Kun menee Tampere Filharmonian konserttiin, kaikki kysyvät "Onko Rouvali?" Kun tulee konsertista kysytään "Oliko Rouvali?" Jos vastaus näihin kysymyksiin on kielteinen, kysyjä näyttää pettyneeltä.
Minulla oli aiemmin Jyväskylä Sinfonian kausikortti, eikä ketään maallikkoa kiinnostanut kuka orkesteria johti. Silloin Jyväskylä Sinfonian ylikapellimestarina huseerasi se ranskalainen huilisti, jonka nimen olen unohtanut. Minulla ei ole enää minkään orkesterin kausikorttia vaan pistäydyn konserteissa harvakseltaan, kun joku houkuttelee kaveriksi.
Kävin parin ystävän kanssa lauantaina sanomassa heipat Santtu-Matias Rouvalille, joka on ollut Tampere Filharmonian ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja kymmenen vuoden ajan. Jatkossa hän ei enää heiluta tahtipuikkoaan Tampereella vaan Göteborgissa ja Lontoossa. Koti on konsertin ohjelmalehtiseen painetun haastattelun mukaan edelleen Suomessa, Ylöjärvellä. Siellä hän hakkaa halkoja, kunnostaa uimarantaa, tekee pihahommia, grillaa ja laittaa ruokaa.
Istuimme jäähyväiskonsertissa B-katsomon kolmannella rivillä, josta näki Santtu-Matiaksen ilmeetkin. Tuntui, että hän katsoi soittajiaan rakkaudella, että soittakaa vaan, minä täällä ohjaan, joten teillä ei ole mitään hätää.
Illan ohjelmassa oli Richard Straussin Näin puhui Sarathustra op.30 ja Sankarin Elämä op.40. En kommentoi teoksia, sillä en ole asiantuntija, enkä viitsi häpäistä itseäni. Yleisö vaikutti olevan tyytyväinen musiikkiin ja minäkin olin. Lopussa nousimme seisomaan ja rohkeimmat huusivat ja vislasivat. Tampere-talon iso sali oli sydän-emojeja täynnä. Tippa tuli silmään monella, ja jos oikein näin, niin samoin kävi Santtu-Matiaksellekin.
Lähdimme kotiin ylevöityneinä, mutta vähän surullisina. Ehkä Santtu-Matias tulee joskus vierailulle Tampereelle tai sitten on mentävä Lontooseen tai Göteborgiin häntä tervehtimään. Joku saattaa törmätä häneen Ylöjärven citymarketissa. Mitä emme Santtu-Matiaksen vuoksi tekisi.
Kuva: Ville Hautakangas, Tampere Filharmonia
6 kommenttia:
Joku saattaa törmätä häneen myös hirvimetsällä. Metsästys on hirveä harrastus.
Täysin samaa mieltä.
Metsässä voi harrastaa hirveä. Itse en.
Anteeksi että vaihdan puheenaihetta, mutta olen löytänyt vastauksen siihen mitä jokin aika sitten mietin.
https://journal.fi/lahikuva/article/view/111163/65284
Se on parasosiaalisuutta, esim blogistin ja seuraajien suhde. Ise olen seurannut mm. kolmea naisblogistia, joista 2 valitettavasti on hiljaa, nollavaimo ja ruukinmatruuna. Sama suhde kuin pop-idolien ja fani-kuuntelijoiden. Ja youtube-tubettajien. Ja vaikka Aku Ankan ja sen lukijoiden, kuten itse nuorena.
Hirviä käsittäekseni ruokitaan ja sitten puolustellaan metsästystä sillä, että hirviä on liikaa. En ymmärrä.
AuvoT: Vilkuilin tuota tutkimusta nopeasti. Varmaan blogissakin on kyse parasosiaalisuudesta kirjoittajan ja seuraajan välillä, mutta selvemmin se tulee esille vaikka Instassa. Ja riippuuhan se blogistakin, osa blogeista on hyvinkiin asiasisältöisiä ja yhteen asiaan keskittyviä. Minä kirjoitan elämästäni, tosin väritän ja rajaan sitä mitä jaan. En myöskään saa oikeastaan ollenkaan yksityisviestejä kuten Instassa saan.
Mielenkiintoinen aihe tuo blogistin ja lukijan suhde.
Lähetä kommentti