Tänään meditoimme kundaliinijoogassa läähättämällä kieli pitkällä kuin koirat. Näyttää typerältä, parantaa immuunipuolustusta ja vaikuttaa elimistöön kuin rokotus. Hönkäilyn onnistumisen huomaa siitä, että varpaita pistelee. Totta h-tissä pistelee, jos hyperventilloi riittävän voimakkaasti. Jos vielä alkaa huimata, ahdistaa ja oksettaa, niin kannattaa hengittää paperipussiin (blogistin lisäys).
Minulta on viety mahdollisuus puhtaaseen kundaliinijoogakokemukseen lääketieteen opiskelulla ja viimeisetkin rippeet siitä on karistettu tutkimustyöstä saadulla kokemuksella. Toisaalta joogassa on paljon sellaista josta hyödyn, sillä olenhan kävelevä rautakanki, tosin lihaksilla ja rasvalla päällystetty, naisen muotoinen. Selkärankaa ja päätä väännellessä korvissani kuului kummallisia naksauksia. Maanantain työväenopiston jumpassakin käytetään hengitystä apuna ilman terveysväittämiä. Teen kaiken mielelläni, mutta koirahengitys ja erilaiset rauhasiin ja immuunipuolustukseen liittyvät tiedot häiritsevät minua. Alan pian vaatia niitä puoltavien kaksoissokkotutkimusten tuloksia.
Joogan jälkeen Yogi-teetä siemaillessani katselin enkelikortteja, jotka näyttävät fantasiakirjojen kansilta. En tiedä mitä korteilla tehdään.
Olen päättänyt tunnollisesti seurata KAVI:n maanantaista elokuvasarjaa. Eilen katsoin elokuvan "Yeah, yeah! Tässä me tulemme". Kyseessä on Beatles-elokuva "A Hard Day's Night". Tunnen häpeää nimen suomentaneen henkilön puolesta. Elokuva on mustavalkoinen, nostalginen ja huono. Musiikki on onneksi hyvää. Sanottiinko muuten Beatles- konserttiyleisölle "Kirkukaa koko ajan kuin näkisitte kyykäärmeen" vai purkautuiko tuo viiltävä huuto nuorten naisten sisältä ihan spontaanisti?
tiistai 30. syyskuuta 2014
maanantai 29. syyskuuta 2014
Neuloosi
Lauantain Hesarissa kerrottiiin Carlos Zachrisonista ja Arne Nerjordetista, jotka ovat supertähtiä. Olette varmaan heistä kuulleetkin. Neulomisen supertähtiä. Entiset muodin ammattilaiset kirjoittavat neulekirjoja. Menestysteoksessaan he opettavat neulomaan joulupalloja. Nyt pariskunta (kyllä he ovat molemmat miehiä) esiintyi neulomisristeilyllä.
Mummo opetti minua ennen kouluun menoa virkkaamaan ketjusilmukoita. Virkkasin ketjusilmukkaa, virkkasin ja virkkasin. Päätin, että teen maailman pisimmän ketjun. Ketjusilmukoiden virkkaaminen oli ensimmäinen kunnianhimoinen projekti elämässäni.
Hillittömät neulomiskaudet ja neulomattomat ajat vaihtelevat elämässäni eri pituisina. Kaappini pursuavat keskeneräisiä käsitöitä sekä valmiita käyttämättömiä villapaitoja. Tämän kaiken myötä olen päätynyt villasukkiin. Niitä on helppo ja nopea neuloa ja kysyntääkin riittää.
Nyt neulon kuitenkin tunikaa. Tekisi koko ajan mieli neuloa. Ajattelen neulomista heti herättyäni, aamupäivällä, päivällä ja illalla nukkumaan mennessäni. Olen alkanut taas katsoa televisiota, sillä samallahan voin neuloa. Harkitsen neulomista pimeässä elokuvateatterissa, sillä saahan siellä rouskuttaa pop corniakin.
Neulominen rauhoittaa. Neulominen kiihottaa. Neulominen turhauttaa. Neulominen antaa toimettomille käsille tekemistä. Neuloessa ei tarvitse miettiä laittaako kädet taskuihin, asetteleeko ne polvien päälle vai lomittaako sormet ristikkäin. Neulominen on käsityön heroiini.
Luultavammin tunikasta tulee käyttökelvoton venähtänyt lumppu. Vielä se on kuitenkin potentiaalisesti kaunis. Sellainen, josta vielä joskus sanotaan "Ihana, mistä olet ostanut?"
