Pitkä perjantai

Ilma on sellainen kuin pitkäperjantaina kuuluukin. Harkitsen aamulenkistä luopumista. Nykyisin kävelen töihin (olen kyllästynyt Tampereen kaupunkiin, joka ei hoida kevyen liikenteen väylien aurausta ja tekee pyöräilystä hankalaa). Eilen taapersin vielä illalla Tamperetalolle kuuntelemaan Johannes passiota. Laskin, että kävelymatkaa kertyi yhteensä 12 kilometriä.

Bachin musiikki on meditatiivista, hoitaa sielua. En silti ole varma onko se uskonnollista musiikkia. Ilman sanoja ja evankelistaa, voisi kuvitella musiikin kertovan eroottisesta eikä agape rakkaudesta.

Konserttiyleisö on suuri taukojen aikana köhivä otus, joka kääntää samaan aikaan sivua vihkosta, josta passion sanoitus löytyy suomeksi ja saksaksi. Kollektiivisesta sivunkäännöstä syntyy kovaääninen rapina.

Kuuntelen edelleen Katja Ketun Kätilöä. Luin hiljattain Rosa Liksomin teoksen Hytti numero 16. Kätilössä kuvataan sukupuolielimiä yhtä rikkaasti kuin jälkimmäisessä kirjassa neuvostomaisemia. Mitään eroottista tai pornografista noissa kuvauksissa ei ole. Sukupuolielämän kirjallistaminen ei ole helppoa. Siitä tulee helposti noloa. Kirjoituskoulutuksessa L kirjoitti rakkaudesta nuoren miehen näkökulmasta. Tämä nuori mies rakasteli nuoren naisen kanssa. Pohdimme, käyttäisikö nuori mies kyseistä sanaa, mutta oli vaikea keksiä hänen suuhunsa sopivaa ilmaisua. Kirjoituksemme eivät ole juuri rakkautta käsitelleet. Taidamme olla joukko kyynikkoja, osa onneksi runollisia.

Viikonlopun runo: Kristiina Wallin Kaikki metrit ja puut (Tammi 2012)

Avaan napit. Riisun puseron. Oliivinvihreää villaa. Riisun hameen, sukat. Myttään lattialle. Näetkö minut nyt? Katso: tässä on teekuppi, lusikka. Pöytäliina on kolmekymmentä vuotta vanha, ruskeat suuret kukat. Jos katsot kuvioiden läpi, näet minut. Minulla on keltaiset sukkahousut, myyn hiekkakakkuja, leikkipuistossa asuu suuri possu. Kuuntele mitä sanon. Ravista kirjaimista irti vinyylilevyjä, villasukkia, unohtuneita ilmeitä.

Avaan napit. Olen oma heijastukseni. Kerron tarinan minusta. Kerron sinusta. Kerron isoäidistä, vieraista karttalehdistä. Olen rakeinen kuva. Riisun puseron. Heijastan surua. Oliivinvihreää villaa, jossakin liikahtaa ilo. Katoan. Sinä katoat. Me katoamme loputtomiin välähdyksiin, sirpaleiseen valoon. Täällä välkähtää puita ja kasvoja, nakkikioskeja ja monotonista naurua. Tartun sinuun, sinä räjähdät sanoiksi ja nykiviksi liikkeiksi. Olen tässä ja katoan. Tämä hauras päivä, niin käsin kosketeltava, todempi kuin.

Raks Kerttu

Raks Kerttu,

Huomasin kyllä kirjoitusvirheen, mutta miksi ei raks. Lumi, jota vielä pari päivää sitten satoi yllin kyllin, sulaa nyt syviksi lätäköiksi suojateiden eteen. Loikin ja yritin välttää kenkien kastumisen, turhaan. Mustien farkkujen lahkeita nousee kuravana, joka ulottuu yli polvitaipeiden. Minulla on kummallinen tapa kävellä, talvisaappaisiini kulkeutuu kadulta hiekotussoraa.

Istuin hetken Valossa, join raikasta valkoviiniä ja söin vuohenjuustokasvispiirakkaa. En syönyt pullaa, en. Tulin sinua tapaamaan ja kohta lähden kuuntelemaan Johannes passiota. 

Ystävällinen naisääni soitti pankista ja halusi keskustella raha-asioistani. Vielä 20 vuotta sitten se olisi tarkoittanut tilin ylitystä, nyt minua houkuteltiin rahastosäästämään. Vakuutin naisäänelle, että haluan tuhlata, en säästää. Nainen ehdotti, että sijoittaisin rahastoon ja matkustaisin jonnekin parin vuoden päästä. Mistä tiedän, olenko edes elossa silloin.

Joudun jättämään sinut yksin. Kirjoita runo tai revi huonekalu.  Kyllä sinä saat aikasi kulumaan. Ja pian minä palaan. Lahkeet kurassa ja saappaat sepeliä täynnä.

