Kirjailija

Kun näin kirjailijaliiton laihan kirjekuoren (ohut kuori tarkoittaa monessa muussa yhteydessä hylkäystä) eteisen lattialla, ajattelin, etteivät ne ole minua jäsenekseen ottaneet (päätöksen tekee kirjailijaliiton johtokunta), mutta kyllä olivat kuitenkin: Vuosijäseneksi hyväksyminen edellyttää pyrkijän julkaisseen vähintään kaksi sellaista, itsenäisesti luotua alkuperäistä suomenkielistä kaunokirjallista teosta, että häntä tuotantonsa taiteellisen ja ammatillisen tason perusteella voi pitää kirjailijana. Näin  sanotaan kirjailijaliiton sivuilla. Lähetin kirjat ja anomuksen helmikuussa. Toisinaan odotetaan vielä lisänäyttöä.

Sain tavallaan uuden ammatin, joten olen hyvin onnekas. Huomenna jo valitan.

Luen Märta Tikkasen kirjeitä naisystävilleen (Pakko yrittää kir- Elämä kirjeissä, suomentanut Outi Menna, kustantamo S&S). Kirjeitä ei ole tehty julkaistavaksi, joten kaikenlainen poseeraus puuttuu, arkielämä tuntuu ja monesti myös häiritsee kirjailijaa. Näinkin kokenut ja arvostettu kirjailija potee sivuutetuksi tulemista, särkyy kritiikeistä ja kadehtii kollegoja.

Kävin Metsossa tunnin verran lukemassa 80-luvun alun Savon sanomia. Kuopion korkeakouluun oli otettu somalialainen opiskelija opiskelemaan ympäristöhygieniaa ja hän valitti, ettei ymmärtänyt suomenkielisistä luennoista mitään. Televisiokanavia oli kaksi ja ohjelmat loppuivat yhdentoista aikoihin mm. sellaisiin ohjelmiin kuin Kiitos ajatuksesta -mietelause illan päätteeksi. Kauppoihin oli saatu katalysaattorikiharrin, jota tyrkytettiin joululahjaksi. Lehdestä löytyi presidentinvaalien valitsijamiehiksi pyrkivien mainoksia. Elizabeth Taylor erosi kuudennesta miehestään John Warnerista. Puolan tilanteesta kirjoitettiin.

Oli kiva käydä Metson kahvilassa pitkästä aikaa. Enää ei saanut ronkkia pullia itse vaan nainen tiskin takana asetti leivonaisen lautaselle ja kaatoi kahvin mukiin.

Ei saa näkyä

Aamun Hesarissa julkaistiin pyöräilyturmassa menehtyneen kääntäjän, Tarja Roinilan essee, jossa pohditaan hänen suhdettaan kieliin. Roinila oli alunperin kaksikielinen, sillä hänen äitinsä oli saksalainen ja isä suomalainen. Hän asui elämänsä aikana monessa kaupungissa, myös Madridissa ja nautti siellä ollessaan siitä, että ihminen saa näkyä ja kuulua.  Kääntäjän nekrologissa mainitaan hänen olleen avoin ja äänekäs, mutta samalla herkkä ja sydämellinen.

Suomessa toisen ihmisen puheen päälle puhumista pidetään sopimattomana, Espanjassa ja monessa muussa maassa puheenvuorosta joutuu tappelemaan ja jos odottaa, että muut lopettavat, ei suunvuoroa saa koskaan. Suomessa se kaikkein hiljaisinkin tulee kuulluksi vaikka puhuisi hitaasti ja vähäisellä volyymilla.

Näkyminen on täälläkin hyvä asia, mutta liikaa ei saa näkyä, eikä eikä korostaa itseään tai kehua saavutuksillaan.

Kouluaikana kuljin usein kouluun äidin kyydissä. Olin varmaan 15 -vuotias kun äiti ajoi ojaan kilometrin päässä koulusta. Minua ei huolestuttanut lainkaan miten minulle, äidille tai autolle kävi (ei käynyt mitenkään) vaan se, että joku saattaisi nähdä. Aloin kiivaasti pyrkiä ulos ojan pohjalle päätyneestä Volvo Amazonista, jätin äidin ojaan ja juoksin kouluun koululaukku olalla vispaten. Äiti ja autokin pääsivät kyllä takaisin tielle, eikä ajoneuvolle käynyt mitenkään ja mikä tärkeintä, kukaan tuttu ei nähnyt ja säästyin siltä huomiolta ja häpeältä, jonka moinen ojan pohjalle joutuminen väistämättä tuottaa. 

