Turussa

Kävin Turussa ja Salossa, tällä kertaa sain tosi edulliset junaliput. 

Törmäsin junassa taas kerran suomalaiseen erikoisuuteen, viereeni istunut ihminen käyttäytyi kuin minua ei olisi. Ei katsonut puoleeni saati sanonut mitään. Lösähti viereiselle istuimelle, otti tilan jakavan käsinojan käyttöönsä ja levitti vasemman jalkansa minun puolelleni. Seuraavalla kerralla joku istuu epähuomiossa päälleni.

Yövyin Turussa Birgittalaisluostarin vieraskodissa. Sain tällä kertaa kahden hengen huoneen, johon kuului yhden hengen huonetta suurempi kylppäri, kaksi laveria, kirjoituspöytä ja krusifiksi. Maksoin kuusikymmentä euroa. 

Turkuun kannattaa matkustaa. Tapasin vanhan ystäväni, kävimme lounaalla ja sen jälkeen uudistetussa Wäinö Aaltosen museossa, jonka nimi on nykyään WAM. Nyt on vallalla kummallinen museonimien lyhentämisvimma. Museo oli kuitenkin hieno! Yllä kuva Heikki Marilan maalauksesta.

Vierailimme uudessa musiikkitalossa Fuugassa, vaikka perjantaina siellä ei ollut konserttia. Talo on tyylikäs ja siihen kuuluu kattoterassi (ne ovat nykyään myös muotia). Fuugan sijainti Aura-joen rannalla on upea. Joimme kuohuviinit talon yläkerran viinibaarissa. 

Tapasin vielä toisen ystävän. Jonotin Turun tademuseoon, jossa oli Hugo Simbergin näyttely. Museoon johti pitkä parijono, olihan näyttely kiinnostava, eikä perjantaina peritty pääsymaksua. Huoneesta toiseen päästettiin aina vain pieni joukko museokävijöitä kerrallaan. 

Taide-elämyksen jälkeen söimme pitsat ja kävimme pubissa, jonka asiakaskunta oli tukevasti kännissä jo klo 20. Seuralaiseni tarjosi pikkuriikkisen lasillisen Jaloviinaa. Juoman määrä oli juuri sopiva. Luostarin vieraskotiin ehdin melkein iltauutisille. Aamulla ennen Saloon matkustamista kurkistin luostarin kirkkoon ja mietin, että miten ristinmerkki tehdään.  

 

Ylin kuva on WAM-museosta. Taiteilijan nimeä en tiedä. Kaikki valokuvani näyttävät hieman vinksahtaneilta, mutta en jaksa korjata vinoutta. On siis varmaa, että ne ovat aitoja kännykkäkuvia, eivätkä tekoälyp-kaa.   

Meditatiivinen hetki

Sain kutsun ystäväni syntymäpäivän kunniaksi järjestettyyn pieneen ortodoksiseen hartaushetkeen "kun kerran olet kirjailija". Hartaus järjestettiin synttärisankarin kotona. Ilman muuta osallistuin. 

Hartauden veti mustaan hameeseen ja paitaan pukeutunut mies. Ennen hartautta hän pujotti eteensä kultakirjaillun vaatteen ja sitoi samasta kankaasta tehdyt mansetit ranteisiinsa. Päässään hänellä oli musta hattu. Nimitän miestä tässä papiksi, joka ei mahdollisesti kerro oikein hänen asemaansa. Parempi näin. Ystäväni seinällä roikkuu ikoni ja käspaikka, joiden suuntaan me kaikki katsoimme. 

Vieraana oli kanttori, joka on myös näyttelijä ja laulaja. Hän näyttelee tällä hetkellä farssissa, joka perustuu siihen, että lavalla on neljä ovea, joista kuljetaan edestakaisin. On kuulemma riski, että ei muistakaan mistä ovesta milläkin kertaa pitää mennä. 

En tiedä onko mies virallisesti kanttori, mutta pappi puhutteli häntä kanttoriksi. Pappi ja kanttori lauloivat hartauden tekstiä, välillä pappi lauloi yksin. Ristinmerkkejä ja kevyitä kumarruksia tehtiin, paitsi minä, joka vain seisoa tönötin jäykkänä, enkä kumarrellut. Käteni pidin välillä selkäni takana, välillä tiukasti kiinni kyljissäni. 

Nautin hartauteen liittyvästä toistosta, joka tuntui meditatiiviselta. Armorikkaiden vuosien toivotuskin toistettiin niin moneen kertaan, että varmasti tehosi.  Olisipa minullekin niitä toivotettu. Pappi taisi sanoa ennen toimitusta, että uskoon kuuluu kiitollisuus ja minä olen kiittämätön.

Lopuksi saimme käydä suutelemassa ristiä, jopa minulla, ei ortodoksillakin oli lupa siihen. Olin pistänyt aika paljon huulipunaa, joten suutelin varmuuden vuoksi mahdollisimman kevyesti, ettei risti tuhriintunut. Minusta näytti, että muut hipaisivat huulillaan myös papin kättä, mutta minä en kehdannut. 

Sitten istuimme kahvipöytään, jossa oli tarjolla sen seitsemää sorttia, kuten synttärisankarin leipomaa ruisleipää, joka oli tehty 150 vuotta vanhasta juuresta. 

Ortodoksikirkolla kuulostaa olevan samoja ongelmia kuin valtiolla. Rahasta on pulaa.  Seurakuntia on yhdistetty ja Tampereen kirkon kupoli pitäisi korjata. Jotkut ehkä muistavat, että siihen iski salama kesken erään pariskunnan vihkimisen. Pappi sanoi, ettei taustalla ollut Jumala vaan ukonilma ja muuta ympäristöä otollisempi kohde salaman iskulle. Koulussa aikoinaan lauloimme, että "Hän säät ja ilmat säätää..."

Joihinkin kahvipöydän keskusteluihin minulla olisi ollut oma mielipide, mutta päätin pitää sen itselläni, sillä olinhan ystävän juhlissa (varsinaiset juhlat pidettiin kylläkin aiemmin Pub Huurteessa). 

Kuva on Tampereen ortodoksisesta kirkosta ja jos oikein ymmärsin tämä netistä vapaasti käytettäviä kuva, kuvaaja on Ksenia Bramley. Jos sen käyttö ei ole sallittua, voin ottaa poiskin, mutta kuva on aina kiva, eikä itseltäni löytynyt sopivaa.

