Filkkarit

Ostin kymmenen kerran sarjalipun Filkkareille (varmaankin nykyään kuuluu sanoa Tampere Film Festival). Osa lipuista menee ystäväpariskunnalle. Hankin sarjalipun perinteisesti jonottamalla, vaikka saahan niitä nykyään netistäkin. Jonottaessa tulivat mieleen Sodankylän elokuvajuhlien mataavat lippujonot (sinnekin saa jo nettilippuja), sähläilyt ja kenkkuilevat tulostimet. Peter von Bagh katseli minua pilven reunalta ja myhäili.

Näin eilen kotimaisen kilpailun kokonaisuuden numero seitsemän. Ensimmäisen lyhytdokkarin (Parta) oli ohjannut Kristina Karsten. Dokumentti kertoi keski-ikäisestä Late Mäntylästä, papista, joka on syntyessään ollut nainen, mutta ei identifioidu naiseksi eikä mieheksi. Mäntylä haluaa itselleen parran. Elokuva lisäsi taas kerran ymmärrystäni ja liikutti minua. 

Risto-Pekka Blomin Lasse kaatuu, voi ei kertoi fiktiivisen tarinan Lasse Virenin  kaatumisesta 10 000 metrin juoksussa Münchenin olympialaisissa. Elokuvaan on saatu tunnettuja näyttelijöitä kuten Hannu-Pekka Björkman ja Matti Onnismaa. Isäni osti aikoinaan vinyylilevyn, johon tuon juoksun selostus oli taltioitu. 

Hyvästi Leninille (ohjaaja Inka Achte) dokumentoi Leninin patsaan hävittämisen ja Vain toinen meistä (ohjaus Niina Panda Vuorisara) oli elokuva "sisaruksista, väkivallasta ja aggression hirviöstä" (kopioitu ohjelmakirjasesta). Eivät oikein vakuuttaneet minua, vaikka jälkimmäisessä oli kyllä puolensa. Kovin synkkä se oli.

Täällä haisee hiiri oli Iiti Yli-Harjan varsin mainio omaan elämään perustuva animaatio. Ikävä kyllä elokuvassa vilisi hiiriä, joten jouduin sulkemaan silmäni pitkiksi ajoiksi. Hiiret eivät olleet edes oikeita, mutta jotain kamalaa niissä oli. 

Johanna Vuoksenmaan lyhärin Se on niin kuin se on käsikirjoituksen oli kirjoittanut Petri Tamminen, jota ihailen ja siinä näytteli Aimo Räsänen, jota myös ihailen. Ihailen minä Vuoksenmaatakin ja vähän kadehdinkin. Tässäkin elokuvassa esiintyi Matti Onnismaa! Samuli Niittymäki oli ihan paras metsästäjän roolissa.

Filkkarit, anteeksi Tampere Film Festival alkoi hyvin. Muuta en voi vielä sanoa.

Aurinko vai tuuli

Tampere on ihmeparantunut vaikeasta depressiosta! Kalvakat kaupunkilaiset ovat ryömineet yksiöistään, kaksioistaan ja kolmioistaan ja lähteneet ulos aurinkoon.  Moni on riisunut kevytmielisesti pipansa ja muutama kulkee uhkarohkeasti takki auki.  Tulee mieleen klassikkosatu siitä, kumpi on vahvempi aurinko vai myrskytuuli.

Vielä eilen masennus ja ärtyneisyys riivasivat koko kaupunkia. Metso-kirjastossa mies heitteli raivoissaan veronmaksajien varoilla hankittuja tietokoneen näyttöjä ja keskusyksiköitä niin, että kovalevyt ryskyivät. Meteli kantautui kirjaston kahvilaan saakka. Istuin Cafe Metsossa ja mietin, mitä on meneillään. Näin ikkunasta muutamien asiakkaiden kiiruhtavan ulos kirjastosta ja räyhääjäkin pakeni pian paikalta.  Poliisit saapuivat sitten kun mies oli poistunut rakennuksesta. Tietokoneiden tuhoaja käytti liikkumisen apuna yhtä kyynärsauvaa, mutta liikkui silti vikkelästi.

Joskus minunkin tekisi mieli hajottaa paikkoja, mutta hillitsen itseni. 

Olen alkanut pelätä vanhuutta. Monessa kunnassa säästetään ja lopetetaan ympärivuorokautinen vanhusten hoito kokonaan ja siirrytään halvempaan yhteisölliseen asumiseen.  Muistamattomat vanhukset viettävät suuren osan päivästä keskenään, muita virikkeitä kuin kuukausittainen hartaushetki ei tarjota. Öiseen aikaan ei henkilökuntaa ole. Turvaranneke on kiinnitetty vanhusten hauraisiin ranteisiin, mutta tuleeko ranneke hädän hetkellä mieleen? Osataanko painaa hälytysnappia? Omaiset voivat seurata vanhusta valvontakameran avulla.  Entä jos omaisia ei ole? 

