Syöminen on vaikeaa

Käyn kerran viikossa kuntosaliryhmässä. Liikunnan jälkeen pukuhuoneessa sanoin naisille meneväni heti juomaan pullakahvit, johon joku sanoi, että mitätöin näin liikunnan positiivisen vaikutuksen. Ajatus tuntuu hassulta, sillä enhän liiku laihtuakseni. Liikun koska se on kivaa ja liikkuminen pitää minut kunnossa sekä fyysisesti että psyykkisesti. 

Kuuntelin lenkillä Raisa Omaheimon kirjaa Ratkaisuja läskeille ja ymmärsin, että läskifobia vaikuttaa myös meihin keskipainoisiin (Omaheimo kritisoi termiä normaalipainoinen). Lapsuudenkodissani puhuttiin jatkuvasti lihottavista ruoka-aineista, lihomisesta ja laihdutuksesta. Syömisen jälkeen usein voivoteltiin kaikkea sitä, mistä oli juuri äsken nautittu. Kaduttiin jokaista herkkupalaa.

Vaikka olen ollut suuren osan elämästäni hoikka, olen useasti rajoittanut syömistäni eri tavoin Tein sitä varsinkin nuorena. Tälläkin hetkellä syön pääosin vegaanisesti, jonka varjolla voi säädellä kalorimääriäkin, onhan taustalla suurempi missio, syömisen ekologisuus. Noin yleisesti ottaen en enää suuremmin ajattele painoani.  Nykyäänhän tiedetään, että kun normaalipainoinen laihduttaa, niin pitkällä tähtäimellä tämä voi johtaa ylipainoon.

Omaheimo kertoo, että kun tutkija Saara Särmä lopetti laihduttamisen, hän sai siitä säästyneellä energialla tehtyä väitöskirjan. 

Omaheimon kirjassa pohditaan miten läskit (tätä termiä kirjailija käyttää) nähdään elokuvissa. Nyt kun mietin, en oikein saa päähäni muita "läskielokuvia" kuin Gilbert Grapen, jossa sairaalloisen lihava äiti kuolee. Häntä ei saada pois omakotitalon yläkerrasta kuin nosturilla, joten lapset päätyvät polttamaan koko höskän. 

Kun elokuvissa nainen on ruma ja läski, hän on joko hauska tai psykopaatti.  

Nyt tuli nälkä. Tiedän kyllä lihavuuden terveysriskit. Lähden laittamaan ruokaa.

Nimi on enne

Nyt voin varmaan jo aloittaa seuraavaa käsikirjoitusta koskevan voivottelun. Että se on ehkä paska, eikä etene mihinkään, eikä kukaan sitä julkaise.

Ei saa elvyttää -romaanin julkaisun ja sen saaman (mielestäni) vähäisen huomion jälkeen motivaatio on ollut hukassa. Romaanin ohittaminen tuntuu hylkäykseltä ja tuo muistoja aiemmista elämänvaiheista. Pintaan pääsee lapsellisia tunteita, joita ei ole tajunnut edes enää kantavansa. Olen yrittänyt niitä tuntemuksia vaihtelevalla menestyksellä listiä.

Olen kuunnellut lenkillä sympaattisen Raisa Omaheimon (kirjailija, kolumnisti, näytelmäkirjailija, näyttelijä ja mitä kaikkea muuta) ohjelmaa Epäonnistumisten CV. Ohjelmaa voi kuunnella Areenasta ja se on ihan viihdyttävä. Haastatellut eivät ole oikeasti epäonnistuneet vaan kuuluvat menestyjiin. Epäonnistumisten tasoa kuvaa se, että Riikka Pulkkinen koki tyrineensä pahasti, kun New York Timesissa julkaistiin kehno arvostelu hänen romaanistaan. 

Palaan käsikirjoitukseen, jota ensin kirjoitin vahvasti käyttäen yksikön ensimmäistä persoonaa (en kuitenkaan pystynyt siihen), mutta ei se toiminut vaan piti vaihtaa kolmanteen. Vaikka tekstiä on vain yhdeksänkymmentä sivua, on korjaaminen ollut työlästä.

Olen keksinyt henkilöille nimiä ja miettinyt, että vaikuttaako nimi siihen minkälainen ihmisestä kehittyy. Nomen est omen sanotaan.

Oma nimeni Heidi on lyhentymä vanhasta Adelheid -nimestä (tarkoittaa jalosäätyistä, jalomuotoista naista). Adelheidistä tulee mieleen myöhäiskeski-ikäinen elämäänsä pettynyt nainen, joka juo haaleaa teetä perintökupeista ja jonka näkemisestäkin tulee kylmä.

Wikipedian kuuluisien Heidien listasta löytyy mm. ruotsalainen kädenvääntäjä, Utsjoen kunnanlääkäri, yhdysvaltalainen rikollinen, suomalainen keilaaja ja jääkiekkoilija ja malesialainen uimari.

Heidin nimipäivää vietetään unikeon päivänä 27. heinäkuuta ja Suomessa elelee yli 25 000 Heidiä.