"Ei elämää kuin peltoa voi ylittää"

Kävin eilen 65 plus -lääkärissä. Vastustin koko uudistusta, minusta nekin rahat olisi pitänyt laittaa julkiseen terveydenhuoltoon. 

Pakko myöntää, että homma toimi. Sain lääkäriajan heti ilman jonkun portsarihoitajan puhelua. Menin vastaanotolle illalla klo 20. Lääkäri oli nuori ja näpsäkkä nainen. Keuhkokuvakin otettiin saman tien, kaikki tapahtui alle tunnissa.  Hupi maksoi yhteensä 70 euroa.

Minulla on tapana epäillä vähintään agressiivista laajalle levinnyttä syöpää. Kun sitten menen lääkäriin otan reippaan "Ei minulla varmaan yhtään mitään ole" -roolin. 

Olen lukenut Pirkko Saision romaania Ilmestyskirja, joka lienee autofiktiota, niin hyvin tapahtumat natsaavat siihen mitä lehdistä olemme saaneet kirjailijan elämästä lukea. Kirjaa on monin paikoin nautinto lukea. En niin hirveästi välittänyt alun "teatterijuoruilusta". Jouduin miettimään, että kuka tämäkin on, sillä ihmisistä käytettiin nimikirjaimia. Olivathan jotkut jutut lämpöisen humoristisia tai mustaa huumoria, josta nautin. 

Pidin syöpäsairauden hoidon kuvauksesta, joka tuntui rehelliseltä ja aidolta ja uskokaa tai älkää, hauskaltakin. Laitoin lappusia kirjaston kirjan sivujen väliin, että voin palata tiettyihin kohtiin. 

Hupaisaa, että Saisio siteeraa Boris Pasternakia ihan kuten toinen suosikkini Petri Tamminen:  

Ei elämää kuin peltoa voi ylittää. 

Kuva: Taito Pirkanmaan ikkuna Tammerkosken rannalla.  

Kirjailijavartti

Youtubesta löytyy Pirkkalaiskirjailijoiden tuottama Kirjailijavartti. Videossa näytän kalmankalpealta (Kirjailijavartti löytyy tästä), vaikka sivelin naamaani etukäteen meikkivoidetta ja poskipunaa. 

Tekoälyä käytettiin promokuvan taustan yhtenäistämiseen. Samalla se pirulainen vaihtoi silmieni värin sinisestä ruskeaan, ripusti kaulaani pelottavan mustan sydämen, vahvisti hiuksiani ja siloitti naamaani. Tekoäly ei näytä olevan kovin häävi kampaaja. Sen vahvuudet lienevät muuallla. Epäaito kuvani on nähtävissä tuossa yläpuolella.

Kuva ei enää kerro enemmän kuin tuhat sanaa ja lisäksi se valehtelee niin, ettei sitä välttämättä heti huomaa. 

Tekoälyvihastani huolimatta tutkin terveysasioita AI:n avulla. Se lähestyi ongelmaa aivan kuten hyvä sisätautilääkäri tekisi. Tekoäly tulee muuttamaan lääkärin työtä, sillä vaikka lääkäri ei edes sitä käyttäisi, niin potilaat tulevat niin tekemään. 

Luen Pirkko Saision autofiktiivista romaania Ilmestyskirja, jossa hän kertoo sairastumisestaan syöpään. Samalla hän muistelee menneitä. Saisio kertoo ihailustaan K.K:ta kohtaan ja toisaalta K.K:n sairastumisesta dementiaan. Ei tarvitse olla suurikaan teatteritietäjä, että osaa nimetä K.K:n Kaisa Korhoseksi. Mietin, että onko tämä reilua.  Monet muutkin teatteri-ihmiset esiintyvät kirjassa sopivan huterasti naamioituina. 

Kirjan lukeminen on joka tapauksessa monin paikoin nautinto. 

 

Slow Fashion

Olen ommellut elämäni ensimmäisen mekon melkein valmiiksi. Kävin tänään pienessä nappiliikkeessä ostamassa mekkooni yhden hakasen (0.9 e). 

Punatakkinen asiakas ennen minua valitsi puuduttavan kauan ompelulankaa. Jonossa odotti myös nuorempi nainen, joka osti erivärisiä hapsunauhoja. Semmoinen olisi vinkeä hameen helmassa tai lampunvarjostimessa.  

Työssä ollessani en kestänyt ruokailijoita, jotka valitsivat pitkään ja hartaasti perunoita ja salaatinlehtiä noutopöydän laareista.

Kotitalossani tehtiin kuntoarvio, joka ei ollut kovin mairitteleva. Onhan toisaalta talolla ikää: Ensi vuonna tulee 90 vuotta täyteen. Taloon on joskus osunut pommikin. Kuntoarvioon kuului myös kuvia, yhden kuvan paikansin omaan kylppäriini. Kuva oli otettu hanasta ja tunnistin sen vieressä seisovan kipon, jossa säilytän meikkisiveltimiä ja muuta sälää. 

Ompelutyöstäni vielä: on pikamuotia, mutta mekkoni on slow fashionia, sen verran sen tekemiseen menee aikaa.  

 

Remonttinaiset

Tapetointiprojekti käynnistyi eilen. Kotiini saapui kaksi siististi pukeutunutta, suihkunraikasta nelikymppistä naista. He tutkivat olohuoneen seinät ja selittivät, mitä aikovat tehdä. Olen tottunut, että sisään kävelee rähjäinen tupakalta haiskahtava remonttireiska. Remonttireiska etsii aina talon isäntää, jolle voisi puhua. 

Olohuoneen yksi seinä on röpelöinen ja nyt se on hiottu ja tasoitettu. Tänään tapetoivat muut seinät, tasoitetun seinän pitää vielä kuivua. Työn jäljiltä on siistiä, eikä rojua ole ripoteltu ympäriinsä. Tikkaat on jätetty huoneen nurkkaan. 

Kävin kyselemässä taideliikkeestä taulukiskoa, ettei tarvitsisi porata uutta tapettia täyteen reikiä. Kiskoon voi ripustaa taulut siimoilla ja niiden paikkoja voi vaihtaa. Löytyisipä joku, joka osaisi asentaa sen taulukiskon siististi ja mielellään ripustaa taulut. Hänen olisi hyvä tietää jotain taulujen asettelemisesta. On paljon töitä, joissa tarvitsisin apua. 

