Minusta tuntuu, että olemme vanhempina vanhempiemme kopioita, silloinkin kun yritämme toimia eri tavalla kuin omat vanhempamme. Hämmästyin aikoinaan miten sujuvasti suustani soljahtivat ne samat jorinat kuin heiltä, erityisesti äidiltä.
Aikuisten lasten äitinä olen ainakin nykyään enemmän varovainen tarkkailija kuin puuttuja. En anna neuvoja, ellei niitä kysytä, eikä ole kysytty. Olen ehkä yrittänyt tyrkyttää jotain kirjavinkkiä, joka ei ole kiinnostanut kumpaakaan. Kerran olen vastannut puhelimessa kysymykseen, miten tehdään uunijuureksia. Olen kehottanut varaamaan ajan koronarokotukseen ja tutkituttamaan rasva-arvot.
Kun lapset olivat murrosikäisiä, oma henkinen tasoni oli samaa luokkaa kuin lapsillani. Huusimme kilpaa. Luultavammin olin jopa alemmalla tasolla kuin he.
Luen Rachel Cuskin romaania Toinen paikka, jonka päähenkilö (kirjailija ammatiltaan) sanoo, ettei lapsilla ole velvollisuuksia vanhempiaan kohtaan. Hän sanoo tyttärelleen "Velvollisuuteni on päästää sinut menemään".
Minäkin ajattelen, ettei lapsillani ole velvollisuuksia minua kohtaan. Toivon tietysti, että voimme olla tekemisissä toistemme kanssa. Voihan minulla olla jotain piilotettuja toiveita, joita en myönnä edes itselleni. Ehkä valehtelen itselleni. Järjen tasolla ajattelen kuitenkin näin.
Ihan sivuhuomautuksena: rakastan Rachel Cuskia.
Siskonpoika teki koulussa äitienpäiväkortin. Ilmeisesti opettaja oli antanut ohjeen kirjoittaa "Äitini on tehty" ja perään lapsi oli kirjoittanut "raudasta, murhavideoista", seuraava sana oli sutattu, mutta siskoni katsoi korttia valoa vasten, jolloin sutun alta paljastui "vieraanvaraisuudesta".
2 kommenttia:
Ihana tuo lapsen kortti. Olisko ollut vähän noloa mennä kehumaan äitiä...
Minusta myös tuntuu siltä, että en antanut kovin paljon neuvoja, paitsi sellaisia että pukekaa lämpimästi (niitä annan vieläkin, kun tiedän, etteivät käytä pitkiä kalsareita).
Ammattiin hakeutumisessa kehotin hakemaan sellaiseen, missä voisi viihtyä ja olla onnellinen.
Toivon, etä yhteiskunnan rakenteet pitävät ja saan olla lapsilleni aina äiti ja pärjäävä ihminen eikä hoidokki. Viimeisenä haluaisin vaippojani vaihtmaan omat poikani.
Inhoan sellaisia kyynelehtiviä laulujakin, joissa mummo ikävissäään tuijottaa akkunasta ja kukaan ei tule. Vanhempien velvollisuus on näyttää vanhetessaan lapsilleen että nauttivat elämästään, koska lapsilla on omat lapsensa joista huolehtia.
Kävin isääni tapaamassa, puhuttiin sairauksista, kunnes sanoin, että voitaisiinko puhua jostain muusta. Haluaisin tietää mahdollisimman paljon menneisyydestä, mutta hän puhuisi mieluummin laboratoriokoevastauksista. No puhuttiin vähän isän suvustakin.
Lähetä kommentti