maanantai 11. syyskuuta 2017

Ämpärilista

Itseäni viihdyttääkseni katsoin Areenalta dokumentin "Ennen kuin kuolen". Se kertoo parantumattomasti sairaasta 39-vuotiaasta Rowenasta. Nainen on hämmästyttävän sitkeä tyyppi, jonka pikkuisen pakotettu nauru ja yksinäinen itku kaikuu vieläkin korvissani. Kun Rowena puhuu syövästään hän kutsuu sitä uuniperunaksi.

Nainen kuoli pian dokumentin valmistumisen jälkeen.

Tuli mieleen, että pitäisikö oikeasti viettää vähemmän aikaa sillä janalla, jonka toinen pää on töissä ja toinen kotisohvalla.

Ohjelmassa puhuttiin "ämpärilistasta" (bucket list), käännös on ihan älytön, mutta tarkoittaa listaa asioista, jotka ehkä haluaisi tehdä ennen kuin kuolee. Sen niminen Hollywood-elokuvakin on olemassa

Netistä löytyy valmiita ämpärilistoja: maailman ympäri matkustaminen, maratonin juokseminen, laitesukeltaminen, patikoiminen, vuorikiipeileminen, kuumailmapallolento, vapaaehtoistyö ja triathlon-kisaan osallistuminen. Ei kiinnosta.

Mietin omaa listaani, enkä keksinyt oikein muuta kuin, että nukkuisin mielelläni huomenaamulla pitkään. Ehkä haluaisin laulaa karaokea tokiolaisessa baarissa, duetto Bill Murrayn kanssa olisi kiva. Rowena sanoi dokumentissa, ettei pidä luottaa sattumaan vaan tehdä jotain ämpärilistansa eteen. Pitänee siis kirjoittaa Bill Murraylle. "Dear Bill..."

12 kommenttia:

Marjatta Mentula kirjoitti...

Minä taas katsoin juuri tätä ennen Teema/Femiltä tanskalaisdokumentin Hidas luopuminen, jossa pankinjohtaja sairastuu Altzheimeriin vähän alle 50-vuotiaana. Olin ajatellut katsoa myös tuon Rowenan, mutta tuntui, että nyt on riittävästi kuoleman odotusta. Satuin vielä vilkaisemaan s-postiani, jossa sain tiedon ex-työkaverin itsemurhasta, oli löytynyt lammen pohjasta riippakivi jalassa. Hänellä oli todettu eturauhassyöpä, yleensä se on hyvin hoidettavissa, mutta en tiedä, oliko tämä sitten levinnyt.

Huh, on vaikea tietää, mitä sitä haluaisi tehdä viimeisinä aikoinaan, ehkä lukea jotain niin hauskaa tai katsoa jotain niin hyvää komediaa, että suru unohtuisi vähäksi aikaa.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Katsoin ohjelman alusta noin 20 minuuttia. Se oli niin vaikuttava, että jatkan joskus toiste. (Ehkä palaan sitten vielä kommentoimaankin.)

Tällaisia ajatuksia heräsi. Miksiköhän Rowena koki, että oli parasta esittää pirteää ja hauskaa ystävien aikana -
eikö olisi voinut myös näyttää tuskansa ja sen myötä antautua hyvin syviin keskusteluihin? Luulisi, että niistä olisi jäänyt kaikille paljon enemmän käteen.

En ymmärrä, että miksi kuoleman lähellä pitää hyppiä benjihyppyjä ja tehdä kaikkea muuta erityistä. Saako muka sellaisesta eniten irti? Mitä virkaa benjihypyllä on kuoleman jälkeen, kun sitä ei kuitenkaan muista?

Miksiköhän Rowena halusi pukeutua arkkuun "naamiaisasuun"? Antoikohan se näennäistä hallinnantunnetta asiaan, joka ei ollut hallittavissa? ("Vitut mistään valkoisista vaatteista, ainakin vaatteillani näytän keskisormea kuolemalle" -tyyliin.)

27-vuotias syöpään kuoleva mieslääkäri oli symppis.

Timo Lampi kirjoitti...

Itsellä ei moista listaa ole eikä tule.
On aika raskasta kokea se sääli minkä joutuu kokemaan, kun kertoo totuuden. Helpompaa on vähätellä ja valehdella, "lyödä leikiksi". Itse ainakin koen niin. Pienet vastoinkäymiset, joiden takia aikaisemmin olisi meuhkannut somessa, tuntuu mitättömiltä.

On se kumma kun tarvitaan järkytys elämään, ennenkuin osataan elää nyt ja tässä.

Ana kirjoitti...

Suomeksi se on lusikkalista. (Koska meillä heitetään lusikka nurkkaan.)

