keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Podcast

Näen usein kaupungilla arviolta kahdeksankymppiset siskokset (siskokset on tekemäni oletus), joiden hiukset näyttävät aina siltä kuin naiset tulisivat suoraan kampaajalta. Siskokset ovat pukeutuneet huolitellusti ja heidän askeleensa sopivat yhteen. He eivät koskaan raahaa ostoksia. Siskoksia on hauska katsella, sillä he näyttävät niin samanlaisilta, ovat juuri samanpituisia ja -painoisia. Mietin ketä he ovat ja millaisen elämän he ovat eläneet.

Olen vajonnut syvälle sohvaani ja katsonut kolme osaa "Ensitreffit alttarilla"- ohjelmaa. Kun ensimmäinen kausi esitettiin, ajattelin ettei kukaan voi olla niin hullu, että menee naimisiin toisen kanssa näkemättä tätä etukäteen. Nyt se tuntuu ihan järkeenkäyvältä. Helppoahan se on kun pehmoisia lätisevät asiantuntijat ovat tehneet valinnan puolestasi. Sen jälkeen laiska katsoja voi seurata jännitysnäytelmää, jossa ratkeaa miten lopulta käy. Varsinainen draama näytellään kun kamerat eivät ole paikalla. Siitä kaikesta näkee vain pieniä vinkkejä, joita yrittää tulkita. Suudelmat, kädestä pitämiset, kontrolloimattomat katseet ja lauseet, joissa vaivoin onnistutaan peittämään kiukku, jonka tuo vieras saa aikaan.

Lähden huomenna käväisemään Pasilassa, jossa äänitetään podcast, jossa juttelemme toisen äidin kanssa siitä miltä tuntuu kun oma lapsi on transsukupuolinen. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee sitä suvaitsevaisemmaksi sitä muuttuu. Jostain syystä aina luullaan sen olevan toisin päin. Hiljalleen oppii hyväksymään melkein kaiken muun kuin väkivallan ja suvaitsemattomuuden.

10 kommenttia:

Merja kirjoitti...

Meidän rapussa asuu yhdessä kaksi noin seitsemänkymppistä naista, erittäin erinäköisiä. Käyvät yhdessä sauvakävelyllä, kaupassa ym. Ovessa on kaksi nimeä. Olimme varmoja, että naapurimme ovat lesbopari. Mutta kyllä he väittivät taloyhtiön kesäjuhlissa olevansa sisaruksia. Vähänkö olimme pettyneitä.

Hoo Moilanen kirjoitti...

En tiedä onko enemmän herttaista vai surullista, jos siskokset ovat kasvaneet kiinni toisiinsa eivätkä koskaan irtautuneet. Eihän sitä toki voi varmaksi tietää vaikka heillä olisi perheetkin.

Elämänkokemuksen myötä luulisi näköalojen avartuvan ja siten hyväksynnänkin. Jos niin ei käy, tavallaan jotakin on mennyt pieleen. Mitäköhän?

Marjatta Mentula kirjoitti...

Kertoisitko milloin tuo podcast on kuultavissa, onko heti äänityksen jälkeen?
Transasia on ollut tapetilla Selja Ahavan romaanin yhteydessä syntyneen asiallisen ja asiattoman keskustelun yhteydessä. Mielestäni ilmassa on paljon tabuistamista ja myös vääränlaista loukkaantumista transihmisten puolesta.
Onpa hyvä, että tehdään juuri tämä podcast, jossa on vanhemman näkökulma.

Varmaan katkeruus ja pettymykset tekevät joistain vanhoista ihmisistä suvaitsemattomia. Meitä edeltävällä sukupolvella tätä pettymystä riitti, aivan aiheesta, monella raskas elämä. Olisiko siitä on jäänyt kuva kärtystä vanhasta ihmisestä? Ikätoverini ovat mielestäni hyvin vapaamielisiä ja leppoisia. Minuakaan ei ärsytä paljon muu kuin väkivalta ja suvaitsemattomuus, johon kuuluu myös jonkinlainen uussensuuri.