Ystävällisesti,
emäntäsi Heidi 

Aamukahvin harras odotus

Aloitin aamun esitelmän kahvikupin kuvalla ja lupasin, että kaikki pääsevät pian nauttimaan sairaalan meille hankkimasta Costa Ricasta. Työantaja ei varmaan osannut ennakoida kahvin hinnan nousua: kahvi on tarjottu meille vuoden alusta. Ennustan, että etu poistuu ensi vuonna säästösyistä kuten elävät joulukuuset aiemmin.  Sijoittelin esityksen puoliväliin kahvikuvan ja lupasin, että puolet on suoritettu ja kahvi pian uutteria kuulijoita odottaa. Lopetin esitelmän kahvikupposeen. Juoni se on oltava esitelmälläkin, vaikkakin tässä tapauksessa hatara. Esimieheni kysyi, olinko posmottanut esitykseni noin koemielessä kissalle. Tällä kertaa en ollut ehtinyt. Eläinkoe jäi siis uupumaan, esitelmä syötettiin harvalukuiselle yleisölle rohkeasti ilman testausta. Kerttu piiloutuu nykyisin sängyn alle kun alan pitää esitelmää, sen runollisia korvia särkee asiateksti ja termistön epäloogisuus (englannin, suomen ja latinan sekakäyttö).

Sain potilaalta pullon punaviiniä: KWV Pinotage 2010.

Kuuntelen Katja Ketun Kätilöä. Liekö kuuntelukokemus erilainen kuin lukukokemus. Välillä teksti virtaa korvistani liiankin vahvana ja lihallisena. Pidän Eija Ahvon tavasta lukea, se ei ole vielä alkanut ärsyttää kuten joidenkin näyttelijöiden imelä ääni.

Palautin pikalainassa olleen Virtahevon Metsoon. Valitin virkailijalle, etten ollut ehtinyt lukea opusta loppuun saakka ja että minua pikkuisen vaivaamaan, miten kirjassa lopulta kävisi. Nainen sanoi, ettei voi suoraan ojentaa kirjaa minulle takaisin, mutta se ilmaantuisi ihan kohta takaisin VIP-hyllyyn. Niin se tekikin ja sain viikon lisäaikaa. Hannu Salaman Siinä tekijä, missä näkijä vaikuttaa olevan hämmästyttävän suosittu, en onnistunut sitä lainaamaan, mutta se varattiin minulle Sampolan kirjastosta.

Katse

Mummo kertoi aluksesta, jonka ei pitänyt koskaan upota. Laiva vajosi neitsytmatkallaan meren pohjaan. Mummo sanoi, että samalla kun matkustajat etenivät kohti loppuaan, soitti laivan kannella orkesteri virttä. Ajatus kylmäsi minua. En katsonut elokuvaa Titanic, enkä tule katsomaan tämän iltaista minisarjaa Titanicista. En halua nähdä elokuvaa, jonka tiedän loppuvan kehnosti. En katsonut Mikko Niskasen  Kahdeksan surmanluotia, enkä tule katsomaan 11.9.2001 tapahtumista kertovia filmejä. Seuraan mieluummin valkokankaalta, kun ihmiset puhuvat, juovat kahvia ja tupakoivat. Pidän siitä, että yksi katse on elokuvan kohokohta.

Sen sijaan olisin halunnut nähdä elokuvan Pekka ja Pätkä neekereinä (taideteos esitettiin päivällä televisiossa). Elokuva oli mahdollisesti tahattoman rasistinen, me emme asiaa tuolloin ymmärtäneet. Kyseinen elokuva oli ensimmäinen kokopitkä näytelmäelokuva (siis muu kuin animaatio), jonka olen nähnyt. Näin sen Kino Haagassa. Silloin elokuvateatterit eivät vielä olleet suuria huviryppäitä, joissa syödään popcorneja suuresta saavista ja kommentoidaan filmiä ääneen.

Viime teatterireissulla (tai kyseessä oli teatteriravintola) yhdessä pöydässä porukka puhui häiritsevästi. Näyttelijä Riku Suokas totesi "Tämä ei ole televisio, minä kuulen puheenne". Pöytä hiljeni.

Kurssikaveri arveli laihdutuskuurinsa menneen överiksi, koska luuli kolmeen kertaan keittiön pöydällä olevaa raihuovoviljelmää pitsaksi. Minä näin pitkään Harrin (löytökissa, jota kaikki pelkäsivät) sujahtelevan pitkin huoneistoamme, vaikka se oli jo vainaa. Raskaana ollessa kaikkialla näkyi vauvoja, rakastuessa rakas ihminen liikkuu  kaikkialla.

Nyt katse esitelmään, muuten ei kunnian kukko laula.

Siinä tekijä, missä näkijä

Saavuin kotiin päivystyksen ikeestä. Katsoin ulos ja sanon Kertulle
"Hienoa asua kerrostalossa"
Kerttu naukaisi haikeasti ja tuijotti märkää lunta, joka satoi luonnonvastaisesti vaakaan.
Kurkistin naamakirjaan: paatuneinkaan positiivari ei enää hihku lumitöiden ihanuutta.

