Vegaaninen "munakas"

Miksi hotelliaamiaiseen kyllästyy, vaikka tarjolla on monenlaisia herkkuja? Kotiaamiaiseni koostuu lähinnä soijajugurtista, leivästä, tomaatista, paprikasta ja kahvista. Kukaan ei jaksaisi syödä joka päivä yhtä ja samaa lounasta. 

Valmistin vegaanista munakasta. No jaa. "Munakasta" varten sekoitettiin kikhernejauhoa ja vettä, mömmö maustettiin ja paistettiin öljyssä. Ei se pahaa ollut. Ehkä oli virhe odottaa kikhernelätyltä samaa kuin munakkaalta. Lätyn päälle olisi ehkä voinut ripotella marjoja.

Järjestimme ystävän kanssa "elokuvakerhon" ja katsoimme Areenasta elokuvan Ensilumi. Elokuva kertoi vastaanottokeskuksessa asustavasta perheestä, joka odottelee oleskelulupaa. Ensilumi oli sympaattinen, mutta jotenkin halvalla tehdyn oloinen, mitä se lienee ollutkin. Elokuvan lapset olivat luonnollisia ja liikuttavia. 

Söimme blineja, joiden kanssa oli tarjolla vegaanista "mätiä", säilöttyjä rapuja, sipulia, suolakurkkua, kananmunaa ja smetanaa. Kaikkea söin ja join lasillisen punaviiniä. Vegaaninen "mätikin" menetteli.

Lähden kampaajalle, joka onkin päivän ehdoton kohokohta.

Kasvukausi

Koronan aikaan luulisi ihmisten kaipaavan laatuviihdettä ja taidetta. Jostain syystä minäkin juutun näiden sijaan katsomaan Ig-tarinoita, joissa Sofi Oksanen laittaa ruokaa ja höpisee jotakin tai Rosa Liksom näyttää miten ristipistotöitä tehdään. Ehkä näillä korvataan se umpitylsä iäkäs sukulainen, jonka tapaamiselta on nyt vältytty.

Järjestimme kolmen naisen elokuvakerhotapaamisen (uhka)rohkeasti erään kerholaisen viehättävässä kodissa (tähän asti olemme tavanneet Teamsissa). Elokuvaksi yksi meistä oli valinnut chileläisen Nona. If They Soak Me, I'll Burn Them MUBI-palvelusta. Vain elokuvan valinnut jäsen oli nähnyt koko elokuvan, minä ehdin nähdä siitä puolet ja kolmas jäsenemme ei ollut katsonut elokuvaa lainkaan (se hävisi MUBI:sta eilen). Ei haitannut tahtia. Elokuva oli outo yhdistelmä faktaa ja fiktiota, kauniisti kuvattua elokuvaa ja harrastajamaista videopätkää.

Kävelin tapaamisestamme kotiin sateisen ja aution Tampereen keskustan halki ja epäilin muiden tamperelaisten hävinneen jonnekin maan alle, jossa ilmeisemmin oli hauskaa ja jonne minua ei oltu kutsuttu. Tai sitten ihmiset keräsivät voimia aamun luontopolkukävelyihin, sillä metsässä on aina kuhinaa.

Pelkään karkottavani ihmiset ympäriltäni (ne joita korona ei ole karkottanut), sillä olen jatkuvasti kiukkuinen. Toisaalta pelkään yksinäisiä ihmisiä (outo pelon kohde). En aio selittää tätä sen tarkemmin.

Luen A.J. Jacobsin viihdyttävää kirjaa Raamatullinen vuosi, jossa kirjoittaja pyrkii elämään raamatun ohjeiden mukaisesti. Ihmisistä ei saa juoruta tai puhua pahaa, joka osoittautuu hankalaksi, jopa mahdottomaksi. En viitsisi moista edes yrittää. Puhun pahaa vähintäänkin Donald Trumpista joka päivä.

