sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Runollinen sanomalehti

Kisu hyppää viereeni, kehrää, nuolee hiuksiani ja hönkii päälleni kissanruoan hajua. Ojennan oikean käteni ja hamuilen puhelimeni jakkaralta, joka toimii yöpöytänä. Tarkista ajan, kello on seitsemän. Ikkunasta tunkee jo valoa. Vilkaisen sähköpostini (ei uutta postia), hiplaan esille FB:n, joku nelikymppinen intoilee kehittyneensä kypsäksi aikuiseksi. Vedän villasukat jalkoihini. Napsautan Selena-matkaradioni auki:  mies kertoo unettavalla äänellä äänilevyistään. Lataan keittimeen kahvia: kaksi lusikallista tummaa Presidenttiä, yhden Lidlin kahvia, jota olen vahingossa ostanut ja josta en pidä. Ruokaa ei saa heittää roskiin. Kasaan kuppiin banaania, mustikoita, mangoa, soijajugurttia ja KRUNGGGGSSS. Vedän kaiken sauvasekoittimella pehmeäksi mössöksi. Paistan kananmunan. Haen lehdet, kisu seuraa minua. Valutan pieneen kippoon kisunruokaa, jota se haistaa ja alkaa säntäillä pitkin asuntoa. Kisu naukuu kuuluvasti. Istun pöytään sanomalehtieni, kahvieni ja syötävieni kera.Viimeinen lomapäivä. Keskiviikon esitelmä (kongressiraportti) on ikävästi vaiheessa. Illalla on lukupiiri ja Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa puolivälissä. Päätän stressaantua.

Eilisessä Hesarin kuukausiliitteessä toimittaja Anu Leppä kertoo anoreksiastaan. En todellakaan ole anorektikko, mutta tunnistin jutusta silti itseni.Välillä olen kokenut pakkoa  liikkua, pelkoa lihomisesta. Joka sunnuntai-aamu on lähdettävä lenkille, vaikka mieluiten haahuilisi läpi päivän villasukissa ja aamutakissa. On ulkoilukin mukavaa, en kiellä, mutta romahtaisiko maailma, jos en lähtisi minnekkään. Toinen juttu on oman keskinkertaisuutensa hyväksyminen.  Aavistan, että keskinkertaisuuteen tyytyminen voisi olla tie tasapainoiseen elämään. Myönnän kyllä olevani huono, mutta että keskinkertainen: se tuottaa tuskaa.

Eilisessä Hesarissa julistettiin sanomalehtirunokilpailu: otetaan lehtijuttu, käytetään mustaa tussia ja piilotetaan sanat, joita runoon ei tarvita. Aikaansaannos kuvataan ja lähetetään lehteen. Nyt luen lehtiä runoa etsien.

Tähän perään viskaan pätkän Harry Salmenniemen kokoelmasta Runojä. Tästä tulee mieleen se mitä sanomalehtitekstistä voisi esiin kaivaa:

kuuluu itkua; itku on musertavaa; ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua kun hieman pulska lähimmäinen syö liikaa makeisia ja  oksentaa; emaliastiat, muoviastiat ja avioerolomakkeet; kahden,aikaisemmin toistensa kanssa viihtyneen lemmikin välille syntynyt kolkkous pitää pintansa loppuun saakka; neonvalojen kirkkaus kohtauksen laukaisijana, elämä ja kuoleman pakkoliikkeet; syksyn röntgen paljastaa metsän rakenteen, kaiku vuorten välissä suurentaa itkun; syyt paljastuvat hitaasti, kuin kaivertamalla; lapsi itkee; paikallisbussin valoikkunat läpi maiseman; kauhubetoni, graffitit, arvoesineet, messinki; napalmimetsässä luoti tunkeutuu naudan läpi; lentokoneet, ruoka-avustukset ja luotisarjat; säkkipimeässä metsässä ihminen etsii lähimmäistä, mutta ei löydä; jokin nytkähtää, jokin havahtaa;

9 kommenttia:

AuvoT kirjoitti...

Niin. Ehkä taidetta voi tehdä sanomalehdestäkin.

Olen lukenut Karin Fossumin teosta "Murtuma". Miksi en millään löydä kirjoista miestä jolle en olisi kateellinen. Kirjoitetaanko vain ja ainoastaan erinomaisista henkilöistä, vai olenko todella niin keskinkertainen.