Minulla on kaksi lasta, mutta haluanko heidän valvovan minua ja tahtovatko he seurata kaadunko yöllisellä vessareissulla.  Olen paljolti hoitanut jo lapsena itse itseäni (nyt liioittelen, mutta kun liioittelu on niin tehokasta),  joten tämähän on luonnollista jatkumoa sille. 

 

 

Varas

Mietin miten kummallisia me ihmiset olemme. Minä ainakin yllätän itseni toistuvasti. 

Tiistaina, samaan aikaan kun venyttelin kuntosaliryhmän jälkeen, siinä lähellä vanhempi pariskunta pueskeli ulkovaatteita päälleen. Mies sanoi minulle "Olet tosi hyväkuntoinen" ja hänen vaimonsa sanoi "Teet isoilla painoilla".  Normaali-ihminen ei kommentoisi mitenkään, korkeintaan myöntelisi tai sanoisi, etteivät ne painot niin suuria ole (eivät muuten olekaan) tai  pidän nykyään liikunnasta (koulussa en tykännyt urheilutunneista, olin pieni ja heiveröinen), mutta minäpä sanoin "Meidän suvussa ollaan ensin hyväkuntoisia ja sitten sairastutaan dementiaan". Ei se edes pidä paikkaansa, isäni suvussa ei ole tietääkseni ainoatakaan dementikkoa, äitini suvussa on.

Näin saksalaisen elokuvan Opettajainhuone. Päähenkilöä näyttellyt nainen oli kyllä erinomainen, mutta jotenkin elokuva jätti minut kylmäksi. Mitenköhän amerikkalaiset olisivat tehneet saman tarinan. Loppuun olisi sijoitettu katharsis.  Itkua, naurua, sovintoa, elämän tarkoituksen ymmärtämistä, halauksia ja kävelyä kohti auringonlaskua tai -nousua.

Elokuvassa joku varastaa rahaa. Asiasta syytetään koululaista, joka on maahanmuuttaja (opettajankin suku on Puolasta).  Kumpikaan heistä ei ole syyllinen (opettajaa ei edes epäillä). No varas löytyy ja kaikenlaista hämminkiä aiheutuu, en jaksa selittää. 

Omassa koulussani rehtorin vaimo toimi kanslistina. Pariskunta varasti ainakin koulun ruokarahoja (kouluruokailusta piti maksaa itse ja rehtori kuulutti toistuvasti, että ruokalaskut pitää hoitaa heti). He jäivät eläkkeelle, kun asia paljastui.  En tiedä tehtiinkö poliisitutkintaa. Saisikohan siitä elokuvan?   

Ilker Çatakin ohjaama Opettajainhuone on kilpaillut monessa paikassa Aki Kaurismäen elokuvan Kuolleet lehdet kanssa. Pidin  Kaurismäen elokuvasta enemmän.

Lydia the tattooed lady

Linnunlaulua. Pikkuisen kevättä on ilmassa ja vielä enemmän vaatekaupoissa, mutta ei sieluissa (tai varmaan joidenkin sieluissa on). Mämmiä ja pääsiäismunia voi jo ostaa, laskiaispullat ja runebergintortut on siivottu alta pois.  

Kuuntelin tänä aamuna kävellessäni Louis Therouxin podcastia, jossa hän kertoo, ettei haluaisi mennä juhliin, mutta menee kuitenkin. Mies on yksi maailman tunnetuimpia dokumentaristeja, mutta hänelläkin on etukäteisahdistusta sosiaalisiin tilateisiin liittyen.  Tästä saa helposti sellaisen käsityksen, että jotkut juhlat olisivat tulossa. Vakuutan, ettei näin ole.

Kyynärvarteeni on eilen tatuoitu pieni kukkakimppu. Vaatimattomia luonnonkukkia. Kukat ovat vielä suojassa muovin alla ja pientä katumusta ilmassa, vaikka tuskin kukaan edes huomaa kuvaa, sillä se sijaitsee kyynärvarren sisäpuolella.  

Tatutointitila näytti ihan kampaamolta tai kosmetologin vastaanotolta. Valoisalta. Ei tummia seiniä, eikä lihaksikkaita könsikkäitä. Toimenpide ei sattunut, mutta tuntui epämiellyttävältä. Ihan kuin nainen olisi käsitellyt kyynärtaipeen ihoa, vaikka hän piirsi kuvan alemmaksi. Hämmästelen ihmisiä, joiden iho on tatuointien peitossa, miten he ovat jaksaneet maata riittävän pitkään jonkun kiusattavana.  Ennen toimenpidettä piti allekirjoittaa paperi, jossa vakuutin, etten ole humalassa.  No oli paperissa muutakin.

Tatuoija sanoi, että hän piirtää mieluiten luontoa, kasveja ja hyönteisiä. Hän nauttii käsillä tekemisestä. Nainen oli ommellut itselleen asun keskiaikamarkkinoita varten omin kätösin, ilman ompelukonetta. 

