Partiolaisten joulukalenterin viimeisestä luukusta ei paljastunutkaan joulukuusta tai joulupukkia. Ennustukseni ei toteutunut.
Blogijoulukalenterin jokainen luukku on ollut yllätys myös minulle.
Joulu taitaa olla syntymän juhla. Lapseni vaimon syntymäpäivä on tänään. Onnea! En edes tiedä lukeeko hän tätä blogia.
Kun ensimmäinen lapseni syntyi, olin vielä opiskelija. Silloin oli marraskuu ja pimeää. Tuntui kunnia-asialta, etten valittanut kipua, vaikka mieli olisi tehnyt. Kun lapsi oli syntynyt, tunsin sellaista onnea, jota on vaikea kuvata. Olin hengissä ja olin putkauttanut terveen lapsen savolaiselle synnytysosastolle. Lääkärinä ajattelen, että siinä kyse oli endorfiineistakin. Jos olisin tiennyt minkälaisen vastuun otin, en olisi ehkä ollut yhtä rohkea ja heittäytynyt lasten hankintaan. Uskalsin vielä toisenkin kerran ja olen siitä nyt iloinen.
Siskoni lähetti tänä aamuna kuvan äitini hautakivestä ja sen edessä palavista hautakynttilöistä. Moni asia jäi äidin kanssa puhumatta. En juurikaan ajattele sitä, että äiti on kuollut, minä en vaan voi enää kysyä häneltä mitään.
Valmistin somehittiä: leivinpaperille levitetään piparkakkuja ja niiden päälle erilaisia suklaalevyjä, hässäkkä työnnetään sata-asteiseen uuniin kymmeneksi minuutiksi. Sulanutta suklaata vedellään jollakin (käytin haarukkaa) niin, että erilaiset suklaat sekoittuvat osittain. Päälle voi ripotella pähkinöitä, karamelleja yms.
Suklaasta tuli todella äklömakeaa, eikä se oikein kelvannut edes vieraille. Kuvaa ehkä hyvin somemaailmaa, jossa kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Jätän tämän suklaahässäkän odottamaan sotaa, jota nyt Suomeen suorastaan manataan. Sitten kelpaa tämäkin eväs.
Toivotan kaikille rauhallista joulua ja kaipaan rauhaa koko maailmaan. Voihan epätodennäköisiäkin kehityskulkuja toivoa. Toivominen on ilmaista, joulu on kallis.
