Tule Tampereen kirjafestareille ja muuta höpinää

Ostin eilen Inter Rail -kortin, kun sen sai vielä tarjoushintaan. Kolme tuntia ennen kyseisen tarjouksen päättymistä. Maksoin 25 euroa ylimääräistä siitä, että voin tarvittaessa perua koko homman. Kortti pitää aktivoida viimeistään 1.6.2024. 

Viime yönä luonnollisesti valvoin ja näin eteeni avautuvan Euroopan, myöhästelevät junat, roistot, jotka haluavat anastaa matkatavarani, luteiset hotellit, täydet junavaunut, pandemian ja huolen siitä, miten saan kaiken tavaran kulkemaan. Yritin tehdä rauhoittavia hengitysharjoituksia. Eivät ne auttaneet. 

Olen ollut vain kerran interrailaamassa, olin silloin 17-vuotias. Moni asia on muuttunut sen jälkeen. Ostin tuolloin Inter rail -kortin Kuopion rautatieasemalta, nyt sen saa vain nettikaupasta. Kortti oli pieni vihkonen, johon saattoi ihan itse kirjoittaa kynällä seuraavan pääteaseman. Mietittiin kiinnostaisiko matkustaa Lagnauhun (semmoisessakin paikassa käytiin, kun sattui sopivasti matkan varrelle, sain kutisevia näppylöitä) vai Venetsiaan (juotiin elämämme kalleimmat Coca colat). Mahdollisimman monessa maassa piti käydä. 

Tuskin pääsen tällä kertaa kuulemaan, kun freiburgilainen taksinkuljettaja soittaa ja laulaa niityllä Leonard Cohenin biisejä. En tule todennäköisesti käymään paikallisten asukkaiden kanssa salaisessa homodiskossa, jossa nähtiin miehiä tanssimassa hitaita keskenään (kova juttu niihin aikoihin), yöpymään ihmisten lattioilla tai retkeilymajojen yhteisissä makuusaleissa. 

Eilen äänitettiin Kirjakävelyllä podcast, tänään mietin, että mitäköhän kaikkea tuli sanottua. Laitan linkin, kunhan se julkaistaan.

Sunnuntaina järjestetään Tampere-talolla kirjafestarit. Esiinnyn sunnuntaina klo 12 tilassa, joka nimi on Puistolämpiö 2. Olisin kiitollinen, jos joku jaksaisi tulla kuuntelemaan. Paljon mielenkiintoista ohjelmaa on tarjolla. Sunnuntain ohjelman linkki löytyy tästä: Sunnuntain ohjelma.

Ylikapellimestari

Sain Tampereen Filharmonian kausikortin lainaksi ystävältä, jolla oli eilen muuta menoa. 

Tampereen ihannekapellimestari Santtu-Matias Rouvali on vaihtunut britti Matthew Hallsiin. Wikipedian mukaan uuden ylikapellimestarin ala on ollut vanha musiikki ja kosketinsoittimet (klavikordi, cembalo?), myös laulu mainitaan.  Käsittääkseni kenestäkään ei tule suoraan kapellimestaria. Rouvali oli rumpali. Siitä huolimatta kaikki ihailivat häntä.

Eilisen konsertin nykyteoksen (Switch) on säveltänyt Andrew Norman ja solistina riehui lyömäsoitinspsesialisti Colin Currie. Hän ei huitonut mitenkään vaarallisesti vaan löi ainoastaan soittimiaan ja niitäkin tarkasti. Mies juoksi pikajuoksijan vauhdilla lavalle vasta silloin kuin solistinen osuus alkoi. En ymmärrä musiikista juuri mitään, mutta tykkäsin tästä todella fyysisestä esityksestä. 

Filharmonian yleisö koostuu pääasiassa kypsää ikää käyvistä pariskunnista ja harmaahiuksisista naisista. Kesken Brahmsin teosta joku alkoi kilistä. Ääni kantautui vieressäni istuvan naisen käsilaukusta. Hän oli ohjelmoinut kännykkänsä ilmoittamaan iltalääkityksen ottoajan. 

Kyllä me tämän Hallsin kanssa pärjätään.

Älä laita kynttilää vakan alle

Aloitin aktiivisen kynttiläkauden tällä viikolla.

Kynttilää on käytetty jonkinlaisena elämänohjeiden metaforana jo pitkään: Älä polta kynttilää molemmista päistä. Älä laita kynttilää vakan alle. Lapsena ajattelin näitä ihan konkreettisesti ja ihmettelin, miksi joku olisi niin tyhmä, että sytyttäisi kynttilän molemmat päät (eihän siellä näy sitä lankaakaan, jota jostain syystä sydämeksi tai sydänlangaksi nimitetään) tai pistäsi palavan kynttilän päälle jonkun korin.

Runoraadissa Heikki Salo sanoi kyllästyneensä laululyriikan metaforiin, vaikka on itse viljellyt niitä. Salon laulussa "kaipuun kaljakori kilisee" jne. Hector taas lauloi olevansa hautausmaa, loputon yö, kirjallisuus, Jeesus lapsi ilman Mariaa, Raamattu uus jne. 