Kun vertailee kirjallisuutta ja kirjailijoiden elämäkertoja, havaitsee aina miten läheltä omaa elämäänsa - usein piilotetusti omaelämäkerrallista - kirjailija kertoo. Tämä pätee jopa nobelisteihin. Heidillä alkaa olla jo aineksia aika hyvin. Mutta mikä olisi dramatiikka? Se mitä on aina elämässään halunnut mutta ei saavuta.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Olen lukenut Asta Lepän kirjan elämästä sen jälkeen, kun hänen miehensä kuoli; nimeltään Sinä et hävinnyt. Nenäliinaa tarvittiin tykötarpeena.

Luin tuon anoreksiajutun; mistä kaikesta sitten mahtaakaan johtua syömisen kanssa kipuileminen.

Liitteessä tykkäsin kovasti Juhani Tammisen ja hänen tyttärensä haastattelusta. Sellaisen isän varjossa kasvaa väkisinkin vahvaksi ellei satu olemaan kovin haurasta laatua.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Niin, ja et sinä ole mitenkään keskinkertainen! Oikein pirun pätevä nainen sekä ammatillisesti että kirjallisesti.

Saattaisit muuten pitää elokuvasta Tarja Halosesta. Kävin eilen katsomassa sen ja täytyy sanoa, että sillä naisella on hurtti huumori! Tykkäsin.

Anonyymi kirjoitti...

Inhoan tällaista itsekin, mutta en malta olla kommentoimatta. minua on häirinnyt pitkään otsikossasi oleva huonon äitiyden määrittelysi. Nyt taas väität olevasi huono. ehkä kyse on jostain ikäpolvi tai murrejutusta, mutta silti. Millaista ihimistä itse pidät huonona? Ja pitäisikö sellaisen tehdä jotain tiettyjä parannuksia tullakseen hyväksi tai kuten tunnut tavoittelevan: keskinkertaiseksi? Minä olen monessa asiassa mielelläni huono kunhan joissain asioissa olla hyvä. Mutta se keskinkertaisuus kyllä kammottaa, minulle se merkitsee sitä, ettei ole kiinnostunut oikeastaan mistään: käy töissä ja ostaa ruokaa marketista ja vapaa-ajalla manaa huonoja tv-ohjelmia. Minä arvostan blogissasi juuri sitä, että kiinnität huomiota moniin asioihin ja pohdit mikä ja miksi ne ovat kiinnostavia. Kateutta herättää Kerttu, meiltä häipyi kissa anopille kun pojalle tuli allergiaa. Nyt täällä vaatii palvelua kokoaan suurempi koira.

Heidi kirjoitti...

Keskinkertaisuus on kuitenkin meidän useimpien kohtalona ja ihan oikeasti se saattaa olla onni, jos sen oivaltaa. Aina jokatapauksessa löytyy niitä parempia.

Dokumentti Tarja Halosesta kiinnostaa.

Anonyymille: taidan poistaa ne määritelmät. Äitinä en voi enää olla hyvä, se aika meni jo ohi, mutta ei siinä surkuttelut auta. Jos joskus saan lapsenlapsia, niin ehkä yritän pärjätä isovanhemmuudessa paremmin.

Heidi kirjoitti...

Niin ja ne Kuukausiliitteen sukulaishaastattelut ovat mielenkiintoisia, ehkä jännintä on semitä voi lukea ns. rivien välistä.

Minerva kirjoitti...

Täytyy etsiä musta tussi, Tekniikka&Talous suorastaan huutaa kaipuusta tulla runotetuksi.

Mari Koo kirjoitti...

Kiitos vaan sanomalehtirunoilun huomionnista! Ja sitten vaan julki internetiin ne runot, joita ei kisaan lähetä.

(Vähän harmittaa, ettei hoitokissa Humppa päässyt kuviin, vaikka se talsi lehden päällä ja kuvaaja sitä räpsi otoksia. Kissa olisi niin hyvin sopinut runolliseen juttuun. Tai siis sopiihan kissakuvat kuvituksesksi melkein mihin juttuun tahansa. Terkut Kertulle!)

Heidi kirjoitti...

Kerttu kiittää! Minä olen kiitollinen sinulle blogini "mainostamisesta". Tuo sanomalehtirunoilu oli minulle uutta ja innostavaa vaikka en runoilla osaakaan tai ehkä juuri siksi.