Koen pientä häpeää siitä, etten tapetoi itse. Isä ja äiti aina tapetoivat. Isä oli kamalan äkäinen ja hommia tehtiin melkein yötä myöten. 

Samaan aikaan pesukone päätti lopettaa toimintansa. Yritin soittaa huoltofirmaan, mutta sain kuunnella aikani huonoa musiikkia.  Nettiasiointia suositeltiin muutenkin, joten laitoin firman nettijärjestelmän kautta viestiä, johon tuli illalla kyllä vastaus, huoltomiesviiveeksi ilmoitettiin puolitoista viikkoa.  

Toisesta firmasta vastattiin soittoon savon murteella, joka on aina plussaa. Muu kommunikaatio on tapahtunut yleiskielellä sähköisesti. Piti käydä netissä hyväksymässä huoltomiehen käyntiaika (pe klo 12-13). Sen jälkeen tuli tekstiviesti, että aika on +/- 1h (ei siis tunti vaan hour). Minulle tulee kiire. Ystävä sanoi, että pistä sinäkin joku tuollainen pikkulisä siihen aikaikkunaan. 

Näiden konehuoltotyyppien kanssa tuntee olevansa pahasti alakynnessä. 

Kuva on Galleria Saskian Kana-ryhmän näyttelystä. Ikävä kyllä en kirjoittanut taiteilijan nimeä ylös. 

 

Ihanaa päivää

Rosa Meriläinen kertoi Instassa, että Matti Vuori oli aikoinaan sanonut hänelle, ettei saa käyttää pieniä sanoja kuten kiva tai ihana, koska sillä tavoin pienentää itseäänkin. Eräs mies väitti minulle, etteivät miehet koskaan sano  ihana.  

Minulla ei ole juurikaan tapana käyttää ihanaa, joten minulla on jäljellä suuri ihanavarasto. 

Nappasin Kotuksen sivuilta  ihanan: erittäin kaunis t. miellyttävä, ihastuttava, hurmaava, lumoava, suloinen, viehättävä. 

Pitäisikö ihanan sijaan sanoa fantastinen kuten Esa Saarinen tekee. Hänellekin ihana on ihan liian pieni sana.

Eräs puolituttu nainen paheksui aikaamme: Hänen mielestään lemmikkieläimen kuolemaa ei pitäisi surra yhtä paljon kuin ihmisen kuolemaa.

Lemmikkieläimen kuolema raportoidaan nykyään somessakin ja surullisen ilmoituksen perään kertyy monta osanottoa ja sydäntä. 

Ymmärrän, että hyvin läheisen ihmisen kuolema on valtavan surun paikka, eikä sureminen lopu koskaan. Sitä ei voi verrata hamsterin kuolemaan. 

Suhde koiraan tai kissaan on ongelmattomampi kuin vaikkapa omiin vanhempiin ja siksi kuoleman sureminen on yksinkertaisempaa. Eläinsuhteeseen ei yleensä liity syyllisyyttä, vihaa tai häpeää. 

Minusta lemmikkieläintäkin saa surra oman tarpeensa mukaan, eikä se ole keneltäkään pois. 

Kuva Heidi Mäkinen, Antero Kahilan maalaus Ylösnousemuksia 4,  Galleria Mältinranta. 

 

Mekkoni menee illallisille

 

Nääshallilla käy mies, joka pukeutuu treenatessaan paitaan, jossa lukee Rahola. Viimeksi Rahola-mies kaiveli nenäänsä treenin aikana. Myöhemmin hän otti käsipaperin, roikotti sitä kymmenen sentin päässä nenästään, painoi toisen sieraimen sormellaan tukkoon ja puhalsi toisen läpi useaan kertaan. Ei tullut mieleen mennä huomauttamaan asiasta. 

Kirjoittaa uskallan, sillä epäilen, ettei Rahola-mies lue blogiani. 

Eurokankaassa saa leikkautettua pyjamahousutyyppiset housut kymmenen euron hintaan. Kangas on hankittava kyseisestä liikkeestä. Ostin hyvin ohutta punaista samettia ja ompelin itselleni housut. Viimeiset siksakit vetäisin tänä aamuna klo 7.30. Naapurit varmasti ilahtuivat. Kävin uusissa housuissani lounaalla. 

Eräs kirjailija lainaa mekkoani WSOY:n säätiön kirjalijaillallisille. Melkein kuin itse pääsisin valkoliinaisen pöydän ääreen keskustelemaan henkeviä. 

Heli Laaksonen on ilmoittanut, ettei hän osallistu Helsingin kirjamessuille (syyksi hän mainitsee sen, ettei kirjailijoille makseta esiintymisestä, joka on ihan hyvä syy sekin). Minäkin ilmoitan, etten osallistu tänä vuonna kirjamessuille (minua ei ole kutsuttu esiintymään missään).   Saatatte aavistaa minussa pientä kateutta ja katkeruutta. Tässä kohtaa kuuluu sanoa, ettei se ole minulta pois, vaikka siltä ihan pikkuisen tuntuisikin.  

Aloita keskeltä

Uusimmassa Parnassossa  kirjotetaan performatiivisesta lukemisesta. Tarkoitukseen sopivat vaikeatajuiset klassikkokirjat. Lukeminen tapahtuu niin, että kaikki varmasti näkevät. Ehkä Parnassoakin voisi lukea performatiivisesti. 

Suomessa järjestettiin ensimmäiset performatiivisen lukemisen SM -kisat huhtikuussa. Ne pidettiin Rosebud -kirjakaupan syrjäyttäneessä ruotsalaisessa Rusta-halpakaupassa. Kilpailun voitti Miki Liukkoseksi pukeutunut Oxi Koskelainen, joka luki Miki Liukkosen romaania Elämä: Esipuhe. Olisiko oikea Liukkonen lukenut tilaisuudessa omaa romaaniaan? Ehkä hänen käsissään olisi ollut joku David Foster Wallacen romaani.