Heidi kirjoitti...

On helppo olla suvaitsevainen,kunnes asiat tulevat ihan lähelle. Luulen, että siinä tilanteessa kaikki joutuvat käymään läpi jonkinlaisen kamppailun. En tiedä milloin podcastin voi kuunnella, jos se ei ole kamala niin kerron sen täällä. Olin muuten myös ohjelmassa "Kuusi kuvaa", joka löytyy Areenasta.

Seija kirjoitti...

Rannalta on aina helppo huudella tsemppihuutoja. Eri asia olla itse myrskyn silmässä.
Oli asia, mikä hyvänsä.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Kuuntelin tuon Kuusi kuvaa.

Jännä, miten samoja ajatuksia minulla on kuin sinulla tuossa kuudennessa avoimessa kuvassa. Joskus ajattelen, miksi pitikin muuttaa Kainuusta isosta talosta jättikeittiöineen, jonne kaikki lapset&perheet olisivat mahtuneet kesän viettoon yhtä aikaa ja yhteisen pöydän ääreen. Tosiasiassa minä en ole ollenkaan sellainen emäntä, vaan tykkään asua kaupunkimaisemmin ja tavata omianikin erikseen lyhyemmin ja käydä syömässä yhden viikonlopun aterioista ravintolassa. Koko viikonlopun "emännöiminen" on raskasta.

Toivottavasti Peeta saa selvyyttä klinikalla ja kaiken hoidon, mitä tarvitsee.

Ja uusi kirja on siis tekeillä. Sitä odotamme!

Anonyymi kirjoitti...

Entisinä aikoina oli paljon yhdessä asuvia sisaruksia. Se oli sitä aikaa, kun sulhasehdokkaat olivat kuolleet rintamalla eikä kaikille riittänyt aviopuolisoita. Mukavampaa oli jakaa arki ja kustannukset sisaren kanssa. Muistan lapsuudesta ainakin neljä tällaista "sisarusperhettä". Heitä kutsuttiin aina nimellä "likat": Laineen likat, Mäkisen likat... vaikka olivat eläkeikäisiä kaikki silloin jo ja nykyisin hautuumaalla (yhteisissä haudoissa :)

Marjatta Mentula kirjoitti...

Meidänkin lähellä asui Järvenpään likat. Perheestä kaikki kolme poikaa kuolivat sodassa ja sisaret jäivät kahdestaan hoitamaan maalaistaloa.

Anonyymi kirjoitti...

Myös kielitoimiston uusimpia suosituksia on sitä vaikeampi hyväksyä, mitä vanhemmaksi tulee, olen huomannut ikäihmisten kanssa toimiessa.

T. Anne M.

Veela kirjoitti...

Pysähdyin kerran melkein keskiyöllä Helsingissä mäkkäriin syömään tyttärieni kanssa, he olivat varmaan 18 ja 16 -vuotiaita silloin. Viereisessä pöydässä oli kaksi ehkä 80-vuotiasta mummelia, identtiset kaksoset, luulen, jotka ilmeisesti olivat sopineet tapaavansa tässä ohimennen, kun toinen oli matkalla jostain jonnekin, ja tämä oli matkan varrella. Naisissa oli jotain kummallisen valpasta ja elävää, noitamaista. He puhelivat rauhallisesti, hitaasti, hörppivät kahvia ja olivat hiljaa, ja läsnä. Naiset kääntyivät jossain vaiheessa katsomaan nuorempaa tytärtäni, kumpikin, katsoivat hetken ja sanoivat kuin yhteisesti, että onpa kaunis lapsi. Ehkä heille tuli oma lapsuutensa mieleen lettipäisestä tyttärestäni. Tuntui, että he jotenkin telepaattisesti kommunikoivat keskenään.