maanantai 6. huhtikuuta 2020

Tunnustus

Tunnustan heti aamusta nolon jutun. Uskon, etten ole ainoa.

Otin ilmaisen 45 päivän jakson eräästä sähkökirjapalvelusta ja luin kännykän näytöltä lukupiirikirjamme (Elizabeth Strout, Kaikki on mahdollista, joka on ihana kirja). Teoksen luettuani hain palvelusta oman romaanini, plarasin sivut oikealla etusormellani alle viidessä minuutissa ja myönsin itselleni neljä tähteä.

Puolustuksekseni täytyy sanoa, että annoin Elizabeth Stroutille viisi.

Elizabeth Strout sai uransa alussa useita hylsyjä ja menestys tuli varsin myöhään (kirjailija on tällä hetkellä 64-vuotias). Strout katsoo henkilöitään suurella myötätunnolla, joka ei ole korkeakirjallisuudelle ihan tyypillistä. Nyyhkytin lukiessani romaania Kaikki on mahdollista, luin uudestaan kirjan Nimeni on Lucy Barton (itkin taas) ja aloitin juuri Olive Kitteridgen, jonka kirjailija kirjoitti ennen edellä mainittuja teoksia ja josta on tehty samanniminen hieno televisiosarja.

Järjestimme lukupiiritapaamisen Teamsissa (pidimme siis Skaippi komfferenssin), jonka alku oli yhtä hulinaa, sillä eräs jäsenemme ei ensin päässyt virtuaaliseen seuraamme. Tällä kertaa kaikki pitivät kirjasta, eikä kukaan sanonut "Tämä on paska!". Yksimielisyydellä on taipumusta laimentaa kokemusta.  Ylistimme yhdessä Stroutia kuin Kim Jong-unia konsanaan.



sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Hyvää huomenta punahilkka

Kun heräsin lapsena pahalla tuulella, sanottiin, että olin noussut sängystä väärällä jalalla. Mietin ihan konkreettisesti, olisiko pitänyt valita toinen nousujalka.

Ihmiset luettelevat iltaisin positiivisia asioita ja hyvä niin. Listaan näin aamusta päivän huonot ja miten niistä selviän.

1. Heti noustuani kävelen keittiöön hakemaan puhelimeni, josta olen eronnut yön ajaksi ja palaan takaisin sänkyyn. Katson Facen ja mitä ärsytääviä haasteita sieltä taas kerran löytyy. - Lisään haasteen, jossa pyydetään mainitsemaan ärsyttävin Facebook-haaste.

2. Googlaan kirjani ja huomaan, ettei yksikään lehti ole kirjoittanut arviota romaanistani.  Aamulehti teki laajan henkilöhaastattelun ennen kirjan julkaisua, siitä kiitos. Kaipaan kritiikkejä! Tuttu kirjailija sai jo toisen sanomalehtikritiikin ihan juuri ilmestyneestä romaanistaan. Onnittelen häntä (olen kateellinen). - Yritän ajatella kuten romaanini päähenkilö Auri, teen seuraavasta romaanista paremman. Sittenpä näette paskakriitikot!

3. Jääkaappini on tyhjä ja minun on mentävä kauppaan. - Menen kauppaan.

4. Asun yksin, joten eristäytyminen on melko kokonaisvaltaista. Tampereella asuva poikani on käynyt viikottain (ei tietenkään saisi, sillä sosiaalisia kontakteja pitäsi rajoittaa). Hänen puolisonsa on ulkomailla opiskelijavaihdossa, joten hänkin saattaa jossain määrin tarvita seuraani. Ilman tätä emme olisi ehkä koskaan puhuneet näin paljon toisillemme. Luin lehdestä, että Suomessa on 1.2 miljoonaa yksin asuvaa ihmistä, joten tavallaan en ole yksin. - Käyn läpi ne ihmiset, joiden kanssa en ainakaan haluaisi elää. Rauhoitun ja keitän kahvit.