Mies ompelee vaatteisiinsa tupsuja (sellaiseenkin raamattu kehottaa), ei käytä sekakuituja (New Yorkista löytyy mies, joka pystyy selvittämään mm. mikroskooppia apunaan käyttäen onko kankaassa yhdistelty esim. puuvillaa ja villaa) ja monta muuta juttua. Jos nainen istahtaa kuukautisten aikana tuolille, niin siitä tulee epäpuhdas, eikä siihen saa istua. Kirjan kirjoittajan vaimo istuu kiusallaan kodin jokaiseen tuoliin. Jacobsin on hankittava henkilökohtainen istuin, jota hän raahaa mukanaan. Mies pukeutuu valkoiseen ja kasvattaa pitkän parran (raamattu käskee!)

Ihailen viherkasvejani, jotka elävät raivokasta kasvukautta. Samaan aikaan minä latistun, kitisen, kärsin harmaahomeesta, laikkutaudista ja härmästä. 

Miten näyttää hyvältä Teamsissa

Näinä vaikeina aikoina on tapana luetella positiivisia asioita. Olla elämänmyönteinen ja lämmin rajatussa tilassa.

Elokuvakerho on ehdottomasti positiivinen asia. Kokoonnuimme eilen (Teamsissa tietenkin) pohtimaan Louis Mallen elokuvaa Rakas sydän, joka oli hämmentävä kokemus.

Elokuva on vuodelta 1971 ja kertoo 14-vuotiaan pojan seksuaalisesta heräämisestä ja epäterveen oloisesta äitisuhteesta. Rakas sydän sijoittuu 1950-luvulle, jolloin Ranska kävi sotaa siirtomaassaan Indokiinassa. Pojan isä on gynekologi, joka pitää vastaanottoa perheen hulppeassa talossa, äiti on miestään huomattavasti nuorempi. Äiti tapailee rakastajaansa ja isälläkin on varmasti joku sivusuhde, mahdollisesti vastaanottoapulainen. Kulissit ovat tukevasti vinossa. Perheeseen kuuluu kaksi vanhempaa poikaa, jotka ovat patologisia riiviöitä ja kiusaavat italialaista taloudenhoitajaa urakalla. Pappi hipelöi pojan reittä, veljet vievät bordelliin ja poika päätyy äitinsä sänkyyn. Kaikki tämä esitetään kovin kevyesti. Tätä elokuvaa ei voitaisi enää tehdä.

Yksi meistä kolmesta kerholaisesta piti pinaattimuhennoksen heittelyä elokuvan vastenmielisimpänä kohtauksena.

Louis Mallen elokuvassa Virvatuli soitettiin Erik Satien pianomusiikkia, tämän elokuvan taustalla soi jazz, muun muassa Charlie Parkerin musiikki.

Aamun sanomalehdessä neuvottiin, miten näyttää hyvältä Teamsissa ja muissa vastaavissa palveluissa. Luonnonvalo on valttia ja läppäri pitäisi nostaa korokkeelle, ettei se kuvaa sinua alaviistosta. Naamaan kannattaa piirtää kulmakarvat. On järkevää pukeutua. 

Puhelimessa puhuessani käytän nykyään kaiutinta, sillä puhelut ovat pitkiä. Käytän ajan hyödyksi, tyhjennän astianpesukonetta, pyyhin tiskipöytää, ripustan pyykkiä, teen kanavatyötä, venyttelen, viilailen kynsiä, rapsutan kissaa.

Parempia aikoja toivottaen, Heidi.

Kirjoitan silti

Huhtikuiset lumihiutaleet laskeutuvat maahan ryhdittömästi parveillen, ilman riittävää turvaväliä. Ne kasautuvat valkoiseksi kerrokseksi katuun. Jos olisin runollisempi voisin nimittää sitä hunnuksi tai lumivaipaksi, mutta kun en ole. Ulkoilu houkuttelee, sillä nyt tilaa on eikä kukaan ohita niin, että hihat pyyhkäisevät toisiaan.

Kävelyyn saa kulumaan aikaa, jota on nyt liikaa. Aikoinaan puhuttiin voivuorista, minulle on kertynyt aikavuori. Voisin myydä aikaani vaikka Sanna Marinille, Donald Trumpille en sentään myy. Siinä kulkee raja.