Kanadalainen Anne Carson sai kirjallisuuden Nobelin. Kuulin somessa lyhyen pätkän hänen vanhaa haastatteluaan, jossa häneltä kysyttiin, mitä tämän vuoden kirjaa hän suosittelisi. Hän vastasi, ettei lue uusia kirjoja vaan 500 vuotta eKr. kirjoitettuja teoksia. Häneltä kysyttiin myös, mikä on tärkein kirjoitusneuvo, jonka hän on saanut. Carson sanoi, ettei tarvitse kenenkään neuvoja. Kun häneltä kysyttiin minkä neuvon hän antaisi kirjoittajille, hän kehotti aloittamaan keskeltä.  Ryhdyin pohtimaan, että mitä hän tarkoitti. Aloitan nimittäin aina alusta ja etenen loppua kohti sivuilleni vilkuilematta. 

En ole lukenut Carsonin kirjoja. Onhan valinta hieno asia pienen Poesia-kustantamon kannalta. 

Naputtelen tätä Cafe Metsossa ja äsken eräs kirjailija kävi juttelemassa. Pahoitteli, jos häiritsi.  Arveli, että kirjoitin juuri maailmankirjallisuutta (vitsi, vitsi).  Hän tietää hyvin minkälaisia juttuja kirjoitan. 

Jos näen jonkun lukevan kirjaa, minua kiinnostaa, mitä hän lukee. Harvoin enää näkee julkilukemista.  Minulle on yhdentekevää, mitä ihminen puhelimellaan tekee.  

Kuva on otettu Finlaysonin palatsin pihalta. 

Italian presidentti

Olin kivoilla synttäreillä. Oli ruokaa, juomaa, mukavia ihmisiä ja bändi. 

Pidettiin puuduttavia puheita. Pöydässämme mietittiin, että miten synttäripuheet eroavat hautajaispuheista. Eivät juuri mitenkään. Puheiden viisasta ja lempeää olentoa ei ole olemassakaan, sillä kukaan ei voi olla täydellinen.  

Youtubessa on julkaistu Pirkkalaiskirjailijoiden lyhyitä puheenvuoroja otsikolla Kirjailijavartti. Minun vuoroni on muistaakseni 24.10. En muista, mitä tuli sanottua, sillä videoinnista on jo aikaa. Stressaa. Ei niitä tosin kukaan katso. 

Jostain syystä puhujat näyttävät videoilla siltä kuin heidän hemoglobiininsa olisi neljänkymmenen kieppeissä. Kalmankalpeilta. 

Näin eilen Paolo Sorrentinon elokuvan La Grazia (tarkoittaa suomeksi armoa). Elokuva kertoo kuvitteellisesta Italian presidentistä Mariano de Santiksesta, jota näyttelee loistava Toni Servillo. Presidentillä on puoli vuotta kautta jäljellä ja hänen pitäisi päättää allekirjoittaako hän eutanasialain sekä ratkaista pari armahdusanomusta. 

De Santis kaipaa kuollutta vaimoaan, eikä ole päässyt irti siitä, että vaimo petti häntä neljäkymmentä vuotta sitten. Presidentti käy tyttäreltään salaa tupakalla (toinen keuhko on jo poistettu, ehkä syövän takia). 

Pidän yllätyksistä, mutta vain elokuvissa. La Craziassa musiikki yllättää. Ja välillä presidentti leijuu painottomassa tilassa avaruusasemalla. Tykkään siitäkin, että paavi on musta mies. 

La Grazia on hieno elokuva vanhenemisesta ja vallasta. Elokuvassa on erikoinen kohtaus, jossa iäkäs Portugalin presidentti joutuu hirmumyrskyn riepottelemaksi tullessaan tapaamaan Mariano de Santasta.  Tuuli repii punaista mattoa, sataa vettä ja rakeita. Turvamiehen sateenvarjo kääntyy nurin.

Mietin,  kuka onkaan Italian presidentti (hänen nimensä on Sergio Mattarella). Tuntuu, etten ole koskaan kuullutkaan hänestä.  

 

Ällöttävä koiranpentu

Istuin Metso-kirjaston kahvilassa juomassa teetä ja kirjoittamassa tai teeskentelemässä itselleni, että saan muka jotain aikaiseksi. Kirjoittelen usein Cafe Metsossa, oikeastaan useammin kuin kirjaston hiljaisissa tiloissa.  Tarkkailen asiakastilannetta ja kun pöydät alkavat täyttyä, lähden pois. 

Iäkäs nainen istui viereisessä pöydässä kahvikuppinsa kanssa, kunnes ponkaisi pystyyn ja hävisi jonnekin. Hän oli unohtanut rollaattorinsa tai rollinsa, kuten hän apuvälinettä nimitti, kirjaston lukusaliin. Naisen ystävätär istui samaan pöytään ja kertoi unohtavansa keppinsä milloin mihinkin. Minäkin olen hukannut lukuisia sateenvarjoja. Toivottavasti en tule lähivuosina tarvitsemaan apuvälineitä.

Kaupunki kilpailutti kirjaston kahvilapalvelut ja kilpailutuksen voitti kansainvälinen pörssiyhtiö.  Yli 10 000 ihmistä on allekirjoittanut adressin nykyisen yrittäjän puolesta. Juttelin kahvilan pomon kanssa tilanteesta ja minua alkoi itkettää. Minä kun en itkenyt edes äitini hautajaisissa. 

Kävin eilen G Livelabissa kuuntelemassa yhdysvaltalaista laulajaa Becca Stevensiä ja UMOa. Stevens lauloi säveltämiään ja sanoittamiaan biisejä ja soitti akustista ja sähkökitaraa sekä ukulelea. UMO on melko suuri kokoonpano, jossa soittaa mustiin pukuihin pukeutuneita ilmeettömiä miehiä. Ei yhtään naismuusikkoa. Tykkäsin kyllä keikasta. 

Vieressäni istui mies, joka oli kuullut solistin laulavan Snarky Puppy -nimisen bändin kanssa. Mies oli bändin fani ja hänellä oli Snarky Puppy -paita yllään. Bändin nimi on suomeksi Ällöttävä (koiran)pentu (korjatkaa, jos teillä on parempaa tietoa asiasta).  Ällöttävä koiranpentu soittaa jatsia. 

Kävin G Livelabin vessassa ja eräs mies kuiskasi minulle "Tämä on miesten vessa". Ei muuten ollut, sillä siellä on yhteinen vessa miehille ja naisille. Vessaan kuuluu erillinen pisuaaripuoli, joka oli tällä kertaa suljettu. Miehetkin pääsivät jonottamaan. 

Istuin eturivissä ja pelkäsin kuuloni puolesta. Kävin ostamassa narikasta korvatulpat kahdella eurolla.  

