Kotivegaani

Amerikassa kaikki on suurta: autot, talot, pihvit ja romaanit. Välillä mietin maksetaanko USA:ssa kirjailijalle sivumäärän mukaan. 

Luin tänä aamuna loppuun Jonathan Franzenin yli kuusisataasivuisen teoksen Crossroads. Crossroads kertoo Hildebrandtin pappisperheestä 70-luvun amerikassa ja se on ilmeisesti trilogian ensimmäinen osa. Romaanin loppu jäikin sopivan avoimeksi. Kirjassa puhutaan paljon uskosta ja moraalikysymyksistä, mutta toisaalta se on hyvinkin koukuttava, enkä olisi voinut jättää sitä kesken.  

Olen löytänyt nimen nykyiselle ruokavaliolleni: olen kotivegaani. Kotivegaanius on sukua kaappijuoppoudelle. Jälkimmäisestä en kuitenkaan kärsi. Osallistun vegaanihaasteeseen. Suosittelen, vaikka ette söisikään vegaanisesti. Kukaan ei sitä vaadi. Osallistuessaan saa päivittäin sähköpostia, joka sisältää kivoja reseptejä.

Nykyään Facebook aiheuttaa minulle epämiellyttäviä tuntemuksia. Olen alkanut inhota sitä, että haluan huvittaa ihmisiä ja sitten kyttään tykkäyksiä. Toisaalta toisten päivitykset saavat halun kirjoittaa jotain inhottavaa, enkä enää pidä itsestäni. Some varastaa aikaani. Aion pysyä poissa sieltä ainakin kuukauden loppuun, saa nähdä miten käy. Face ei haluaisi millään päästää minua irti vaan lähettelee imeliä houkutteluviestejä sähköpostiini. 

Kommunikaatiohypomania

Luin Jonathan Franzenin esseekokoelmaa Maailman äärillä (suom. Raimo Salminen, Siltala 2019). Kirjassa kerrottiin ainakin sadan sivun verran lintujen suojelusta. Vaikka vastustan laululintujen ja kaikenlaisten sukupuuttoon kuolevien lajien metsästystä, en ainakaan vielä ole suuri lintuharrastaja, joten hypin tekstissä eteenpäin kuin varpunen. Jos olet kiinnostunut lintujen suojelusta ja siivekkäiden tilanteesta Yhdysvalloissa, Etelä-Amerikassa ja Etelä-Euroopassa, suosittelen tätä kirjaa sinulle.

Kun esseestä löytää mietteitä asioista, joita on itsekin pohtinut niin niistä innostuu. En ole koskaan ajatellut etelä-amerikkalaisia lintuja vaikka olisi pitänyt. Minulle on sanottu "Ei erota harakkaa linja-autosta."

Franzen kirjoittaa myös ihmissuhteista digitaalisella aikakaudella ja viittaa Sherry Turklen kirjaan Alone together. Aluksi tekstiviestejä pidetään tyhjää parempana kommunikaatiomuotona (tähän tilalle voi ajatella kaikenlaiset digitaaliset viestinnän muodot) ja lopulta niistä tulee kaikkea muuta parempia.

Nykyään tuntuu melkein töykeältä (ja pelottavalta) soittaa jollekin, on helpompi laittaa viesti. Minä ainakin mietin, että puhelu saattaa keskeyttää ostosten tekemisen, lukemisen, uutisten katselun tai peräti jotain intiimimpää. Viesti ei siinä määrin häiritse vaikka häiritseekin, sillä nyt pidetään töykeänä sitä että vastaamista viivytellään.

Viestit ovat lyhyitä sävyttömiä (vaikka perään laitetaan hymiöitä) ja ne ymmärretään helposti väärin, helpommin kuin toisen kanssa suoraan kommunikoidessa. Keskustelu on kaiken lähtökohta, ja kun korvaamme sen sähköisellä viestinnällä, köyhdymme ihmisinä. Franzen siteeraan Turklea: ellemme pysty olemaan erossa älypuhelimestamme, "kulutamme muita ihmisiä pieninä palasina; on kuin käyttäisimme heitä varaosina, jotka pitävät pystyssä omaa haurasta minäämme".

Siteeraan vielä Franzenia "Digitaaliset teknologiamme eivät ole poliittisesti neutraaleja. Nuori ihminen, joka ei pysty olemaan tai ei halua olla yksin, keskustella perheensä kanssa, käydä ulkona kaverien kanssa, istua luennolla tai tehdä työtehtäväänsä vilkuilematta älypuhelintaan, symboloi poliittisen talousjärjestelmämme loismaista kiinnittymistä ruumiisiimme. Digitaalinen teknologia on kapitalismia ylikierroksilla; se tunkee kulutuksen ja mainostuksen logiikkansa, rahastuksen ja kuluttamisen logiikkansa jokaiseen hetkeemme."

Minusta digitaalinen viestintä kuten facebook on myös kommunikaatiota ylikierroksilla kuin kaikki olisimme jonkinlaisen kommunikaatiohypomanian kourissa.