukset käynnistyvät.  Hopeamitalin ripustan  syyskuun kaulaan. Marraskuu ja huhtikuu seisovat yhdessä kolmannella sijalla. Täytyy myöntää, että marraskuu sai jaetun kolmannen sijan lähinnä säälistä.

Matkustin lauantaina Helsinkiin ylimääräisellä bussivuorolla. Vieressäni istui nuori nainen, joka oli menossa kuuntelemaan Coldplayn keikkaa. Sen verran olen kuunnellut bändiä, että heidän musiikkinsa vaikuttaa helpolta ja melodiselta. Ensikuulemalta kappaleet eivät oikein erotu toisistaan. Pitäisi kuunnella enemmän. Bändin fanien ei kannata loukkaantua. Olen pudonnut kärryiltä. 

Vietin vuorokauden A:n ja Ö:n luona. Nyt vasta huomasin, että toisen etunimi alkaa aakkosten ensimmäisellä ja toisen viimeisellä kirjaimella. Kävimme terassilla, jonka nimi on Mattolaituri. Nousimme Ullanlinnanmäelle. Teimme pitsaa.  Ö on syntynyt Bursan kaupungissa Turkissa ja hän sanoi, että Suomessa on  alkoholiongelma. Niin taitaa olla.

Kävin yksinäni Valokuvamuseo K1:ssä katsomassa Emmi Sarpaniemen näyttelyä. Osa valokuvista muistutti Iiu Susirajan töitä, sillä niissä oli käytetty arkisia tavaroita ja ruokatarvikkeita epätavallisissa tarkoituksissa. Sarpaniemen kuvat ovat ihanan humoristisia, tyylikkäitä ja söpöjä. Susirajan työt ovat hyvällä tavalla vaivaannuttavia. Kuvausrekvisiitan Sarpaniemi hankkii lähinnä kirpputoreilta. 

Susiraja taitaa työskennellä yksin, Sarpaniemelle valokuvaaminen on yhteisöllistä.  Ei  pitäisi vertailla.  Suosittelen Sarpaniemen näyttelyä.

Kotiin tultuani minulle tuli himo pistää kakkuvuoka päähäni ja porkkanat korviin.  Ottaa itsestäni valokuva. En tehnyt sitä, mutta ehkä jo tänään.

Marraskuun 78. päivä

On se vaan ihanaa kun on nämä vuodenajat. Toisena vuodenaikana sataa ja on pimeää ja toisena sataa, mutta on puolestaan ilahduttavan valoisaa. Facessa kollega kirjoitti, että tänään on marraskuun 78. päivä.

Aikoinaan tähän aikaan vuodesta puettiin kitisevälle kakaralle villahousut, huopatossut, lapaset ja kutittava villakauluri. Naamaan vedettiin Vitalista, sillä sen luultiin suojelevan paleltumilta. Tänä talvena luottovaatteeni on ollut urheilukaupasta hankittu sadetta pitävä toppavuorinen takki.

Tarvitaanko tammikuuta enää? Marras-, joulu- ja tammikuu voisiva muodostaa masentavan kokonaisuuden (nimeksi voisi antaa vaikka paskakuu), jonka loppumista voisimme juhlia helmikuussa.

Katsoin eilen Areenasta ohjelman Rosa Liksomista, joka on hilpeä tyyppi hiihtotoppatakkeineen ja keltaisine tupsukorvakoruineen (olivathan ne korvakorut?). Liksom käytti salanimeä, säästääkseen sukulaisensa häpeältä, joka kirjailijan ammattiin liittyi. Sittemmin hän on uskaltautunut julkisuuteen. Lapissa kirjailijoita pidettiin kuulemma pahimpina luusereina.

Tänä aamuna katsoin vähän vanhemman pätkän Kari Hotakaisesta. Olen istunut miehen kanssa samassa ravintolapöydässä 80-luvulla, eikä hän sanonut sanaakaan. Eipä se ollut välttämättä tarpeenkaan. Kun mies muuttti Helsinkiin, hän kuulemma nautti siitä, ettei kukaan puhunut ratikassa mitään. Hotakaisen mielestä romaani on hyvä lopettaa vaikka siihen, että päähenkilö vie roskat.

Hotakainen olisi luultavammin sitä mieltä, että blogipäivitykseen mahtuu vain yksi asia (jos hän harrastaisi blogeja), ainakin kolumneista hän on sitä mieltä. Olen samoilla linjoilla, mutta en välitä. Saan tehdä täällä ihan mitä lystään.