Toisinaan tekee hyvää poistua omasta kodistaan.

Vasemmalla kädellä

Sara Hildenillä on esillä newyorkilaisen  Martha Diamondin (1944-2023) maalauksia. Taiteilija taisi asua koko ikänsä New Yorkin Boweryllä (Bowery on katu Manhattanilla, jos joku ei sitä tiedä). Monet maalaukset kuvaavat pilvenpiirtäjiä. Kookkaat työt ovat värikkäitä, ja maalauksissa voi nähdä liikettä, vaikka pilvenpiirtäjät törröttävät paikoillaan. 

Opin näyttelystä, että oikeakätinen Diamond suti öljyväriä kankaalle vasemmalla kädellään. Minunkin pitäisi kirjoittaa "vasemmalla kädellä", pitäisi uskaltaa epäonnistua. Olen usein onnistunut epäonnistumaan, vaikka pelkään epäonnistumista. Pitäisi lopettaa pelkääminen. Miten se tapahtuu?

Tilasin tapetit olohuoneen seiniä varten. Nyt jännittää. Ehkä olohuoneesta tulee kamala. Tapeteissa on eläinten kuvia. Entä jos menen yöllä olohuoneeseen ja pelästyn pupuja, kettuja ja hirviä. Tapetti ei eläinhahmoista huolimatta näytä lastenhuoneen tapetilta. On tapetissa puitakin. 

Luin Hesarista tuholaistorjujasta, joka toimii välillä lutikkasyöttinä. Nyt toimittaja vietti yön lutikoita houkuttelemassa. Lutikkasyötti nukkuu metallijalkaisesta askeettisessa sängyssä, jonka jalat seisovat kupeissa, joista lutikka ei pääse etenemään syötin kimppuun vaan jää kuppiin. Jos ansoihin ryömii lutikoita, voidaan päätellä, että torjuntatoimia on jatkettava. Ihmissyötti nukkuu makuupussissa, joka ei saa roikkua lattialla. Myöskään latauksessa olevaa puhelinta ei saa ottaa sänkyyn. 

Tuholaistorjuja sanoi, että luteeseen pitää suhtautua kuin hyttyseen, molemmat hyönteiset tarvitsevat veriateriansa. Pyydän anteeksi kauhunsekaista suhtautumistani luteisiin, vaikka hyttyset jotenkin hyväksyn. 

Isäni lapsuudessa perhe lähti talvipakkasella sukulaisreissulle ja talo jätettiin kylmilleen, jolloin epätoivotut eläinasukkaat kuolivat. Sitä voisi kutsua ekologiseksi tuholaistorjunnaksi.

Homeinen leipä ei paahtamalla parane

Moni tuntuu remontoivan kotiaan väsymättömästi. Vanhemmillani oli aikoinaan jatkuvasti joku kodinvaihtoprojekti tai pieni pintaremontti meneillään, jolleivat sitten rakentaneet uutta taloa tai mökkiä. 

Olen suunnitellut kylppäriremonttia monta vuotta ja suunnittelen edelleen. Taloon tulee lähivuosina putkiremontti, joten ehkä asialla ei ole kiirettä. Sen sijaan keksin, että olohuoneen voisi tapetoida. 

Kävin tapettikaupassa ja kannoin kotiini tapettimalleja, joita sovittelin seinälleni. Tapetit olivat somia, mutta taulut eivät oikein sovi kirjavalle taustalle. 

Kokeilin tapetin valintaan tekoälyä ja jälkeenpäin koin huonoa omatuntoa. AI kuluttaa suuret määrät energiaa ja pahentaa ilmastonmuutosta, vie työt ja tappaa luovuuden. Rakennetaan digikeskuksia ja kaadetaan metsää energiasyöppöjen laitosten alta.

Tavallaan tekoäyly toimi tässä tapettihommassa, mutta kun katsoin kuvia tarkemmin, se oli siirrellyt huonekalujani, siivonnut sohvapöydältä villapaitaneulomuksen, lisännyt pöydälle maljakon kukkineen ja palavan kynttilän. Se oli heitellyt sohvalle uusia tyynyjä ja kolmen euron kirppislöytöviltti oli vaihtunut shaaliin. Tekoäly oli tuunannut taulujani: lehtipuusta oli tullut kuusi (maalaus oli myös kaventunut ja siitä oli hävinnyt kaksi lintua), Kirsi Neuvosen grafiikanlehden alaston naishahmo oli liuennut näkymättömiin ja uusiakin tauluja tekoäly oli tehnyt. 

N kommentoi, että tekoälykuvat ovat aina kusenkeltaisia. Ainakin toistaiseksi tekoälykuvat erottaa aidoista.

Pelottavaa joka tapauksessa. 

Kuulin eilen uuden sanonnan: Homeinen leipä ei paahtamalla parane.  Aion ottaa sanonnan arkikäyttööni.

Kuva on luotu tekoälyllä, teksti on omaani, eikä siihen ole paljon älyä tarvittu. 

Ompelija

Olen laiminlyönyt blogiani ja keskittynyt ompelemiseen. Oikeasti pitäisi paneutua kaikenlaiseen kirjoittamiseen. Tekisi mieli kirjoittaa, mutta joku pidättelee minua. Kuiskuttelee korvaani ja kertoo muista tarjolla olevista aktiviteeteista.

Ostin ompelukoneen vältelläkseni kirjoittamista. Ompelukonekaupan nimi on Mansen tikki, sellainen vanhan ajan kivijalkaliike, sekoitus myymälää, huoltoa ja varastoa. Ei siellä varsinaisesti tyrkytetty konetta, ehkä näkivät, että tuo on jo koukussa, tarvitsee vain kiskaista vähän.  Myyjä ei yrittänyt vaikuttaa minuun lipevillä sanoilla. 

Kävin ensin aamupäivällä Mansen tikissä ja sitten ostin ompelukoneen iltapäivällä. Kone painoi 11 kg ja se oli pakattu pahvilaatikkoon. Myyjä veti ympärille nauhaa kuin lahjapakettiin ja sanoi, että saatoin kantaa konetta nauhoista. Huilasin kotimatkalla kymmenisen kertaa. Sisko kysyi, että miksi en tilannut taksia. Niin miksi? Minulle on jo lapsena opetettu, että taksilla kulkeminen on ylellisyyttä, mieluummin kannattaa teloa selkänsä. Naapurin mies kantoi laatikkoni portaita ylös. 