Mummo opetti minua ennen kouluun menoa virkkaamaan ketjusilmukoita. Virkkasin ketjusilmukkaa, virkkasin ja virkkasin. Päätin, että teen maailman pisimmän ketjun. Ketjusilmukoiden virkkaaminen oli ensimmäinen kunnianhimoinen projekti elämässäni.
Hillittömät neulomiskaudet ja neulomattomat ajat vaihtelevat elämässäni eri pituisina. Kaappini pursuavat keskeneräisiä käsitöitä sekä valmiita käyttämättömiä villapaitoja. Tämän kaiken myötä olen päätynyt villasukkiin. Niitä on helppo ja nopea neuloa ja kysyntääkin riittää.
Nyt neulon kuitenkin tunikaa. Tekisi koko ajan mieli neuloa. Ajattelen neulomista heti herättyäni, aamupäivällä, päivällä ja illalla nukkumaan mennessäni. Olen alkanut taas katsoa televisiota, sillä samallahan voin neuloa. Harkitsen neulomista pimeässä elokuvateatterissa, sillä saahan siellä rouskuttaa pop corniakin.
Neulominen rauhoittaa. Neulominen kiihottaa. Neulominen turhauttaa. Neulominen antaa toimettomille käsille tekemistä. Neuloessa ei tarvitse miettiä laittaako kädet taskuihin, asetteleeko ne polvien päälle vai lomittaako sormet ristikkäin. Neulominen on käsityön heroiini.
Luultavammin tunikasta tulee käyttökelvoton venähtänyt lumppu. Vielä se on kuitenkin potentiaalisesti kaunis. Sellainen, josta vielä joskus sanotaan "Ihana, mistä olet ostanut?"
sunnuntai 28. syyskuuta 2014
Kirjailijat
Olin eilen Marisha Rasi-Koskisen uuden novellikokoelman pienissä intiimeissä julkkareissa. Kirjailija on ollut kanssani samassa kirjoitusryhmässä. Hän julkaisi jo kolmannen teoksensa, joka on mieletön saavutus psykologilta ja kolmen lapsen äidiltä. En ole vielä ehtinyt lukea uusinta kirjaa (Vaaleanpunainen meri), joten en voi sitä kommentoida, mutta teos sai Aamulehdessä peräti ylistävän arvion ja viisi tähteä.
Juhlissa vallitsi hälyttävän korkea kirjailija- ja kustannustoimittajatiheys. Vietin illan vanhojen turvallisten kirjoittajaystävieni parissa, vaikka pitäisi tietysti verkostoitua. Toisaalta kuka haluaisi verkostoitua kanssani. Keskustelin hetken erään kirjailijan kanssa, jonka kirjoja en tietenkään ole lukenut. Noloa, vaikka hän ymmärsi asian, sillä luettavaa on niin paljon. Nyt aion korjata asian. Nainen oli alunperin äidinkielen opettaja, mutta melkein vihasi työtään. Nyt hän on vapaa kirjailija. Mistä tuo vapaa etuliite tulee? Oikeastaan ainoita vapaita kirjailijoita ovat ne, jotka hankkivat elantonsa muuten kuin kirjoittamalla.
Miespuoleinen kustannustoimittaja lauloi runoihin (ainakin Vammevuota ja Södergrania) säveltämiään lauluja itseään kitaralla säestäen. Saattoi kuulla ainoastaan hiljaisen musiikin ja kollektiivisen hengityksen. Olin juuri kasannut kertakäyttölautaselle rukiisia korppuja. Ei auttanut kuin odotella ja ihailla korppuja peittävää sinihomejuustokerrosta.
Kirjailijat saavat jonkinlaisen ylimääräisen korvauksen, jos heidän kirjojaan lainataan kirjastoista tuhat vai oliko se sata kertaa vuoden aikana. Keksimme, että minä saatan joutessani lainailla tutun runoilijan esikoiskokoelmaa. Suunnittelimme lainakirjaan narua, josta voisin nopeasti vetäistä sen palautusautomaatista uudelleen lainattavaksi. Ottaisimme valokopioita kirjan viivakoodista ja liimailisimme niitä Laila Hirvisaaren romaaneihin. Nuoresta naisesta tulisi sensaatio ja lehdet häntä kilvan haastattelisivat ja kirjakin menisi kaupaksi. Vaikka jotkut eivät ehkä usko, niin runoilijoidenkin on ostettava ruokaa ja maksettava vuokransa.
Tytär ja hänen uusi naisystävänsä olivat luonani yötä. Aamulla tunnelma oli oikein leppoisa. Ostin hulluuksissani meille tammikuulle liput Mamma Mia musikaaliin Svenska teaterniin, vaikkei minulla olisi ollut oikein varaa. Paikkoja, joissa mainittiin olevan näköesteen, olisi saanut edullisesti, mutta meidän paikkamme ovat nyt niitä, joista sekä näkee että kuulee.