5. Tänään olisi pidetty lukupiiri, jossa olisi ollut tarjolla herkkuja sekä äänekästä ja fiksua seuraa. - Pääsen lukupiiriin Teamsin kautta. Teen itselleni jotain hyvää syötävää.  Juon lasillisen viiniä.

6. Epidemialle ei näy loppua. Kukaan ei tiedä miten tässä käy. - Teen parhaani. Tönin katseellani sivumpaan niitä, jotka eivät pidä riittävää turvaväliä. Uskon, että asiat ratkeavat. Luotan asiantuntijoihin ja päättäjiin, sillä en voi muutakaan.

Hengitän vaivattomasti. Olen elossa. Olen tasahaalea. Syön mustikoita, jugurttia ja palan leipää. Juon kahvia. Luen päivän sairastuneet ja kuolleet.

Otsikko viittaa Immi Hellénin lastenrunoon, jossa kukko ja pahaa unta nähnyt ja huonolla tuulella herännyt kana keskustelevat.

lauantai 4. huhtikuuta 2020

Toiveikkuuden taikapöly

Näinä aikoina ehtii seurata itseään tarkemmin, mikä ei välttämättä ole pelkästään hyvä asia. Saattaisi olla hyödyllisempää tarkkailla vaikka tukkasotkia tai töyhtöhyyppiä.

Olen havainnut itsessäni pelottavia piirteitä: olen ryhtynyt leipomaan ja suihkuttelemaan viherkasveja. Leivoin banaanileipää ja unohdin sokerin, jota käskettiin ohjeessa laittaa taikinaan kaksi desilitraa. Suihkuttelen viherkasvit kolme kertaa päivässä.

Hain vaihtelun vuoksi noutoruoan Gastropub Tuulensuusta, jonka pöydissä istui vielä muutama piintynyt oluen juoja. Hanaolutta olisi myyty loppuunmyyntihintaan ja valikoima oli laaja. En ostanut.

Luin suru-uutisen, että paria vuotta ylemmällä kurssilla opiskellut mies on kuollut koronavirusinfektioon. Kyseinen henkilö oli pidetty ja sosiaalinen tapaus ja sysäsi hetkessä taudin vähän lähemmäksi. Tieto kuolemasta vähän itketti vaikka en häntä tuntenutkaan. Viime aikoina itkukynnys on laskenut epätarkoituksenmukaisen matalaksi ja sen ylittämiseksi tarvittiin eilen vain Elizabeth Stroutin romaani Kaikki on mahdollista, Matti Ijäksen elokuva Katsastus (älkää kysykö miksi) ja Rööperiin Pepe Wilbergin esittämänä (tämäkin hieman hämmentää minua).

Leipomisen ja anopinkielen suihkuttelemisen lisäksi ihmiset näköjään lukevat blogiani, sillä täällä pistäydyttiin eilen yli tuhat kertaa.

Nyt pitäisi huiskutella kaikkialle virusten sijaan toiveikkuuden taikapölyä.


------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Mainos: Heli Kortepohjan lähikirjastosta jakaa somessa kirjavinkin romaanistani Ei saa elvyttää ja kirjoittaa "Kirja on yhtäaikaa kepeä ja älykäs. Esiin nostetaan niin luokkaerot kuin vanhan ihmisen itsemääräämisoikeus."

Seuraavaksi varmaan siteeraan jonkun sukulaisen lausuntoja. Miksi en sitä tekisi? Isäni sanoi, että kirjassa oli osuvia sanontoja (tämä sanottiin savon murteella, jota en osaa jäljitellä).

Jos kirjan haluaa ihan omakseen niin sen saa helposti tilattua vaikka Kariston verkkokaupasta (linkki).

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Viiveteoria

Luen lukupiirikirjaa sunnuntain "kokoontumista" varten. Tämänkertainen kirjamme on Elizabeth Stroutin romaani Kaikki on mahdollista. Kirjassa vaimoaan pettävä Charlie (josta muuten pidin heti) pohtii ilmiötä, jota hän nimittää viiveteoriaksi. Jos lyöt sormeesi vasaralla, tunnet alkuun helpotusta, eihän tämä lopulta sattunutkaan, mutta kipu tuleekin viiveellä.