Voi tietty miettiä miksi myöhäiskeski-ikäinen nainen ottaa tatuoinnin, säästäisi nekin rahat lapsilleen tai hautajaisiinsa.  En tiedä. Epäilen tämän jäävän viimeiseksi, vaikka olen kuullut, että kun tälle tielle lähtee, ei paluuta ole. Näin kävi Lydialle:

Oh Lydia, oh, Lydia, say have you met Lydia
Oh, Lydia, the tattooed lady
She has eyes that folks adore so
And a torso even more so
Lydia, oh, Lydia, that encyclopedia
Oh, Lydia, the queen of them all
On her back is the Battle of Waterloo
Beside it the Wreck of the Hesperus too
And proudly above the waves
The Red, White and Blue
You can learn a lot from Lydia

 

(Ensimmäinen säkeistö Groucho Marxin sanoittamasta laulusta Lydia the tattooed lady.)

 

Vierailulla

Kävin torstaina Salossa. En tavannut Salon suurta poikaa Sauli Niinistöä, joka vieraili paikkakunnalla samaan aikaan. Väitettiin, että Niinistö liikuttui entisessä kotikaupungissaan kyyneliin, mutta epäilen kyynelehtimisen liittyneen kyynelnesteen ominaisuuksiin ja viimaan, joka kaupungissa puhalsi. Kyyneliä pidettiin söpöinä, olivathan ne presidentin kyyneleitä ja niitä pidettiin osoituksena siitä, että presidentilläkin on tunteet.

Minulle Salo on vain harmaa kaupunki, jonne on vaikea matkustaa Tampereelta ja jossa asuu nykyään sukulaisia, silti simäni valuivat kyynelnestettä. Kyynelehtiminen liittyi kyynelnesteen koostumuksen huonontumiseen ja erikoista kyllä kuiviin silmiin. Kyynelten laatukin voi huonontua.

Salon taidemuseossa oli esillä kiinalaisen valokuvaajan ja arkkitehdin Cheng Jiagangin töitä. Lavastetuissa kookkaissa valokuvissa naispuoliset näyttelijäopiskelijat poseerasivat terästehtaassa, kaivoksessa ja ihmisten muokkaaman luonnon keskellä kuin sievät nuket.  Isäni eteni näyttelyssä kuvalta toiselle sellaista vauhtia, etten tahtonut pysyä perässä. Epäilen, että hän tuli näyttelyyn ihan vaan minun takiani.

Vaihdoimme isän huonekasveihin mullat ja suuremmat ruukut.  Miksi moni tylsä työ muuttuu vieraassa ympäristössä siedettäväksi? Omat kasvini joutuvat kitumaan ilman tuoretta multaa ja lisäelintilaa. Ruukut puristavat kivuliaasti juuria ties monettako vuotta. Lapsillekin ostetaan uudet kengät. Ehkä joku naapuri voisi huoltaa kasvini, minä voisin vaihtaa naapurin kukkamullat.

Kävelyuskonto

Uskoni kävelemisen uudistavaan voimaan on vankkumaton. Voisin perustaa kävelyuskonnon.  Kukaan ei ole vielä oikein keksinyt miten kävelyn voisi kaupallistaa, onhan se ikävästi ihan ilmaista.

Luin muuten jostain, että jokamiehenoikeudet ovat kaksiteräinen miekka. Metsänomistajat voivat surutta parturoida omistamansa metsikön, kun tietävät, että voihan sitä kävellä jossain toisessa metsässä.

Kävelin eilen yhteen kirjoitusjuttuun ja matkalla keksin mielestäni erinomaisen kirjaidean. Tänä aamuna heräsin nuhjuisena ja alakuloisena, mutta vedin jalkoihini nastalenkkarit ja lähdin Pyhäjärven rantamille kävelemään. Siitä koitui ihan välitöntä hyötyä sekä ruumiille että sielulle . Matkalla mietin yhden ihmisen tekstiä ja sitä miten  kävisi, jos kyseisen tarinan henkilö olisi miehen sijaan nainen. Innostuin asiasta, joka ei kuulu minulle tippaakaan. Sitten keksin kaikenlaista uutta omaan käsikirjoitukseeni, jota nyt muokkaan. Sitä tuskin koskaan julkaistaan. Tähän pessimistiseen ajatukseen ei edes kävely auttanut.

Illalla kotiin palatessani näin Hämeensillalla Aleksei Navalnyin muistokukat ja -kynttilät ja liikutuin. 

Yksi viherkasvini kasvatti käärmemäisen kaljun varren, joka päästä sojotti kaksi vihreää lehteä.  Olin kasvutavasta kasvin kanssa eri mieltä. Varresta putosivat kaikki lehdet ja tilalla törröttivät nekroosiin menneet tyngät. Repäisin kasvin juurineen mullasta, leikkasin varresta kaksikymmentä senttiä ja tökkäsin loput takaisin multaan. Nyt hän on alkanut pukata uusia vetreitä lehtiä. Kiitän kasvia ymmärryksestä ja luottamuksesta.