Tarja Roinilan esseekokoelma jäi kesken. Samassa lehdessä julkaistun nekrologin perusteella arvostetusta kääntäjästä saa elävän kuvan: Syntymäpäivät järjestettiin aina, jos ei tammikuussa niin vaikka joulukuussa, "ennen kuin ehdin täyttää lisää". Roinila syntyi 27.tammikuuta 1964. 

Luvialaiset lauteet

Vierailin ystävien luona Luvialla, jossa pääsin tutustumaan Luvialaisiin lauteisiin. Luvialla saunan lauteet rakennetaan ikkunan eteen ja kiuas pystytetään jonnekin saunojien selän taakse. Ainakin ystävien saunassa löylyä lyötiin vääntämällä seinään kiinnitettyä vipua. Saunoessa katsottiin merta. Merta katsotaan muutenkin koko ajan.

Ajoimme Busterilla Säppi -nimiseen majakkasaareen ja kiipesimme majakkaan. Axel Hampus Dahlströmin suunnittelemalla majakalla on korkeutta 30.7 metriä, ja nyt reidet ovat kipeät.

Kävelimme luontopolulla, josta mukaamme tarttui noin sata hyttystä. Joimme kahvit.

Busterissaa oli kaksi nopeutta, matelu- tai rallivauhti (rynkytys, jossa sisäelimet vaihtavat paikkaa).

Heräsin tänä aamuna saunamökistä ihan meren äärestä. Istuin puutarhatuolille rantaan, pääsky lauloi etelän ikäväänsä, minä luin kirjaa ja lokki vain seistä toljotti.

Aamu on paras

Pidän nykyisistä aamuistani, niiden hiljaisuudesta ja kiireettömyydestä.

Eräs runoilija kärsii siitä, että aamu on parasta aikaa erilaisille liikuntasuorituksille, runojen lukemiselle ja kirjoittamiselle. Aamua on vaan liian vähän. Tunnistan ongelman. Yöllä aivot jotenkin puhdistuvat ja heti herättyä ne ovat hetken ajan vastaanottavaiset, mutta myös tuottavat uusia ajatuksia.

Tänä aamuna jumppasin ja mietin, että entä jos tästä tehtäisiin elokuva. Makuuhuoneen matto, yöpaita, puntit ja kuminauha. Epätäydelliset suoritukset ja vartalo. Kun elokuvan päähenkilö ui uimahallissa (usein ui), hän korjailee ensin uimalasien asentoa, ojentaa virheettömän vartensa täyteen mittaan, heittää kätensä ylös ja hyppää altaaseen kauniissa kaaressa. Hän vetää pitkiä sujuvia vetoja, joita kuvataan yläkantista. Uimahallissa ei ole meteliä, roiskimista, törmäilyä, vesijuoksijoita, vesijumppaajia, uimavalvojia eikä yleensäkään ketään muuta kuin tuo olympiauimarin tasoinen hyväkroppainen mies tai nainen. Milloin olette nähneet elokuvassa keski-ikäisen ylipainoisen naisen, joka laskeutuu varovasti veteen ja räpiköi siellä energiaepätaloudelliseen tahtiinsa?

Katsoin Areenasta brittisarjan Normaaleja ihmisiä, jonka viimeisessä osassa Marianne ui tyhjässä altaassa, näkee sitten altaan reunalla keski-ikäisen naisen ja katsoo tätä hetken. Sarja perustuu Sally Rooneyn samannimiseen romaaniin, jota en ole lukenut. Normaaleja ihmisiä on jonkinlainen rakkaussuhteen (ja kahden nuoren ihmisen) kehityskertomus ja pidin siitä kovin vaikka suhteen takaiskut ottivat koville. Päähenkilöille toivoi kaikkea hyvää. Kai se kirjakin on luettava.

En pidä kesästä

 Ystävän mökillä havaitsimme käärmeen, joka luikerteli alas hiekkaista mökkitietä ja näytti valuvalta koneöljyltä. Jotenkin kiehtovalta ja melkein söpöltä. Tai se taisi olla vaskitsa. Onko vaskitsa käärme ollenkaan?

