Elokuvateattereissa menee tällä hetkellä ranskalaisen Robert Guédiguianin romanttinen elokuva Elämä on juhla. Taas kerran totesin, etteivät ranskalaiset osaa tehdä romanttisia komedioita. Oliko tämä komedia?
Kaikki tapahtuu Marseilles'n auringossa, jonka myötä iskee vahva kaukokaipuu. Elokuvaa mainostetaan näin: "Unelmat eivät katso ikää eikä rakkaus tunne rajoja". Höpö, höpö. Minusta teos oli vähän tylsä.
Usein elokuvissa joku kroolaa suuressa uima-altaassa ihan yksin, niin tässäkin. Ei edes yhden yhtä vesijuoksijaa näy. Ei sellaisia altaita ainakaan Tampereelta löydy.
Koska elokuvan nimi oli Elämä on juhla, siinä juotiin paljon viiniä ja muitakin alkoholijuomia, mutta kukaan ei onneksi humaltunut, kuten vaikka Tampereella saattaisi käydä.
Jälkeenpäin teki mieli käväistä oluella. Otin poikkeuksellisesti alkoholittoman oluen, jolla on mielestäni selvä placebo-vaikutus. Tulen lumealkoholista pieneen hiprakkaan.
Kävimme parin kaverin kanssa eilen ravintola Kajossa. Söimme "Oodi luonnolle" -menun, joka sisälsi kymmenen pikkuruista annosta. Söin menun vegaaniversion. Syömiseen meni kolme ja puoli tuntia, joten ihan joka päivä tämä ei onnistuisi ja olihan se kohtalaisen kallistakin. Tippaakaan ruokahävikkiä ei muodostunut. Olisin halunnut vielä nuolla kipot ja lautaset, mutta en kehdannut.
Ateriajuomiksi olisi voinut ottaa viinipaketin, alkoholillisia ja alkoholittomia juomia sisältävän paketin tai juomapaketin, joka ei sisältänyt alkoholia lainkaan. Otimme tuon keskimmäisen, sillä olemme keskitien kulkijoita. Paketti sisälsi Neipa- olutta, puna- ja valkoviiniä sekä kekseliäitä alkoholittomia juomia, kuten omenamehun ja savunmakuisen Lapsang Souchong teen sekoitusta. Hyviä olivat. Otimme tietysti aperitiiveiksi kuohuviinit ja kun olimme sopivasti hiprakassa, meille strategisesti suositeltiin jälkiruoan kanssa luumusakea. Tartuimme oitis tarjoukseen.
Hieno elämys, mutta ei ehkä ihan ensi viikolla uudestaan.
6 kommenttia:
Kiva kuulla pientä kritiikkiä ranskalaisista elokuvista - en ole koskaan ollut niiden suuri ystävä. Juuri niin, ne ovat minusta usein tylsiä.
On hienoja vanhoja ranskalaisia elokuvia ja ohjaajia, mutta useat uudemmat ovat minusta tylsiä. Jotenkin sisäänpäin lämpiäviä.
Komppaan ehdottomasti uudempien ranskalaisten elokuvien tylsyydestä. Usein elitistisiä, jotenkin tekotaiteellisia. Kyllä porukka suomalaisia vesijuoksijoita tekisi terää ranskalaisen elokuvan uima-altaassa.
Ehkä ranskalaisten mielenmaisema vaan eroaa niin paljon meikäläisestä pohjoismaalaisesta, etteivät elokuvatkaan kolahda?
Käsittääkseni suosituin tyylilaji siellä(kään) ei suinkaan ole taiteellinen "indie" (film indépendant), vaan ihan rehellinen ja rahvaanomainen kohelluskomedia, vähän kuten meidän uunot, luokkakokoukset tai napapiirin sankarit. Näitä ranskalaisleffoja ei vaan - ymmärrettävästikään - tuoda tänne asti teatterilevitykseen. No, kaikki Asterixit on taidettu kyllä näyttää televisiossa.
Kävin eilen katsomassa Elämä on juhlaa. Koin sen lähinnä poliittiseksi. Pienen ihmisen puolella olevaksi. Lämpimäksi. Marita
Olihan se sitäkin.
Lähetä kommentti