Katsoin chileläissyntyisen Pablo Larraínin ohjaaman elokuvan Spencer. Se kertoo yhdestä joulusta prinsessä Dianan elämässä (se ei ole elämäkertaelokuvaa vaan vahvasti näyttelijöiden ja ohjaajan tulkinta). Camilla on jo näkyvästi Charlesin elämässä ja vuotta myöhemmin Diana ja Charles päätyvät asumuseroon.
Kuninkaallinen joulu on tiukasti aikataulutettu ja pukija tuo Dianan huoneeseen vaaterekin, jossa roikkuvat asut jokaista ateriaa varten. Charles hankkinut samanlaiset helmet joululahjaksi vaimolleen ja rakastajattarelleen. Jouluna ei kuulu rentoutua, lueskella kirjoja, syödä suklaata, pelata pelejä tai lukea kirjoja pyjamassa.
Dianaa esittävä Kristen Stewart on saanut kehuja roolistaan, eikä suotta. Hän on omaksunut Dianan ilmeet ja elekielen uskottavasti ja näyttelee rennosti.
Haastattelussa Stewart sanoo, että juokseminen oli elokuvassa hauskinta. Diana todella juoksee pellolla korkokengissä, tanssii lastensa kanssa ja loikkii linnan käytäviä vessaan oksentamaan.
Voi miten yksin hän on. Ehkä Spencer lopulta kertookin yksinäisyydestä. Petri Tamminen on sanonut, että kaikki hyvät aikuisten kirjat kertovat yksinäisyydestä, pitääköhän sama paikkaansa elokuvien kohdalla. Hesari antoi Spencerille neljä tähteä. Minulle se oli erikoistapaus, sillä pääsin pitkästä aikaa elokuviin.
Jos elokuvan katsoo kotona joltain laitteelta, ei koskaan tavoita sitä epätodellista tunnetta, jonka kokee astuessaan elokuvateatterista keskelle Kehräsaarta. Elokuvan aikana oli tullut pimeä.
7 kommenttia:
Larraín-sukunimen genetiivimuoto kirjoitetaan ihan suomalaisittain Larraínin, ja lausutaankin niin (espanjaksi paino aksenttimerkkisellä iillä kylläkin).
Asiasta toiseen: olen ajatellut että minun pitäisi antaa henkilökohtainen kiitos kaikille niille aikoinaan hyvinkin pitkän blogilistani pitäjille jotka vieläkin ilahduttavat meitä kirjoituksillaan. Melkein kaikki ovat siirtyneet muualle (tai sitten lopettaneet kokonaan). Muistan miten työmatka ei aikoinaan riittânyt uusien postausten lukemiseen - nykyään on juhlaa jos listalla odottaa enemmän kuin yksi kirjoitus. Toivon että sinä jatkat vielä pitkään! En milloinkaan kyllästy sinun blogiisi.
Kiitos oikeinkirjoitusopastuksesta, olen niissä jutuissa todella huono. Korjasin virheen.
Epäilen kyllä, että kyllästyt kuitenkin, mutta kiitos!
Ehdottomasti samaa mieltä. Elokuvissa käynti on ihan eri juttu kuin elokuvan katsominen kotona, vaikka olisi kuinka iso tv-ruutu.
Kyllä se yksinäisyydestä kertoi. Kävin jokin aika sitten katsomassa.
Kauhea ympäristö tuo Britannian hovi kaikkine muodollisuuksineen ja omituinen avioliitto, melko lailla järjestetty kait. Charles olisi halunnut Camillan, joka oli opettanut hänelle rakkauden salat, mutta äitinsä määräsi toisin. Dianan odotukset petettiin pahasti. Lopun kohtaus, jossa Diana karkaa syömään pikaruokaa poikiensa kanssa mieluummin kuin illastaa jäykkisten pöydässä, on paljon kertova. Katsoin kerran veljesten yhteishaastattelun, jossa he sanoivat yhteen ääneen, että heillä oli "naughty mum", joka kepposteli heidän kanssaan joskus aika rohkeastikin.
Dianaa tarvittiin jälkeläisten synnyttäjäksi. Olen nähnyt ohjaajan elokuvan, joka kertoo Jacqueline Kennedystä, Kennedyn murhan jälkeen. Siinäkin näkyy sama yksinäisyys.
Mikä lienee Monacon ruhtinatar Charlenen tilanne? Ei noissa hoveissa ja valtioiden päämiesten puolisoina ole kovin hauska olla. Oma elämä jää, irtautuminen on vaikeaa tai lähes mahdotonta ja jos puoliso kuolee, niin sittenkin on median silmätikkuna.
Toisaalta kenenkään ei ole pakko mennä naimisiin kuninkaallisen - tai poliitikonkaan - kanssa. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.
Ei nuori tyttö voi toisaalta tietää, mihin itsensä pistää.
Lähetä kommentti