VR myy alennushintaisia Inter rail -kortteja ja sain matkustusvimman. Alennuskortti pitää hankkia 28.11 mennessä ja sitä voi käyttää jonnekin kesäkuulle. Korttia ostettaessa tarvitaan voimassa oleva passi. Minä ja asiakirjani ovat vanhentuneet. 

Kävin valokuvassa. Nainen vilautti ottamaansa kuvaa kameralta. Näytin oravalta, joka oli  kerännyt molemmat poskensa täyteen pähkinöitä. Hän kysyi haluanko itselleni myös paperikuvan. En halunnut. 

Täytin passihakemuksen netissä. Ohjeessa sanottiin, että minun on käytävä poliisilaitoksella. Olisin saanut ajan maaliskuulle, joten menin eilen poliisilaitokselle jonottamaan. Varustauduin läppärillä ja romaanilla ja ravitsin itseni kunnolla ennen urakkaa. Harkitsin eväitäkin. Jonotin puoli tuntia. En uskaltanut keskittyä kirjaani, sillä pelkäsin menettäväni vuoroni. Otin passin pikana (maksoin 19 euroa ylimääräistä) ja tänään passi tuli R-kioskiin. 

En tiedä lähdenkö edes interrailaamaan.  

Anna Paldar tekee Kirjakävelyllä -podcastia ja nyt on vuoroni esiintyä siinä. Eilen järjestettiin nauhoituksen pre-check Zoomissa. Olin varma, että mokaan jotenkin, mutta en mokannut. On vielä mahdollista töppäillä varsinaisessa nauhoituksessa. 

Olen löytänyt runoilija Sirkka Turkan. Olen lukenut hänen runojaan aiemminkin, mutta nyt olen varannut itsestäni pienen runonurkan erityisesti hänelle.

 

Pimeys

Marraskuun pimeys on vuosittainen vastoinkäymisemme, pohjoisen pallonpuoliskon virhe, jota vastaan taistelemme kirkasvalolampuin ja ostamalla matkan johonkin ruuhkaiseen turistikohteeseen. Loppusyksyn etelänlomasta on tullut keskiluokkaisen ihmisen rutiini.  Puoli Suomea parveilee lentokenttien turvatarkastuksissa hankaliin vuorokaudenaikoihin, ahtautuu meluisille rannoille ja syö hampurilaisia turistikuppiloissa, joiden ruokalista on väännetty Google-kääntäjällä suomeksi. 

Pimeysruikutus alkaa jo syyskuussa, vaikka vielä ei edes ole pimeää.  Valon vähäisyys on sitä paitsi tunnetusti ohimenevää. Kynttilät loistavat. Kirjoja voi lukea kirkasvalolampun häikäisevässä valossa. Lika ei näy.  Kerron uutisen: Päivä alkaa taas pidentyä 21. joulukuuta.  Alkuun se tapahtuu ryömien, vain viisi minuuttia viikossa, myöhemmin saman verran vuorokaudessa. 

En ole mikään matkustamisen vastustaja, matkustaminen tuo uusia ajatuksia, oppii kaikenlaista, tutustuu ihmisiin ja onhan se monesti kivaa. Olen täällä blogissakin kirjoittanut matkoistani.

Laskin oman hiilijalanjälkeni. En ole viime vuosina lentänyt (työssä ollessani matkustin tosi paljon, tein myös lomamatkoja, joten olen kyllä oman osuuteni ilmaston lämpenemisen hyväksi tehnyt), syön vegaanisesti, en omista autoa, ostan elektroniikan käytettynä, mutta vaatteet hankin uutena. Odotin saavani kehuja. Ei. Minun pitäisi vähentää hiilijalanjälkeäni 30 prosenttia vuoteen 2030 mennessä. Pitäisikö minun muuttaa maakuoppaan, jättää peseytymättä ja syödä biojätteitä saadakseni edes pienen taputuksen olalleni. 

Hesarissa on kirjoitettu lastenkirjojen tasosta. Pelkään Kuuran ja karkailevan isomummon päätyvän jollekin Hesarin "Varo näitä: Teimme listan vuoden paskimmista lastenkirjoista"-listalle.

Kerro miltä pääsi sisällä näyttää?

Päätin lopettaa Reuma-lehden kolumnistin hommat tämän vuoden loppuun. Yksi kolumni on vielä tulossa (olen jo lähettänyt sen), mutta siinä se sitten on. Olen saanut positiivista palautetta, mutta alkoi tuntua, että olen etääntynyt liikaa reumatologiasta ja sairaalamaailmasta. Haluaisivat minut kuulemma mielellään edelleen siihen hommaan. Otin sen kehuna.