Aamut kuluvat mukavasti samaten päivät, iltaisin on vaikeampaa. Kuuntelen Harry Salmenniemen äänikirjaa Fantastinen salaatti (lukijana Antti Holma) ja huomaan, etten enää rakasta Anttia. Olen surullinen rakkauteni hiipumisesta.

Perjantaina kokoonnuimme elokuvakerhoon, alkuvaikeuksien jälkeen pääsimme kaikki Teamsiin. Seuraava tapaaminen on jo viikon kuluttua. Kaikkien kalentereissa oli hyvin tilaa. Aiomme katsoa Louis Mallen elokuvan Näkemiin lapset vuodelta 1987.

Luin eilen kässäriä, jota juuri kirjoitan ja yllätyin juonenkäänteestä, jonka olin sentään itse keksinyt tai osittain erään ihmisen elämästä kopioinut, siirtänyt toisiin olosuhteisiin, toiseen kaupunkiin ja toisten henkilöiden elämään.

Kirjoittaminen on hankalaa, sillä ymmärrän kaiken olevan vasta alussa, en tiedä tuleeko tästä mitään, julkaiseeko kukaan ja lukevatko tätä muut kuin sukulaiset, jos nyt sitten hekään. 

Elokuvakerho

Mietimme eilen ystävän kanssa (puhelimessa tietenkin) miten näitä rajoituksia ryhdytään purkamaan ja visioimme ratkaisua, jonka mukaan ihmisten turvaväli lyhentyisi heinäkuussa puoleen metriin ja syyskuussa edettäisiin portaittain jopa kättelyyn.

Voi toisaalta olla, että kättely katoaa kokonaan tai todennäköisemmin toisen käteen tarttumista pidetään jatkossa moukkamaisena tai vähintäänkin vanhanaikaisena. Lupaavasti alkanut ystävien ja sukulaisten halailu loppuu. Onhan se ollut suomalaisille vierasta muutenkin, ainakin selvin päin.

Pienehkölle ihmiselle on ihan uusi kokemus, etteivät ihmiset kävele päälle tai töni, vaan saa edetä virtaviivaisesti minne haluaa ja luottaa siihen, että kanssakulkijat väistävät kaukaa.

Monet digitaaliset palvelut tarjoavat ilmaisjaksoja. Otin sähkökirjapalvelun ja elokuvapalvelun ja merkitsin kalenteriin ilmaisjaksojen päättymispäivät, että muistan ne sitten joskus lopettaa.

Elokuvapalvelu tarjoa kolmen kuukauden verran taide-elokuvia eri vuosikymmeniltä ja päätimme parin kaverin kanssa perustaa elokuvakerhon, katsoa elokuvat kotonamme ja keskustella myöhemmin niistä jonkun virtuaalisysteemin kautta. Nyt on vaikea edes kuvitella paluuta elokuvateatteriin ja normaaleihin ihmiskontakteihin.

Ensimmäiseksi elokuvaksi ystävä valitsi Louis Mallen Virvatulen vuodelta 1963. Elokuva käsittelee päähenkilön alkoholismia ja masennusta. Kapinalliset ystävätkin ovat raukkamaisesti keskiluokkaistuneet ja heistä on tullut tyytyväisiä.

Mainiota elokuvakerhoaineistoa.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Mainos: Blogeissa romaanistani "Ei saa elvyttää" on kirjoitettu jonkun verran. Marika kirjoittaa näin: "Jo nyt uskallan veikata, että (Ei saa elvyttää) nousee yhdeksi vuoden parhaista lukukokemuksista" (linkki)

Minusta alkaa kehittyä ihan kelpo amatöörimainostaja, sillä valitsen lauseet huolella, tarjoamani informaatio muistuttaa diktatuurien tiedonvälitystä. Älkää hermostuko, sillä mainosmateriaali on nyt erotettu katkoviivalla. Kirjaani saa eri tahoilta, lisään tähän Kariston kirjakaupan linkin, josta sen voi ainakin vaivattomasti tilata (linkki).