Ostin hamekankaan Eurokankaasta,  viskoosia ja polyesteriä, vaikka periaatteessa välttelen jälkimmäistä. Kangas purkautui leikkauspinnoistaan.  

Katselin kangaskaupassa himoiten villakangaspaloja, ehkä ompelen talvitakin. Tuskin kuitenkaan. 

Ompelu on kivaa, kaavat ovat saatanasta. Pyörittelin niitä ohuita, valtavia paperiarkkeja pitkään. Lopulta kangas päätyi vaatteeseen toisin päin kuin olin suunnitellut. Sain kuitenkin aikaiseksi yksinkertaisen kuminauhavyötäröisen hameen. Tietysti purin kaiken kertaalleen, sillä hameesta meinasi tulla valtava. Burdan kaavan mallinainen on mitoiltaan Barbie-tyyliä, äärimmäisen kapea vyötärö ja leveähkö lantio.  

Ilmoittauduin parin päivän ompelukurssille.  

Ostoksista vielä. Ostin Ratinan Jyskistä tyynyn. Myyjä kysyi onko minulla Y-tunnusta ja kysyin, että "Mitä?" "Oletko yrittäjä?" Mistäköhän nainen sellaista päätteli? Ostin siis yhden tyynyn, enkä kymmentä. 

Myrskyä luvassa

Istun junassa, joka hiljattain pysähtyi asemalle. Pysäkki osoittautui Lempääläksi. Vieressäni istuu mies, joka tuoksahtaa lievästi tupakalta ja voimakkaasti hajusteelta. Juna on puolityhjä. 

Olen pakannut vuorokauden reissulle tarvittavat romppeet pieneen reppuun. Pakkausprojekti oli saavutus, sillä tungin reppuun myös CPAP-laitteen. Toivottavasti säilyy ehjänä. 

Kodin kuvalehdessä kirjoitettiin nukkumisesta. Lehdessä eläkkeellä oleva balettitanssijatar sanoo käyttävänsä CPAP-laitetta vain kaksi tuntia yössä, sillä värkki jättää naamalle painauman, joka oikenee hitaasti ja  tekee hänet rumaksi.  

H on pakastanut pihlajanmarjoja, jotka ovat hänen mielestään hyviä ihan sellaisinaan tai muiden marjojen kanssa nautittuna. Luin Marttojen sivuilta, että marjojen happamuudessa on eroja. Onkohan parhaissa puissa paljon tilhiä tai rastaita? Olen maistanut nyt noin kahdenkymmenen pihlajan marjoja. Makuelämys on  samantapainen kuin vatsataudissa, kun vatsalaukku on typötyhjä, ja joutuu kakomaan pelkästään hapanta mahan sisältöä. 

Pihlajanmarjoissa on paljon kuituja ja C-vitamiinia. 

Olen menossa katsomaan Teatteri Sirkus Suosaloon Shakespearen Myrksyä. Olen nähnyt näytelmän Työviksen versiona 23. maaliskuuta 2019 (Linkki). Olen näköjään kiinnittänyt huomioita henkilöiden nimiin kuten Miranda ja Ariel, jotka olivat ainakin tuolloin potilastietojärjestelmän osia. Näytelmän henkilöiden nimet, Caliban, Sycorax, Trinculo, Ceres ja Juno, sopisivat lääkkeiden tuotenimiksi. 

Vieruskaverini kääri sätkän ja jäi junasta Tikkurilassa.

Kuva ei liity tekstiin, vaan on kuva vastamainoksesta, joita on esillä Metsossa. 

Keksikää nimi!

Näin Karin Pennasen dokumentin Päivien lumo (julisteesssa lumo on kirjoitettu isolla kirjaimella, englanniksi nimi on Days of Wonder), jossa dokumentaristi kertoo setänsä Markku Pennasen elämästä. Minusta Päivien lumo ei ole kovin onnistunut nimi tälle dokkarille. Onkohan nimeä ollut vaikea keksiä. Itse dokumentti on erinomainen. 

Kiinnostuin Päivien lumosta, sillä olin kuullut sitä kehuttavan, ja koska minäkin olen tyttönimeltäni Pennanen. Sana tyttönimi kuulostaa nykyään tunkkaiselta 50-luvun tradwife -hommalta. Meidän Pennaset ovat tuskin sukua elokuvan Pennasille. 

Markku Pennanen oli erikoinen henkilö. Hän oli Mensan testien perusteella huippuälykäs. M. Pennanen jätti lukion kesken, mutta pääsi Sibelius akatemiaan. Senkin hän lopetti. Seuraavaksi hän opiskeli Kuvataideakatemiassa ja hänen töitään valittiin nuorten taiteilijoiden näyttelyyn, josta hän veti jostain syystä taideteoksensa pois. Opiskelukin jäi kesken. 

Mies suunnitteli itselleen talon ja erakoitui omaan kotiinsa. 

Mitä M. Pennasesta olisi tullut, jos hän ei olisi ollut M. Pennanen? Ehkä hän ei olisi jakanut lehtiä aamuyöstä.

Kun Markku-setä kuoli, Karin Pennanen ryhtyi perkaamaan hänen kotiaan, josta löytyi valtava määrä pölyä, kuvataidetta, sävellyksiä, videoita, lehtileikkeitä ja M. Pennasen nauhoittamia puheluita. 

Materiaalista ei tullut pulaa. Seurasin selvitystyötä kun dekkaria.  

Elokuvassa pohditaan sellaisia kysymyksiä kuin miksi M.Pennanen jätti opinnot kesken, miksi hän erakoitui, miksi hän ei näyttänyt töitään kenellekään, miksi veljesten suhde oli ongelmallinen, entä isäsuhde, miksi M. Pennasta ei kutsuttu joulun viettoon K. Pennasen lapsuudenkotiin. 

Onko taiteilija taiteilija, jos kukaan ei pääse kuulemaan tai näkemään hänen töitään?  

Karin Pennanen ei olisi tehnyt tätä mainiota dokkaria ilman erikoista setäänsä, enkä minäkään olisi päässyt sitä näkemään. 

