torstai 16. syyskuuta 2021

Vesijumppaa ja elokuvaa

Kompaktissa vessa-, kylpyhuone ja pesutupakuutiossani haisee uimahallilta. Kävin aamulla vesijumpassa. Iäkkäät rouvat tuomitsivat nykyisen iskelmämusiikin epäkelvoksi ja kehuivat Olavi Virtaa. Tunsin itseni nuorisolaiseksi. 

Kuntosaliryhmässä keskusteltiin siitä, miten etenemme sujuvimmin laitteesta toiseen. Eräs nainen esitti pituusjärjestystä ja joku arveli, että ehdottaja saattaisi olla entinen opettaja. On pituusjärjestyksessä kyllä jonkinlainen järki, laitteita ei välttämättä tarvitse silloin säätää yhtä paljon. 

Teemu Nikin ohjaama "Mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia", voitti Venetsian elokuvafestivaalien yleisöpalkinnon ja ymmärrän sen hyvin. 

Elokuvassa karismaattinen Petri Poikolainen esittää MS-tautia sairastavaa miestä, joka on menettänyt taudin vuoksi näkönsä ja joutunut pyörätuoliin. Poikolaiselle on käynyt samoin. Elokuvan mies on löytänyt netistä naisen, jota tahtoo lähteä tapaamaan. 

Elokuvan nähtyäni ymmärsin, miten suuri juttu sokealle pyörätuolissa istuvalle henkilölle on matka Hervannasta Hämeenlinnaan. Itselleni se on asia, jota ei tarvitse edes suunnitella, senkun lähtee vaan. Matkalla tapahtuukin sitten kaikenlaista, mutta ei siitä sen enempää. 

Elokuva on Petri Poikolaisen juhlaa. Poikolaisen lisäksi näemme lähinnä sotkuisia epäselviä hahmoja ja valoa. Ei perinteisiä esteettisiä kuvia. 

Kaikesta huolimatta elokuva vaikutti minuun niin, että heti sen jälkeen olin kuin puulla päähän lyöty ja liikutettu. Jos elokuva olisi tehty Hollywoodissa, ei tätä olisi tapahtunut. Filmissä oli ihan hyvässä mielessä tiettyä amatöörimäisyyttä. Tästä oli alkuun suunniteltu lyhäriä ja jotain tämmöistä voisi kuvitella näkevänsä filkkareilla. 

P.S. En ole nähnyt Titanicia.

3 kommenttia:

Marjatta Mentula kirjoitti...

Menen ehdottomasti katsomaan tämän elokuvan, kun se tulee meille. Suomessa on alettu tehdä hyviä elokuvia.

Minäkin kävin vesijumpassa iltapäivällä. Nyt olisi pitänyt lähteä elokuvakerhoon, mutta jätämme väliin, koska elokuvana on Tenet, 2h30min, enkä oikein pidä tieteisfantasioista.
Meillä oli musiikkina ulkomaisia iskelmiä, mitä ohjaaja pahoitteli. Suurin osa porukasta taitaa olla minua (71v) vanhempia tai sitten minä en vain näe vanhuutta itsessäni kuten muissa. Kaikki kyllä sanoivat, että musiikki oli ihanaa. Latinomusa inspiroi ja antaa hyvän rytmin liikunnassa kuin liikunnassa.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Ei sillä musiikin iällä ole väliä, kunhan vie mukanaan. Tampereella Kavin näytöksissä näytetään joka vuosi pääasiassa kauhua ja väkivaltaa. Ihan saatan kuvitella sen porukan, joka ne filmit valitsee. Joukossa on tuskin monta naista.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Elokuvien nimiä: Kostaja, Tuomion sukupolvi, Himon kuningattaret... No oli siellä muitakin.