Kun miehesi, joka välillä tympii kovastikin, ilmoittaa rakastuneensa toiseen niin saatat olla hetken ajan helpottunut, mutta tiedät, että kyllä se tuska tulee ja tekee mieli mennä valmiiksi peiton alle potemaan tai hypätä jääkylmään veteen.

Luen romaania jo toista kertaa, tihrustan tekstiä kännykän näytöltä ja silti se tuntuu nerokkaalta. Lämpö, jolla kirjailija kuvaa pikkukaupungin asukkaita kaikkine vikoineen miellyttää minua.

Tulin surulliseksi siitä, etten itse tule kykenemään mihinkään vastaavaan.

Viiveteoria päti tässä koronahässäkässäkin, ensimmäisinä päivinä nautin siitä, että saan maata rauhassa sohvalla, eikä kukaan (varsinkaan minä itse) vaadi minulta mitään. Käännän vain kylkeäni ja kirjan sivuja, käyn kävelemässä ja seuraan kevään tuloa. Vajaan viikon kuluttua kaikki alkoi ärsyttää, kävelytiet, kirjat, Padilta katsotut elokuvat, omat ajatukset, kotijumpat, yksinäiset kahvihetket, puhelut ja painauma sohvassa, jonka olin aiheuttanut. Kirjoittaminenkaan ei sujunut. Nyt minusta on tullut ylitunteellinen ja siinä välissä kärsin tilanteeseen sopimattomasta huumorista (siis omastani), jota en edes pitänyt vain omana tietonani vaan levittelin ympäriinsä, kuin sillä voisi myrkyttää kaikki virukset. 

Katsoin MUBI-nimisestä palvelusta Louis Mallen elokuvan Virvatuli vuodelta 1963. Elokuvassa alkoholista irti pyristelevä, masennusta poteva mies asustaa jonkinlaisessa viehättävässä hoitolaitoksessa. Ruokapöydässä keskustellaan Aristoteleen ajatuksista. Heti alkuun käy ilmi, että miehellä on ase. Mies pääsee hoidosta ja tapaa tyylikkäitä ystäviään, ratkeaa ryyppäämään, palaa parantolaan ja ampuu itsensä. Kaikki tämä on niin taiteellista, mustavalkoista, hidassoutuista ja henkevää, ettei ahdista lainkaan. Taustalla soi Erik Satien pianomusiikki. Minuuttitolkulla kuvataan miehen istumista ravintolan terassilla, muita asiakkaita ja ohikulkevia ihmisiä. Hieno elokuva kerrassaan. Ranskalaiset osaavat tai osasivat, en ole aikoihin katsonut hyvää ranskalaista elokuvaa.

torstai 2. huhtikuuta 2020

Elokuvakerho

Mietimme eilen ystävän kanssa (puhelimessa tietenkin) miten näitä rajoituksia ryhdytään purkamaan ja visioimme ratkaisua, jonka mukaan ihmisten turvaväli lyhentyisi heinäkuussa puoleen metriin ja syyskuussa edettäisiin portaittain jopa kättelyyn.

Voi toisaalta olla, että kättely katoaa kokonaan tai todennäköisemmin toisen käteen tarttumista pidetään jatkossa moukkamaisena tai vähintäänkin vanhanaikaisena. Lupaavasti alkanut ystävien ja sukulaisten halailu loppuu. Onhan se ollut suomalaisille vierasta muutenkin, ainakin selvin päin.

Pienehkölle ihmiselle on ihan uusi kokemus, etteivät ihmiset kävele päälle tai töni, vaan saa edetä virtaviivaisesti minne haluaa ja luottaa siihen, että kanssakulkijat väistävät kaukaa.

Monet digitaaliset palvelut tarjoavat ilmaisjaksoja. Otin sähkökirjapalvelun ja elokuvapalvelun ja merkitsin kalenteriin ilmaisjaksojen päättymispäivät, että muistan ne sitten joskus lopettaa.

