Joulukalenteri (24. luukku)

 

Partiolaisten joulukalenterin viimeisestä luukusta ei paljastunutkaan joulukuusta tai joulupukkia. Ennustukseni ei toteutunut. 

Blogijoulukalenterin jokainen luukku on ollut yllätys myös minulle. 

Joulu taitaa olla syntymän juhla. Lapseni vaimon syntymäpäivä on tänään. Onnea! En edes tiedä lukeeko hän tätä blogia. 

Kun ensimmäinen lapseni syntyi, olin vielä opiskelija. Silloin oli marraskuu ja pimeää. Tuntui kunnia-asialta, etten valittanut kipua, vaikka mieli olisi tehnyt. Kun lapsi oli syntynyt, tunsin sellaista onnea, jota on vaikea kuvata. Olin hengissä ja olin putkauttanut terveen lapsen savolaiselle synnytysosastolle. Lääkärinä ajattelen, että siinä kyse oli endorfiineistakin. Jos olisin tiennyt minkälaisen vastuun otin, en olisi ehkä ollut yhtä rohkea ja heittäytynyt lasten hankintaan. Uskalsin vielä toisenkin kerran ja olen siitä nyt iloinen. 

Siskoni lähetti tänä aamuna kuvan äitini hautakivestä ja sen edessä palavista hautakynttilöistä. Moni asia jäi äidin kanssa puhumatta. En juurikaan ajattele sitä, että äiti on kuollut, minä en vaan voi enää kysyä häneltä mitään. 

Valmistin somehittiä: leivinpaperille levitetään piparkakkuja ja niiden päälle erilaisia suklaalevyjä, hässäkkä työnnetään sata-asteiseen uuniin kymmeneksi minuutiksi. Sulanutta suklaata vedellään jollakin (käytin haarukkaa) niin, että erilaiset suklaat sekoittuvat osittain. Päälle voi ripotella pähkinöitä, karamelleja yms. 

Suklaasta tuli todella äklömakeaa, eikä se oikein kelvannut edes vieraille. Kuvaa ehkä hyvin somemaailmaa, jossa kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Jätän tämän suklaahässäkän odottamaan sotaa, jota nyt Suomeen suorastaan manataan. Sitten kelpaa tämäkin eväs.

Toivotan kaikille rauhallista joulua ja kaipaan rauhaa koko maailmaan.  Voihan epätodennäköisiäkin kehityskulkuja toivoa. Toivominen on ilmaista, joulu on kallis.

Paikallinen menestys!

Perjantaina vietettiin Pirkkalaiskirjailijoiden 80-vuotissynttäreitä. Yritin kääntää otsatukkani tyylikkäästi ja pöyheästi pois otsalta ja poltin vasempaan ohimooni punaisen läntin. M luuli, että siltä kohdalta on napsaistu ihokoepala.

Osallistuin Pirkkalaisten juhlallisuuksiin Tampereen raatihuoneella ja ravintola Laternassa. Raatihuoneella puheen piti joku nainen, joka on hierarkiassa Kalervo Kummolan alapuolella ja välitti myös pormestarin terveiset. Pirkkalaiskirjailijoiden puheenjohtaja puhui ja jaettiin Alex Matson-palkinto runoilija, kustantaja J.K. Ihalaiselle. Saimme kuohuviiniä, kahvia, sekä suolaista ja makeaa syötävää, molemmat oli aseteltu valmiiksi samalle lautaselle. Jos olisi halunnut nauttia pelkän leivonnaisen, olisi ollut pakko syödä myös voileipäkakkua.

Siirryimme ravintola Laternaan, jossa söin kantarellirisottoa, kuuntelimme vapaamuotoisempia puheita ja mainiota muusikkoa nimeltään Pelkkä Poutanen. 