En ehtinyt lukea lukupiirikirjaamme Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa loppuun saakka, mutta ilokseni kuulin, ettei kirjailijakaan saanut vietyä urakkaansa koskaan päätökseen. Kirjaan jäi neljä osaa suunnitellun kuuden sijasta. Pääsin teoksen puoliväliin, mutta luin Wikipediasta kaikenlaista tietoa, jota toisilla ei ollut. Kirjassa naureskellaan papeille, hihitellään poliiseille, pilkataan upseereita ja naisetkin saavat osansa. Joudutaan putkaan, mielisairaalaan, vankilaan ja juodaan viinaa. Kirjaa lukisi ehkä mieluiten pieninä annoksina, vaikka viikottaisena pakinana, kertarykäisy on liikaa.

Jokainen saa vuorollaan valita luettavan kirjan. Seuraavana työnämme on Hannu Salaman Siinä näkijä, missä tekijä. Olin taas kerran innoissani siitä, miten valtavasti tulen sivistymään. Kun sitten harpon kirjaa pari tuntia ennen kokoontumusta, niin en enää ole yhtä optimistinen kehittymiseni suhteen. 

Runollinen sanomalehti

Kisu hyppää viereeni, kehrää, nuolee hiuksiani ja hönkii päälleni kissanruoan hajua. Ojennan oikean käteni ja hamuilen puhelimeni jakkaralta, joka toimii yöpöytänä. Tarkista ajan, kello on seitsemän. Ikkunasta tunkee jo valoa. Vilkaisen sähköpostini (ei uutta postia), hiplaan esille FB:n, joku nelikymppinen intoilee kehittyneensä kypsäksi aikuiseksi. Vedän villasukat jalkoihini. Napsautan Selena-matkaradioni auki:  mies kertoo unettavalla äänellä äänilevyistään. Lataan keittimeen kahvia: kaksi lusikallista tummaa Presidenttiä, yhden Lidlin kahvia, jota olen vahingossa ostanut ja josta en pidä. Ruokaa ei saa heittää roskiin. Kasaan kuppiin banaania, mustikoita, mangoa, soijajugurttia ja KRUNGGGGSSS. Vedän kaiken sauvasekoittimella pehmeäksi mössöksi. Paistan kananmunan. Haen lehdet, kisu seuraa minua. Valutan pieneen kippoon kisunruokaa, jota se haistaa ja alkaa säntäillä pitkin asuntoa. Kisu naukuu kuuluvasti. Istun pöytään sanomalehtieni, kahvieni ja syötävieni kera.Viimeinen lomapäivä. Keskiviikon esitelmä (kongressiraportti) on ikävästi vaiheessa. Illalla on lukupiiri ja Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa puolivälissä. Päätän stressaantua.

Eilisessä Hesarin kuukausiliitteessä toimittaja Anu Leppä kertoo anoreksiastaan. En todellakaan ole anorektikko, mutta tunnistin jutusta silti itseni.Välillä olen kokenut pakkoa  liikkua, pelkoa lihomisesta. Joka sunnuntai-aamu on lähdettävä lenkille, vaikka mieluiten haahuilisi läpi päivän villasukissa ja aamutakissa. On ulkoilukin mukavaa, en kiellä, mutta romahtaisiko maailma, jos en lähtisi minnekkään. Toinen juttu on oman keskinkertaisuutensa hyväksyminen.  Aavistan, että keskinkertaisuuteen tyytyminen voisi olla tie tasapainoiseen elämään. Myönnän kyllä olevani huono, mutta että keskinkertainen: se tuottaa tuskaa.

Eilisessä Hesarissa julistettiin sanomalehtirunokilpailu: otetaan lehtijuttu, käytetään mustaa tussia ja piilotetaan sanat, joita runoon ei tarvita. Aikaansaannos kuvataan ja lähetetään lehteen. Nyt luen lehtiä runoa etsien.

Tähän perään viskaan pätkän Harry Salmenniemen kokoelmasta Runojä. Tästä tulee mieleen se mitä sanomalehtitekstistä voisi esiin kaivaa:

kuuluu itkua; itku on musertavaa; ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua kun hieman pulska lähimmäinen syö liikaa makeisia ja  oksentaa; emaliastiat, muoviastiat ja avioerolomakkeet; kahden,aikaisemmin toistensa kanssa viihtyneen lemmikin välille syntynyt kolkkous pitää pintansa loppuun saakka; neonvalojen kirkkaus kohtauksen laukaisijana, elämä ja kuoleman pakkoliikkeet; syksyn röntgen paljastaa metsän rakenteen, kaiku vuorten välissä suurentaa itkun; syyt paljastuvat hitaasti, kuin kaivertamalla; lapsi itkee; paikallisbussin valoikkunat läpi maiseman; kauhubetoni, graffitit, arvoesineet, messinki; napalmimetsässä luoti tunkeutuu naudan läpi; lentokoneet, ruoka-avustukset ja luotisarjat; säkkipimeässä metsässä ihminen etsii lähimmäistä, mutta ei löydä; jokin nytkähtää, jokin havahtaa;