Tikka ryösti talitintin pesäpöntöstä poikasen ja lensi lapsi nokassaan yli pihan. Ei tarvitse katsoa Nuorta Morsea, sillä Luonto on täynnä lapsenmurhia ja muita tragedioita. On siellä onnellisia loppujakin luulisin.  Pidän onnellisista lopuista vaikka eihän niitä oikeasti ole, sillä elämä on ajautumista kriisitä kriisiin, kriisien välillä on joko tylsää tai ihanaa. Riippuu ihmisestä itsestään näkeekö ne kriisit vai onnen hetket. Lopussa koittaa kuitenkin aina kuolema. Kuulostaako liian rankalta? Totta se kuitenkin on.

Varaamani kirjat tupsahtavat kirjaston varaushyllyyn sellaisella tahdilla, etten ehdi niitä lukea. Sain tänään Rachel Cuskin romaanin Kunnia ja Antti Arnkilin esseekokoelman Sunnuntaiesseet. Eilen hain Märta Tikkasen kirjeitä sisältävän kirjan, Max Porterin romaanin Lanny ja Johanna Sinisalon kauhuromaanin Vieraat. Nyt kannattaa taktikoida ja lukea ensin ne, joihin on muita varauksia (niitä taitaa olla kyllä kaikkiin näihin teoksiin).

Riitaudun nykyään helposti, kerään kiukkua, joka ei pysykään sisälläni vaikka olen sulkenut kaikki ovet ja ikkunat karkaamisten varalta. Omat sanomiset tuntuvat etukäteen niin oikeutetuilta, mutta kun ne on päästänyt ilmoille, eivät ne tuota mitään hyvää.

Huomasin juuri, että pihalehmukseen on kasvanut täysikokoiset lehdet. En erityisemmin edes pidä kesästä, sillä se on jotenkin liiallinen, liian vihreä, lämmin ja kaunis. Aina pitää olla menossa johonkin ja pelätä menettävänsä jotakin.

Help!

Olen pitänyt self help -kirjallisuutta ja -kursseja hömppänä. Rahat juoksevat jonkun fiksumman kukkaroon, eikä kenestäkään tule onnellisempi, korkeintaan köyhempi. Todennäköisesti olen väärässä, sillä ihmiset, jotka niihin uskovat vaikuttavat onnellisemmilta kuin minä.

Eilisessä Hesarissa toimittaja Venla Rossi kirjoitti kurssista nimeltään Science of Wellbeing, joka on kuulunut Yalen opetusohjelmaan vuodesta 2018 ja jonka kuka tahansa voi suorittaa ilmaiseksi netissä. En ole vielä osallistunut, joten en osaa sanoa, olisiko kurssista hyötyä, mutta ehkä jotain samantapaista pitäisi opettaa myös suomalaisille opiskelijoille.

Rossi oli meitä laiskimuksia varten kerännyt kymmenen niksiä, joilla voi tehdä elämästään onnellisemman. Keinot ovat mielestäni järkeviä, mutta jostain syystä ne aina unohtuvat. Kerään ne tähän alle lyhennettyinä:

1. Ole kiltti ihmisille.
2. Tavara ei tee onnelliseksi vaan elämykset.
3. Porukassa on hyvä olla.
4. Rahan sijaan vapaa-aikaa.
5. Rajoita ruutuaikaa.
6. Tunnista vahvuutesi ja toteuta niitä työssäsi.
7. Meditoi. (Ei kannata pelästyä, voi vaikka katsoa ulos ikkunasta kymmenen minuuttia ja keskittyä hengittämiseen)
8. Pidä kiitollisuuspäiväkirjaa.
9. Tunnista mistä pidät ja harrasta sitä.
10. Nuku vähintään seitsemän tuntia yössä ja liiku kolme kertaa viikossa (kävelykin riittää).

Keskustelimme ohjeista kun kävin kylässä. Tapanani on kuulemma kaivaa puhelin esiin kymmenen minuutin välein. Saattaa pitää paikkansa.

Olen huomannut, että itsensä vertaaminen muihin ei tee hyvää. Toivoin ylittäväni julkaisukynnyksen ja kadehdin niitä, jotka olivat sen tehneet. Nyt kun olen julkaissut kaksi romaania, kahdehdin niitä, joiden kirjat parempia, menestyvät ja saavat mediahuomiota. Pitäisi muistaa, että jokainen tekee sitä omaa juttuaan, eikä se ole keneltäkään muulta pois.

Taidan kirjoa nämä ristipistoilla kankaaseen ja tehdä seinätaulun, sillä käsityötkin ovat meditaatiota.