Oli mukavaa, eikä mitään kamalaa tapahtunut. Seuraavana aamuna kuitenkin tuntui siltä, että tuli puhuttua liikaa ja se alkoi vähän ahdistaa. Lauloin ahdistuslaulua, Eppujen Ryyppäämään, ryyppäämään -sävelellä, mutta sanat kuuluivat "Ahdistaa, ahdistaa, joka aamu ahdistaa jne.", vaikka joka aamu ei ahdistakaan. Kyllä siitä apua oli. Häpeälaulu on samantapainen, ja siihenkin saa valita melodian ihan itse.

Kävimme lauantaina syömässä ravintola Nonnissa parin ystävän kanssa. Ruoka oli hyvää, eikä Nonni ollut liian hieno vaan sopivan rento. 

Näimme sen jälkeen Frenckellillä Kari Hotakaisen näytelmän Ihmisiksi, joka kertoo yhteiskunnan ulkopuolella jätevuorella asustavasta miehestä ja naisesta, jotka pyrkivät yhteiskunnan jäseniksi. Aamulehti nakkasi näytelmälle viisi tähteä, joka lisäsi odotuksia, mutta aiheutti myös pettymystä. Näytelmä tuntui jotenkin loppuvan kesken. Edessämme istui pariskunta, joka nauroi jo siinä vaiheessa, kun yhtään repliikkiä ei vielä ollut lausuttu. 

Ratinan Suomalaisessa kirjakaupassa lastenkirjani oli aseteltu pystyyn ja sen väliin oli pistetty lappu, johon oli painettu teksti Paikallinen menestys!

Vanhus

Ystävä kirjoitti minulle syntymäpäivärunon, jossa oli loppusoinnut kuten syntymäpäivärunossa kuuluukin. Alla luki tuleva Prisma-kirjailija. Minulla ei ole autoa, enkä käy Prismassa, joten en tunne markettien kirjavalikoimaa. Rahallisesti Prisma-kirjailijan status voisi olla kovinkin tavoiteltava.

Hämeenpuistossa rekan alle jäi "vanhempi nainen" (ketä vanhempi?). Jos rekka ajaisi päältäni, lukisiko Aamulehdessä vanhempi nainen, eläkeläinen tai peräti vanhus? Kun auto-onnettomuuksista kirjoitetaan, auto joutuu väärälle kaistalle tai joku jää auton alle, kuin nämä olisivat asioita, joita ihminen ei pysty hallitsemaan. Ehkä sitten on niin. 

Kun huomasin, että olen syntynyt samana vuonna kuin Elizabeth Strout, alkoi ikäni tuntua lähes positiiviselta asialta. Luin äskettäin Stroutin romaanin Olive, taas ja rakastin sitä. Romaani ei taida olla Prisma-kirjallisuutta. Romaanin viimeisellä sivulla yli 80-vuotias Olive Kitteridge kirjoittaa päiväkirjaansa: Minulla ei ole aavistustakaan kuka olen ollut. Rehellisesti sanoen en tajua mistään mitään. 

Rakastan kirjoja ja minun on melkein vaikea tajuta, kun joku sanoo, ettei ole lukenut viime aikoina, kun ei ole ehtinyt. Aina ehtii lukea. Nautin kirjojen selailemisesta ja silitän niiden kansia vähän samaan tapaan kuin Kertun turkkia. Nyt kun kirjastossa ei saa liikkua vapaasti, on  parille pöydälle kirjaston aulaan kerätty jotain lainattavaa. Hakiessani tilaamiani kirjoja viivyn pöytien ääressä tarpeettoman pitkään. Haluaisin julistaa kirjojen ilosanomaa. Yritän ymmärtää, että joku toinen voi pitää enemmän keilaamisesta, vanhoista autoista, humalahakuisesta juomisesta tai ompelemisesta. 

Olen ostanut ensi viikolle lipun elokuvateatteri Niagaran näytökseen, johon otetaan kymmenen katsojaa. Nomadlandin pääosaa esittää Frances McDormand, joka näytteli Olive Kitteridgeä loistavassa televisiosarjassa Olive Kitteridge. McDormand ei fyysisesti muistuta kirjan Olivea, jonka mainitaan olevan iso nainen, mutta henkisesti hän yltää kyllä Oliven tasolle.