Kuva on napattu kännykällä Tulenkantajien kirjakaupasta.
Juhlissa vallitsi hälyttävän korkea kirjailija- ja kustannustoimittajatiheys. Vietin illan vanhojen turvallisten kirjoittajaystävieni parissa, vaikka pitäisi tietysti verkostoitua. Toisaalta kuka haluaisi verkostoitua kanssani. Keskustelin hetken erään kirjailijan kanssa, jonka kirjoja en tietenkään ole lukenut. Noloa, vaikka hän ymmärsi asian, sillä luettavaa on niin paljon. Nyt aion korjata asian. Nainen oli alunperin äidinkielen opettaja, mutta melkein vihasi työtään. Nyt hän on vapaa kirjailija. Mistä tuo vapaa etuliite tulee? Oikeastaan ainoita vapaita kirjailijoita ovat ne, jotka hankkivat elantonsa muuten kuin kirjoittamalla.
Miespuoleinen kustannustoimittaja lauloi runoihin (ainakin Vammevuota ja Södergrania) säveltämiään lauluja itseään kitaralla säestäen. Saattoi kuulla ainoastaan hiljaisen musiikin ja kollektiivisen hengityksen. Olin juuri kasannut kertakäyttölautaselle rukiisia korppuja. Ei auttanut kuin odotella ja ihailla korppuja peittävää sinihomejuustokerrosta.
Kirjailijat saavat jonkinlaisen ylimääräisen korvauksen, jos heidän kirjojaan lainataan kirjastoista tuhat vai oliko se sata kertaa vuoden aikana. Keksimme, että minä saatan joutessani lainailla tutun runoilijan esikoiskokoelmaa. Suunnittelimme lainakirjaan narua, josta voisin nopeasti vetäistä sen palautusautomaatista uudelleen lainattavaksi. Ottaisimme valokopioita kirjan viivakoodista ja liimailisimme niitä Laila Hirvisaaren romaaneihin. Nuoresta naisesta tulisi sensaatio ja lehdet häntä kilvan haastattelisivat ja kirjakin menisi kaupaksi. Vaikka jotkut eivät ehkä usko, niin runoilijoidenkin on ostettava ruokaa ja maksettava vuokransa.
Tytär ja hänen uusi naisystävänsä olivat luonani yötä. Aamulla tunnelma oli oikein leppoisa. Ostin hulluuksissani meille tammikuulle liput Mamma Mia musikaaliin Svenska teaterniin, vaikkei minulla olisi ollut oikein varaa. Paikkoja, joissa mainittiin olevan näköesteen, olisi saanut edullisesti, mutta meidän paikkamme ovat nyt niitä, joista sekä näkee että kuulee.
Kuva on napattu kännykällä Tulenkantajien kirjakaupasta.
lauantai 27. syyskuuta 2014
Kimmo
Taide vaatii usein onnistuakseen jonkinlaista hulluutta, vaikkapa haitarimusiikin ja painin yhdistämistä. Kimmo Pohjosen Tampere talon konsertissa sekin nähtiin. Painimolskille läiskähtelevät nuoret miehet tahdittivat hienosti haitarinsoittoa.
Kimmo Pohjonen synnytti leveän hameensa alta Minna Tervamäen. Pohjonen pyöri soittaessaan niin, että laaja hame levisi hänen ympärilleen kuin viuhka. Mahtoi Pohjosta huipata. Lopulta mies soitti näyttämöllä selällään maaten.
Muusikon taival ei ole helppo. Skreeniltä näytettiin vanhoja filminpätkiä, joissa taiteilija soitti tanssimusiikkia ruotsinlaivalla.
Kuulimme myös aina niin ihanaa Ismo Alankoa (Syvä maanantai), Ramsöön moottorimiehiä ja Pinnin poikia (Arto Järvelä ja Kimmo Pohjonen), Heikki Laitista, Kimmo Pohjosen tyttäriä. Encoressa Pohjonen pyysi lavalle isänsä soittamaan kanssaan haitaria, siinä vaiheessa tuli pientä ylimääräistä kosteutta silmään. Tampere talon yleisö taputti seisaallaan.
Palasin kotiin tyytyväisenä ja tukka vesisateesta lättänänä. Meillä olisi ollut klinikan juhlat, mutta en viitsinyt mennä sinne likomärkänä ja taide-elämyksestä pyörryksissä.