Elokuvapalvelu tarjoa kolmen kuukauden verran taide-elokuvia eri vuosikymmeniltä ja päätimme parin kaverin kanssa perustaa elokuvakerhon, katsoa elokuvat kotonamme ja keskustella myöhemmin niistä jonkun virtuaalisysteemin kautta. Nyt on vaikea edes kuvitella paluuta elokuvateatteriin ja normaaleihin ihmiskontakteihin.

Ensimmäiseksi elokuvaksi ystävä valitsi Louis Mallen Virvatulen vuodelta 1963. Elokuva käsittelee päähenkilön alkoholismia ja masennusta. Kapinalliset ystävätkin ovat raukkamaisesti keskiluokkaistuneet ja heistä on tullut tyytyväisiä.

Mainiota elokuvakerhoaineistoa.


-------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Mainos: Blogeissa romaanistani "Ei saa elvyttää" on kirjoitettu jonkun verran. Marika kirjoittaa näin: "Jo nyt uskallan veikata, että (Ei saa elvyttää) nousee yhdeksi vuoden parhaista lukukokemuksista" (linkki)
Minusta alkaa kehittyä ihan kelpo amatöörimainostaja, sillä valitsen lauseet huolella, tarjoamani informaatio muistuttaa diktatuurien tiedonvälitystä. Älkää hermostuko, sillä mainosmateriaali on nyt erotettu katkoviivalla. Kirjaani saa eri tahoilta, lisään tähän Kariston kirjakaupan linkin, josta sen voi ainakin vaivattomasti tilata (linkki).

keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Miksi en kirjoittaisi?

Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan Miksi en kirjoittaisi (Avain 2019), ei ole niinkään kirjoitusopas vaan innoituskirja, joka tyrkkää lukemaan ja kirjoittamaan. Kotona, kahviloissa, liikennevälineissä (kirjassa kerrotaan naisesta, joka asettelee kirjan polkupyörän koriin ja lukee pyöräillessään, en suosittele), matkoilla, ruokaa tehdessä. Kirjasta voi nauttia eri formaateissa.

Kirjoittaa voi päiväkirjaa, kirjeitä, blogia, historiallisen romaanin, runoja, artikkelin, postikortin, sähköpostia, WhatsApp-viestin. Kirjoittamiseen saattaa kehittyä riippuvuus (tämä on oma havaintoni).

Terhi Rannela päivittää blogiaan pari kertaa kuussa ja tekee sen yhtä huolellisesti kuin lehtikolumnin. Luetuttaa esilukijalla, ennen kuin julkaisee. Minä sutaisen ihan tuosta vaan, sen kummemmin miettimättä mihin sormet näppäimillä osuvat. Toisinaan kirjoitan vaikka mitään kirjoitettavaa ei ole. Niistä tulee parhaita. Välillä joudun sitten häpeämään ja korjailemaan virheitä jälkeenpäin.

Innostuin Päivi Haanpään ajatuksesta pitää lukupaasto, jona aikana luovutaan somesta ja sanomalehdistä ja luetaan pelkästään runoja. Pidän ehkä tunnin mittaisen lukupaaston joku päivä, sillä olen vain heikko ihminen.

Kirjassa kerrotaan Kirje tuntemattomalle -vapaaehtoistyöstä, jossa lähetetään käsin kirjoitettuja kirjeitä yksinäisille. Kaivelin lootistani sekalaiset postikorttini ja lupasin Facessa lähettää kortit kaikille halukkaille, joita on tässä vaiheessa ilmaantunut peräti yhdeksän, joten mikään hitti tämä ei ole ollut.

Oli hauskaa kirjoittaa kortteja, lähetin mm. kortin Rondasta, jossa olen viitisen vuotta sitten käynyt. Kortissa mainitsin bussikuskin, paellan, jäätelön ja maisemat tietenkin. En minä siellä paellaa syönyt. Alle pistin Heidi-tädin. 

Kortteja on edelleen, joten jos joku haluaa minulta postikortin, voi kirjoittaa viestin osoitteeseen saunaiho@luukku.com, lähettelen niin kauan kuin niitä riittää.  Pelastan postilaitoksen.