                                                         ------------------- 

Ehdotin Lääketieteen sanakirja -romaanin julkaisun jälkeen Lind&Co -kustantamolle jatko-osaa. Väänsin elämäni ensimmäisen synopsiksen, josta he pitivät. Nyt olen allekirjoittanut kustannussopimuksen e- ja äänikirjasta. En ole keksinyt tälle kirjalle nimeä ja käsikirjoitus on vielä kesken (siinä on tällä hetkellä 25 000 sanaa). Minun pitäisi lähettää käsikirjoitus kustantamoon maaliskuun loppuun mennessä, eikä kustantamossa ole vielä luettu tekstiäni. Jostain syystä he luottavat minuun. En tiedä kannattaisiko. 

Tarkkasilmäinen varmaan huomasi, ettei paperikirjasta ole tehty sopimusta.  Kiva kuitenkin kokeilla sarjakirjoittamista. Tuskin kolmatta osaa kuitenkaan tulee. Kirjoittaminen on ollut hauskaa, ainakin silloin kun se ei ole ollut turhauttavaa ja vaivalloista. 

Ehdottakaapa romaanini jatko-osalle nimeä. Kuunnelkaa tai lukekaa Lääketieteen sanakirja, siitä on sitten hyvä edetä jatko-osaan, joka on tietysti huomattavasti parempi.  

 

Apua, hukun villapaitoihin

Kuulen, kun yläkerran poika juoksee ympäri asuntoa.  Pienten askelten ääni tuntuu turvalliselta. 

Jalkalamppu valaisee olohuoneeni nurkkaa, muuten on hämärää ja sataa ropsahtelee.  Ympärilläni pörrää minihyönteinen, mahdollisesti harsosääski. Viime vuoden joulutähti kukoistaa, vaikka en ole tehnyt sille muuta kuin kastellut. Se kasvattaa pelkästään tummanvihreitä lehtiä. Elävää viherkasvia on vaikea heittää biojätteisiin, se pitää ensin tappaa, eikä tämän yksilön tappaminen ole helppoa. 

Nyt kuuluu polttaa kirjaa ja lukea kynttilöitä, ei kun toisin päin.  Poltetaankohan Venäjällä kirjoja. Monessa autoritaarisessa valtiossa niitä poltetaan. Suomessa myymättömät kirjat usein makuloidaan.

Luen Alia Trabucco Zeránin romaania Puhdas. Minua stressaa sen päähenkilön Estelan puolesta.  Estela työskentelee kotiapulaisena Santiagossa. Olen varma, että romaanissa tapahtuu jotain kamalaa. Pariskunta, jolle Estela työskentelee vaikuttaa epämiellyttävältä (mies on tietysti lääkäri), eikä Estelakaan ole mikään rakastettava hahmo. Tämä ei ole feel good -romaani. 

Olen katsonut Areenasta Le Bureau Vakoojaverkosto -sarjaa ja minusta on kehittymässä paranoidinen. Epäilen kaikkia ihmisiä kaksoisagenteiksi. Onneksi menossa on viimeinen kausi, ja pääsen irti epäilyistäni.

Neulon taas uutta villapaitaa. Jossain vaiheessa tulen hukkumaan neuleisiin. Joku ehdotti, että neulomuksia voi viedä Artteliin, joka tekee työtä mm. asunnottomien hyväksi. Luin Ylen nettisivuilta, että Arttelin työntekijät  on irtisanottu rahoitusepävarmuuden takia.  Kumppanuustalo Arttelin toiminta perustuu suurelta osalta STEA-avustuksiin.  Prkl.

Se mies USA:sta uudistaa nimiä. Ehkä Näsijärvestäkin tulee Lake of America, Pirkkalan lentokentästä President Donald J. Trump International Airport of Pirkkala ja Sara Hildenin taidemuseosta Sara Hilden and President Donald  J. Trump Art Museum. 

Eipä sitten muuta.  Tapaan tänään pitkästä aikaa R:n ja A:n. Suunnittelen meneväni myöhemmin elokuviin. On varmaan ostettava lippu, muuten jää helposti menemättä, sillä sohvan imu on voimakas (nyt sitten hankin lipun).

Kuvassa poseeraan viimeistelemätön villapaita ylläni.  Hihoista roikkuu lankoja.

 

Uuma ja maja

Teimme lapseni kanssa ekologisen ulkomaanmatkan: junalla Vaasaan (Tampereelta noin kaksi ja puoli tuntia), siitä laivalla Uumajaan (Wasalinen laiva mainostaa olevansa hiilineutraali). 

Laivamatka kesti neljä tuntia. Söimme buffet-lounasta laivan kahvilassa, tarjolla olisi ollut myös saaristolaispöytä, mutta P on kalalle allerginen, joten hylkäsimme sen. 

Uumaja on soma vajaan 80 000 asukkaan kaupunki, jossa näkyy paljon opiskelijoita (ylipistossa opiskelee yli 34 000 opiskelijaa) ja eläkeläisiä (eläkeläisten määrästä minulla ei ole tietoa). Minusta kaupungissa kävelläänkin rauhallisemmin kuin Tukholmassa. Turisteja ei tähän aikaan näkynyt. 

Yövyimme siistissä, edullisessa hotellissa, joka sijaitsee kaupungin keskustassa. Hotellihintaan kuului aamiainen, päivällinen (!) ja ikkunaton huone kylpyhuoneineen. Päivällinen koostui maukkaasta kotiruoasta. Etukäteen ajattelimme, ettei sitä tarvitse välttämättä syödä, mutta söimme kuitenkin.

Yhdessä kokonaisessa ja yhdessä puolikkaassa päivässä ei paljon ehdi: kävimme Umedalenin patsaspuistossa ja P löysi Uumajasta neljä geokätköä. 

Umedaleniin on matkaa noin viisi kilometriä ja sinne pääsee kaupungin liikenteen bussilla nro 1. Bussikuski osoitteli mihin meidän pitää mennä ja kysyi mistä olemme kotoisin. Hän innostui, kun kuuli että olemme suomalaisia. Bussissa saattoi maksaa pankkikortilla, palatessa se ei kuitenkaan onnistunut ja bussikuski vain heilautti kättä ja käski istumaan. Pelkäsin silti lipuntarkastajia.

 

Umedalenin patsaspuistoa varten kannattaa etsiä kartta netistä, sillä patsaat on ripoteltu sinne tänne koulu- ja sairaalarakennusten väleihin. Patsaita löytyy nelisenkymmentä, kuuluisimpia taiteilijoita ovat Anish Kapoor ja Louise Bourgeois. Suomalaistaiteilijoista näimme Kaarina Kaikkosen ja Kari Cavénin teokset. Oli mukava etsiä patsaita, sillä sää oli mainio. 