Kimmo Pohjonen synnytti leveän hameensa alta Minna Tervamäen. Pohjonen pyöri soittaessaan niin, että laaja hame levisi hänen ympärilleen kuin viuhka. Mahtoi Pohjosta huipata. Lopulta mies soitti näyttämöllä selällään maaten.
Muusikon taival ei ole helppo. Skreeniltä näytettiin vanhoja filminpätkiä, joissa taiteilija soitti tanssimusiikkia ruotsinlaivalla.
Kuulimme myös aina niin ihanaa Ismo Alankoa (Syvä maanantai), Ramsöön moottorimiehiä ja Pinnin poikia (Arto Järvelä ja Kimmo Pohjonen), Heikki Laitista, Kimmo Pohjosen tyttäriä. Encoressa Pohjonen pyysi lavalle isänsä soittamaan kanssaan haitaria, siinä vaiheessa tuli pientä ylimääräistä kosteutta silmään. Tampere talon yleisö taputti seisaallaan.
Palasin kotiin tyytyväisenä ja tukka vesisateesta lättänänä. Meillä olisi ollut klinikan juhlat, mutta en viitsinyt mennä sinne likomärkänä ja taide-elämyksestä pyörryksissä.
perjantai 26. syyskuuta 2014
Kimallusta
Sara Hildenin taidemuseossa on esillä Marika Mäkelän retrospektiivi. Tauluja on kerätty 70-luvulta tähän päivään. On hauska seurata taitelijan kehitystä. Marika Mäkelä maalaa abstrakteja tauluja, mutta ne eivät ole tällaiselle maallikollekaan hankalia katsoa, sillä ne ovat monesti niin sieviä (tästä taiteilija tuskin pitäisi). Jotkut taulut ovat glittereineen niin koristeellisia, että alkaa miettiä mikä näistä tekee taidetta seinäkoristeiden sijaan. Taidetta ne kuitenkin ovat.
Kahdeksankymmenluvun maalauksiin on sudittu paksulti voimakkaita tummia värejä, metsän tunnelmaa. Taiteilijaa ovat inspiroineet runoilijat kuten Eeva-Liisa Manner ja Gunnar Björling. Myöhemmin Mäkelä alkoi kaivertaa ja maalata puuta, teosten värimaailma muuttui ja maalikerros oheni. Tauluissa alkoi näkyä ihmishahmoja. En ymmärtänyt Marika Mäkelän veistoksia, mutta maalaukset olivat mieleeni. Saatan käydä näyttelyssä vielä uudelleenkin.
Marika Mäkelä vietti lapsuutensa Oulun kasarmeilla sotilaiden keskellä kuten Hannu Väisänenkin.
Yllä oleva kuva ei kykene välittämään taulun hilpeää kauneutta.
Olen aiemminkin tunnustanut rakkauteni Sara Hildenin taidemuseolle. Rakkauteni ei ole kylmennyt vaan jatkuu kuumana ja tuoreena. Huomaan rakkaassani aina uusia piirteitä. Nyt havaitsin, että alakerran betoniseinät näyttävät ikäänkuin ne olisi tehty höyläämättömästä jätelaudasta. Rakennukset ovat luotettavia rakastettuja. Aion varmuuden vuoksi jatkossa pysytellä rakennussuhteissa. Jotkut haluavat siirtää museon betonirakennuksesta muualle. Pieniä uhkia tällaiseenkin stabiiliinkin rakkaussuhteeseen liittyy.
Soimme itsellemme maukkaat palkintokahvit Cafe Sarassa kun olimme suorittaneet kulttuuritehtävän.
Kävin eilen toista kertaa parisalsassa. Olin vannonut, etten aio harrastaa salsaa Suomessa. Olen matkustanut kahdesti Kuubaan. Salsan tanssiminen siellä oli hillittömän hauskaa. Kuubalaiset ovat oppineet askeleet jo vaippaikäisenä, eikä eikä heidän kanssaan tanssiessa tarvitse pingottaa. Hiki valuu ja rommi virtaa suonissa. Minut onnistuttiin houkuttelemaan uudelleen salsan pariin. Kuubalaisen opettajan kanssa tanssiminen on vaivatonta ja helppoa. Osa suomalaisista miehistäkin osaa tanssia ihan kohtalaisesti. Miehen tehtävä on salsassa tärkeä, sillä hän ohjaa naista ja määrää mitä seuraavaksi tehdään. Jos mies ei sitä osaa niin tilanne on aika hämmentävä. Kehitystä kuitenkin on havaittavissa.