Hoo Moilanen kirjoitti...

Katsoin sen loppuun ja pidemmällä tuli sellaisia teemoja ja sävyjä mitä olin ehtinyt kaivata. Ihan hurjat nelikymppiset Rowena järjesti ja ajattelin, että hän osasi huikeasti myös nauttia! Pisteet siitä. "Tanssi kun vielä voit."

Lopussa kävi ilmi, että Rowena eli synttäreiden jälkeen vielä 7 kuukautta. Ympyrä olisi sulkeutunut kauniisti (ja kipeästi), jos dokkarissa olisi näytetty myös viimeisiä kuukausia. Hän ei varmaankaan itse halunnut ja se oli hänen oikeutensa.

Heidi kirjoitti...

Luulen, ettei hän halunnut näyttäytyä niin sairaana ja ymmärrän sen.

Heidi kirjoitti...

Lusikkalistakin kuulostaa hölmöltä.

Heidi kirjoitti...

En varmaan jaksaisi matkustaa enkä juhlia.

Anonyymi kirjoitti...

90-luvulla olin Kirurgilla odottamassa semmoista vakavampaa leikkausta ja siinä käytävällä jouduin puheisiin orvon oloisen, vanhemman miehen kanssa. Hän oli Ahvenanmaalta tullut Helsinkiin jotain syöpää hoidattamaan. Ei puhunut sanaakaan suomea, oli ihan yksin. Siitä pitäen olen ajatellut, että kyllä suomalaisessa isossa sairaalassa pitää olla vuoroa kohti yksi ihminen joka puhuu ruotsia äidinkielenään vaikka tuo hiukan maksaisikin. Se että ymmärrän mitä minulle tapahtuu, kyllä se lohduttaa. hh

Marjatta Mentula kirjoitti...

Minäkin katsoin tämän dokkarin Areenalta. Tässä oli surullista juuri se, että kuoleva oli nuori. Jos nyt itse saisin tiedon kuolemaan johtavasta sairaudesta, niin se ei olisi niin dramaattista, koska olen saanut elää kaikki elämänvaiheet, vanhimmat lapsenlapsetkin ovat jo teini-ikäisiä.
En juhlisi enkä matkustelisi. Juttelisin tilanteestani leikkisästi ja reippaasti, vähätellen, kuten Timo Lampi sanoo. Sillä tyylillä puhuin rintasyövästäkin (ei levinnyt lievempi luokka kuin Rowenalla), se tuli luontevimmin, ja jotkut katsoivat minua epäuskoisesti.
Tuo hh:n kuvaama tilanne on niin surullinen, sekin ettei miehellä ollut ketään mukana, ja että ei löytynyt ruotsia puhuvaa hoitajaa pitämään hänestä huolta.

Anonyymi kirjoitti...

Oma mielipiteeni on, että kukaan toinen ei voi arvostella sitä, mitä kuolemaan johtava sairaus aiheuttaa ihmisen mielessä. Jos tanssittaa niin tanssitaan, jos benji-hypättää niin siitä vaan, jos tuntee tarvetta vetää överit vähän joka saralla niin ok, jos haluaa möllöttää nurkassa ja surkutella omaa oloaan on sekin täysin oikeutettua, ei ole yhtä oikeaa tapaa elää loppuelämäänsä jonka tietää päättyvän piakkoin. Kaikkihan tosin elävät loppuelämäänsä, mutta useimmille se on täysin määrittämätön aikajana. Katsoin dokkarin myös ja se herätti kyllä paljon ajatuksia. Rowenalla oli uskomaton kunto, harva jaksaa paneutua tuossa vaiheessa noin täysillä elämään. Dokkarista jäi minulle pelkästään positiivinen kuva, liikuttavaa oli käynti hautausmaalla ja krematoriossa, hän sai kaipaamaansa tietoa mitä ruumiille tapahtuu kun on kuollut. Meillä kuolemaa käsitellään edelleen jotenkin mystisenä ja pelottavana asiana, kuolemansairaalta odotetaan tietynlaista roolia joka ei totisesti kaikille natsaa. Hyvä dokkari! Olen itse syöpäpotilas, tällä hetkellä tauti on aisoissa mutta parantunut en ole.

Hyvää syksyä kaikille ja eläkää täysillä, elämä on ihmisen parasta aikaa!

Heidi kirjoitti...

Olen ihan samaa mieltä. Monesti sanotaan, että saavutuksilla ja työllä ei ole silloin merkitystä. Jotkut kuitenkin tekevät vielä väitöskirjan loppuun. Olen tavannut lääkärin, joka kävi työpäivien keskellä sytostaatteja saamassa. Jokainen toimikoot niinkuin parhaalta tuntuu.