Varoitus: alueella ei ole yleisövessoja. Tunkeuduimme johonkin terveydenhuollon yksikön toimipaikan vessaan.

Kaupungissa on hieno uusi taidemuseo, mutta taidekiintiö tuli patsaspuistolla täyteen. 

Näimme Uumajassa vaalikojuja ja vaalimainoiksia. Ruotsindemokraatit kaipasivat entistä Ruotsia. Mitäköhän vuosikymmentä he tarkoittavat?  Istuskelimme penkillä ja kahvilaterassilla tarkkailemassa kaupungin laiskaa menoa. Ruotsin jengiuutisointi tuntui yhtä kaukaiselta kuin villit leijonat Suomen metsissä. 

Emme ostaneet nuuskaa, ainoastaan ruotsalaisia karkkeja. Laivasta olisi saanut vadelmaveneitä, mutta emme hankkineet niitäkään. 

S sanoi, että kaupungin suomalaisessa nimessä on kaksi substantiivia, uuma ja maja. 

Korvausilmasuodattimien vaihtopäivät

Postiluukustani putosi lappu, jossa lukee "Taloyhtiössänne suoritetaan poistoilmakanavien puhdistus ja korvausilmasuodattimien vaihto 31.8- 11.9 klo 8-15 välisenä aikana. Jokaisessa huoneistossa käydään 2-3 kertaa." 

Miksi niin monta kertaa? Miksi noin pitkä aikajana?  

Tänä aamuna heräsin varhain pesemään hiuksiani, etteivät suodatinfirman tyypit yllättäisi minua suihkussa tai vähäisesti/ väärin vaatetettuna. Miten jotkut osaavat ottaa mahdollisesti yleisavaimilla asuntoon pyrkivät könsikkään rennosti ja nukkua pitkään? Minusta olis noloa olla unessa, kun toiset rehkivät vieläpä omassa kodissani.

Jouduin sanaharkkaan erään ihmisen kanssa, joka oli sitä mieltä, etten kuuntele ihmisiä, vaan teen päätelmiä heidän pyrkimyksistään muiden seikkojen perusteella. Se ei kuulemma ole ihmisten kunnioittamista. Hän ojensi minua asiasta muiden kuullen.  Eräs ystäväni oli sitä mieltä, että nainen puhui viisaasti. Sekin loukkasi. 

Aistin voimakkaasti ihmisten äänensävyt ja ruumiinkielen ja tulkitsen niitä jatkuvasti.  

Niko Hallikainen toteaa lauantain Hesarissa: "Valtaosa ihmisten välisestä kommunikaatiosta on non-verbaalista. Se on ikään kuin metafyysistä, tyhjää tilaa, joka muistuttaa minua kvanttikentistä. Onko kieli (tai romaani) oikea formaatti käsitellä sitä?" Minä lisäsin nuo sulut romaanin ympärille.

Kieli on käyttökelpoinen väline, kun puhutaan silkkaa asiaa. Kun tunteet (positiiviset tai negatiiviset) tulevat mukaan, kieli toimii puutteellisesti. 

Joskus puhuttu viesti voi olla peräti päinvastainen. Vaikka joku sanoisi rakastavansa sinua (ei sen puoleen, että minulle olisi viime aikoina sanottu), mutta teot, äänensävyt ja kehonkieli kertoisivat muusta, ei sanoilla olisi merkitystä.  

Kuva on Kokkolasta Roosin talosta. 

Rahja

Olen ollut lähes viikon erossa blogistani. Tuli melkein ikävä. 

Eron syynä on pistäytyminen Rahjassa. Tätä saattaa lukea joku sivistymätön, joka ei tiedä missä Rahja sijaitsee, joten kerron, että se on muutaman kilometrin päässä Kalajoelta. Päässäni alkoi nytkin soida Kalajoen hiekat. 

Kurssikaverini kesäasunto on Rahjassa. Saunan vieressä virtaa joki, joka oli tällä kertaa varsin vuolas. Joessa on ihana hiekkapohja. Uiminen on melko mahdotonta virtauksen vuoksi. Pitäisi olla voimakas uidakseen vastavirtaan. Myötävirtaan uidessa saattaisi päätyä ilkosillaan kilometrien päähän. 

Kävimme myös Kokkolassa. M:n poskeen pisti ampiainen.  Pidän elokuusta, mutta unohdan aina ampiaiset. 

Näimme savolaistaustaisen Paula Pääkkösen herkullisia lasiveistoksia. Ne olivat karkkia ja jäätelöä silmille.  Pääkkönen pohtii taiteilijan identiteettiään museon videolla, hän ei alkuun identifioitunut taiteilijaksi. Hämmästelen ihmisiä, joille taiteilijan identiteetti on heti selvä. 

Palaan vielä Kimmo Svinhufvudin kirjaan Viheliäinen luovuus! -Kirjoittamisen jännitteet ja tasapaino. Opas on tarkoitettu kaikille kirjoittamisen parissa tuskaileville. Kirjassa pohditaan kirjoittamisen esteitä; haluat kirjoittaa, mutta sen sijaan imuroit tai katsot sarjaa Le Bureau, vakoojaverkosto Areenasta (kokeilin puolipistettä, ei ehkä olisi pitänyt). Syitä on monia, mutta tämä kolahti: "Tai sitten haluaisimme kirjoittaa mutta samalla kirjoittaminen, lopputuloksen epätäydellisyys tai näkyväksi tuleminen pelottavat meitä".

Minua huvitti juttu Pentti Saarikoskesta, jonka piti tehdä kirja Eino Leinosta, eikä homma edistynyt.  Saarikoski päätyi siihen, että hänen piti rakastua (Leinoakin rakkaus inspiroi). Saarikoski päätti rakastua Arja Saijonmaahan tai oikeastaan ajatukseen hänestä. Vähän samaan tapaan kuin edesmennyt Outi Nyytäjä päätti ryhtyä kauniiksi. 

Kaipa taiteilijaksikin voi ihan vain päättää ryhtyä. Ei sitä voi kukaan ulkopuolinen kieltää. 

Kuvassa Paula Pääkkösen töitä.  Luonnossa ne ovat vielä herkullisemman näköisiä.