Kahdeksankymmenluvun maalauksiin on sudittu paksulti voimakkaita tummia värejä, metsän tunnelmaa. Taiteilijaa ovat inspiroineet runoilijat kuten Eeva-Liisa Manner ja Gunnar Björling. Myöhemmin Mäkelä alkoi kaivertaa ja maalata puuta, teosten värimaailma muuttui ja maalikerros oheni. Tauluissa alkoi näkyä ihmishahmoja. En ymmärtänyt Marika Mäkelän veistoksia, mutta maalaukset olivat mieleeni. Saatan käydä näyttelyssä vielä uudelleenkin.
Marika Mäkelä vietti lapsuutensa Oulun kasarmeilla sotilaiden keskellä kuten Hannu Väisänenkin.
Yllä oleva kuva ei kykene välittämään taulun hilpeää kauneutta.
Olen aiemminkin tunnustanut rakkauteni Sara Hildenin taidemuseolle. Rakkauteni ei ole kylmennyt vaan jatkuu kuumana ja tuoreena. Huomaan rakkaassani aina uusia piirteitä. Nyt havaitsin, että alakerran betoniseinät näyttävät ikäänkuin ne olisi tehty höyläämättömästä jätelaudasta. Rakennukset ovat luotettavia rakastettuja. Aion varmuuden vuoksi jatkossa pysytellä rakennussuhteissa. Jotkut haluavat siirtää museon betonirakennuksesta muualle. Pieniä uhkia tällaiseenkin stabiiliinkin rakkaussuhteeseen liittyy.
Soimme itsellemme maukkaat palkintokahvit Cafe Sarassa kun olimme suorittaneet kulttuuritehtävän.
Kävin eilen toista kertaa parisalsassa. Olin vannonut, etten aio harrastaa salsaa Suomessa. Olen matkustanut kahdesti Kuubaan. Salsan tanssiminen siellä oli hillittömän hauskaa. Kuubalaiset ovat oppineet askeleet jo vaippaikäisenä, eikä eikä heidän kanssaan tanssiessa tarvitse pingottaa. Hiki valuu ja rommi virtaa suonissa. Minut onnistuttiin houkuttelemaan uudelleen salsan pariin. Kuubalaisen opettajan kanssa tanssiminen on vaivatonta ja helppoa. Osa suomalaisista miehistäkin osaa tanssia ihan kohtalaisesti. Miehen tehtävä on salsassa tärkeä, sillä hän ohjaa naista ja määrää mitä seuraavaksi tehdään. Jos mies ei sitä osaa niin tilanne on aika hämmentävä. Kehitystä kuitenkin on havaittavissa.
torstai 25. syyskuuta 2014
Hedelmä
Käsittelimme hiljattain ydistyksemme kokouksen palautetta. Palautteen vapaamuotoiseen osuuteen oli joku naputellut haluavansa taukokahvinsa kera hedelmiä leivonnaisten sijaan. Aloin heti miettiä tarjoilun muuttamista. V sanoi taas viisaasti, että on mahdollista, että kaikki muut 99 kokouksen osallistujaa olivat tyytyväisiä marjapiirakkaan ja että vain yksi olisi halunnut hedelmiä sen sijaan. Se joka valittaa saa helpommin äänensä kuuluviin kuin se, joka tyytyväisenä vaikenee. Suunnittelimme seuraavan kokouksen tauolle leivonnaisten viereen lautasta, jolla köllöttäisi yksi omena. Sen viereen voisi laittaa lapun, jossa lukisi "Hedelmä".
Viime aikojen muotisairaus on ollut kilpirauhasen vajaatoiminta. Taudin oireet ovat niin tavanomaisia, että niitähän on melkein kaikilla. Kukapa ei olisi väsynyt. On kiistelty siitä hoidetaanko kilpirauhasen vajaatoimintaa T4 vai T3 valmisteella. Tiedoitusvälineiden perusteella tulee sellainen vaikutelma, että lääkärit olisivat kovinkin erimielisiä taudin hoitoperiaatteista. Kukaan tuntemani lääkäri ei toimi hoitosuositusten vastaisesti. Kuitenkin niiden harvojen erimielisten lääkärien ääni pääsee lehtiin ja televisioon.
Se joka tuo toiveensa esille, saa äänensä helposti kuuluviin. Luullaan, että kaikki haluavat kahvin kanssa tauolla omenaa eikä mustikkapiirakkaa. Me jotka uskomme tutkimustuloksiin ja hoitosuosituksiin emme pääse esille suhteellisesti samassa mitassa kuin vastarannankiisket. Konfliktit myyvät hyvin ja siksi niitä liioitellaan ja rakastetaan tiedoitusvälineissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)




