Koska en ole teatterikriitikko, en osaa kirjoittaa teatterikritiikkiä. Kerron vain miltä minusta tuntuu. Siitähän kaikki kertovat.
Pääsin eilen jo toista kertaa Tampereen teatterikesän aikana Teatterimonttuun, joka sijaitsee Tampereen yliopistolla. Ei väliaikatarjoilua, ei kyllä väliaikaakaan. Unisex-vessat. Kovat tuolit.
Tällä kertaa näin näytelmän Plup plup, joka on saanut ensi-iltansa Teatteri Takomossa 2021. Kyseinen teatteri sai tänä vuonna Kiitos kotimaisesta näytelmästä -tunnustuksen.
Plup plupissa näytteli Samuli Niittymäki, joka oli myös kirjoittanut tekstit ja ohjannut näytelmän. Kai itsäänkin voi ohjata.
Plup plup kertoo laboratoriorotasta nimeltä Splinter, jota käytetään huumetutkimuksessa. Hän joutuu valitsemaan puhtaan veden ja kokaiinilla terästetyn juoman välillä ja päätyy tietysti viimeksi mainittuun. Näistä kokeista sitten tehdään johtopäätöksiä meidän ihmisten suhteen. Jos joutuisin elämään vastaavissa oloissa kuin Splinter, saattaisin päätyä samaan ratkaisuun.
Olen aina inhonnut ja pelännyt rottia, vaikka moni pitää niitä söpöinä. Niitä myydään lemmikeiksikin. Rotan ohut siimahäntä on minusta vastenmielinen. Ilman häntää se saattaisi olla söpö eläin.
Samuli Niittymäen esittämällä rotalla on onneksi paksu liikkumaton häntä, jota hän joutuu vetämään perässään. Splinter puhuu rottakieltä, joka on käännetty ihmiskielelle. Tekstin voi lukea näytöltä.
Splinterille on suotu virikkeitä, hän voi jumpata televisioruudun jumppaohjaajan ohjauksessa, masturboida (hulvaton rottamasturbointi) ja laulaa karaokea. Välillä Splinter kärsii massiivisista vierotusoireista.
Niittymäki on ilmeinen rotta. Hänen syömistään ja liikkumistaan oli välillä todella vaikeaa ja turhauttavaa seurata. Varmasti vaativa rooli fyysisesti ja todennäköisesti henkisestikin. En kadehdi. Miten näyttelijällä saattoi olla sellaiset jyrsijän silmät?
Miltä minusta sitten tuntui? Välillä olin itsekin siinä häkissä, takapuoli ja jalat puuduksissa. Ihailin Samuli Niittymäen rottuutta. En osaa kirjoittaa tähän hienoa lopetusta. Jotenkin mieleen muistui Yhdysvaltojen opioidikriisi.
Kuva: Mitro Härkönen, Tampereen teatterikesä
6 kommenttia:
Samuli Niittymäellä on ällistyttävän ilmaisukykyinen ruumis. Minä ihastuin joskus tähän videoon, jossa hän juoksentelee, tanssahtelee ja pomppii:
https://www.youtube.com/watch?v=MSHgqFm-TMA
Kohdassa 2.45 alkaa reippain liikehdintä.
Minusta rotat (ja hiiret) ovat hienoja eläimiä. Karvaton häntä on erittäin tarkoituksenmukainen ja helppo pitää puhtaana. Miksi karvaton häntä että
kelpaa, mutta karvaton ihmiskeho (ja tarkoitan siis todella vartaloa, josta kaikki karvat on poistettu) on tavoiteltu ja puoleensavetävä?
"Söpöys" ei saisi olla mikään eläinkunnan arvottamisen kriteeri. Eläin- tai laajemmin ympäristönsuojeluntyössä "söpöyden vaade" on suorastaan haitallinen. Kaikki olennot ovat itsessään arvokkaita.
En voi mitään sille inholle. Ehkä se liittyy mummolan tunkioon. En tiedä. Minun ajatukseni jonkun eläinlajin söpöydestä, eivät vaikuta ympäristöön ja sen suojeluun. En edes syö eläimiä. Jos olisin päättämässä niistä asioista, olisi eri juttu. Mitä tulee ihmisen karvattomuuden ihailuun, sekin on ihan vaan muotijuttu. Poistin edellisen kommenttini kirjoitusvirheiden vuoksi
Minusta rottien inhoaminen on joku geeneissä kulkeva ominaisuus, eikä tietenkään tee kenestäkään luonnonsuojeluvastaista sinänsä. Kaikilla on vapaus myös tykätä rotista. Itse olen kokenut sellaisen trauman että rotta on tullut vessanpytystä kotiin sisälle. Siitä on jo vuosia mutta edelleen vavahduttaa kun sen muistan. Parin viikon yhteiselomme ei todellakaan ollut mitään harmonista tai auvoista aikaa.
Minun kauhuni on se vessanpytystä nouseva rotta!
Lähetä kommentti