Luin Varpu Tavin kirjan Viisaus on vanhoissa naisissa (joissakin on, toisissa ei). Varpu Tavi haastattelee mm. kirjailija Anneli Kantoa, jota arvostan kovin. Kanto herää seitsemältä, aloittaa kirjoittamisen heti aamusta, jatkaa kunnes syö lounaan, nukkuu päiväunet, tekee taustatyötä, kirjoittaa, kunnes katsoo uutiset eikä muistaakseni enää sen jälkeen kirjoita. Menee nukkumaan. Ihan tarkkaan en muista hänen aikataulujaan, mutta hän on todella ahkera. Olen laiska paska. 

Sain viestin, että romaanini Ei saa elvyttää varastokappaleet makuloidaan eli hävitetään. En tiedä miten se tapahtuu, ilmeisesti kirjat päätyvät paperimassan raaka-aineeksi. Ehkä niitä hakataan lekalla.

Makulointi-ilmoitus ei erityisemmin piristä, mutta tämä on kuitenkin ymmärtääkseni yleinen käytäntö. Myymättömien kirjojen varastointi maksaa ja jatkuvasti sisään tunkee uutta varastoitavaa. Onneksi kirjan sähköiset versiot jäävät. 

Minulle tarjoutui (niin on tapana) mahdollisuus ostaa romaaniani edulliseen hintaan ja tilasin niitä kaksikymmentä  kappaletta. Minunkin varastoillani on rajansa ja hintansa.

Molempien kirjojen makulointi-ilmoitukset ovat olleet varovaisia ja ensimmäinen oli erityisen empaattisesti ilmaistu, joten kaipa kustantamossakin tiedetään, ettei mokoma hävitys tunnu kivalta. 

Kirja on vähän kuin vaate, se on muodissa vain hetken. On tietysti olemassa klassikkovaatteita ja kirjoja, joita on aina tarjolla. Pitäisi kirjoittaa klassikko, niin ei makuloitaisi. Oma syy.

Eräs tuttuni kysyi Facessa, miltä kenenkin pään sisällä näyttää. Yritäpä tarkkailla, mitä nyt ajattelet, niin siitähän ei tule mitään. Kirjoitin tämän, käänsin katseeni vasempaan ja näin viherkasvini, en ajatellut juuri mitään, katsoin oikeaan, näin Kertun nukkumassa nojatuolissa, jonka päällä lojuu kissankarvainen villapeitto, joka pitäisi puistella pihalla. Tiedostin koko ajan, että nyt sitten ajattelen Kerttua ja villapeittoa. 

Olkapääni tuntuvat kipeiltä ja mietin kuntosaliohjaajaa ja sporttista nuorta miestä, joka juoksi juoksumatolla niin lujaa, että siinä oli riskinsä.  

Nämä ajatukset eivät tulleet esille mitenkään erityisen hyvässä järjestyksessä vaan sotkuisina ja epätäydellisinä. Solmuisempina ja takkuisempina kuin ne tänne kirjoitin.

Lapsuus

Istun sohvalla läppäri sylissäni. Kerttu tassuttelee reisieni ylitse eikä osaa päättää kummalla puolellani makoilisi. Nyt se kehrää vasemmassa kyljessäni.  Kuin istuisin moottoroidun karvahatun vieressä.

Minulle selvisi vasta aikuisena, että olen viettänyt pari ensimmäistä vuottani mummojen hoidossa Pohjois-Savossa. Olen kirjoittanut tästä tänne moneen kertaan ja kirjoitan varmaan edelleen. Vanhempani asuivat Helsingissä, nykymaailmassa se olisi sama kuin he olisivat majailleet New Yorkissa. Ei siinä todellakaan käyty joka viikonloppu. Olen hiljalleen selvitellyt varhaislapsuuttani lähinnä vanhoista kirjeistä.

Muutin vanhempieni luo Helsinkiin kaksi ja puolivuotiaana. Nuori tätini hoivasi minua alkuun, äitini kävi töissä ja isäni opiskeli. Tätini kirjoitti äidilleen kirjeitä, joista käy ilmi, että kyselin jatkuvasti, milloin palaan Savon perukoille. "Luulee varmaan, että on täällä vain käymässä", hän  kirjoitti. 

Hoitajani oli opetellut lausumaan runoja, sillä "Heidille pitää jatkuvasti runoilla". Isänikin luki minulle Kirsi Kunnaksen runoja. Varsinkin suosikkiaan Kattila ja perunat.

Tätini leipoi munkkeja ja minä söin niitä kuusi kappaletta. Söin kokonaisen pannukakun. Pian hoitajani sitten vaihtui.

Kun puhun näistä ajoista, saan jatkuvasti kuulla, että sehän oli siihen aikaan ihan tavallista. Lapsia heiteltiin sukulaiselta toiselle, nuorten vanhempien oli tärkeää kouluttautua ja edetä elämässään. Kaikki osaavat kertoa samanlaisia tarinoita. Meistä on tullut kunnon kansalaisia. 

Ei se poista ajatusta kaksi ja puolivuotiaasta lapsesta, joka ikävöi, eikä ymmärrä mistä on kyse.