Eatnameamet

Saamelaiset ovat asustaneet Saamenmaalla jo huomattavasti aiemmin kuin se jaettiin eri valtioiksi. Saamelaisia asuu neljän eri valtion alueella. Saamelaiset katsovat, että maata ei voi omistaa vaan se on meillä vain lainassa.

Niagarassa järjestettiin Eatnameamet elokuvan medianäytös, jonne otettiin median edustajien lisäksi meitä taviksia. Hankalan nimen taakse kätkeytyy Suvi Westin dokumentti, joka käsittelee suomalaista saamelaispolitiikkaa, saamelaiskulttuuria ja saamelaisten taistelua oikeuksiensa puolesta. 

Tämän aamun Hesarista sain lukea, että Lapin liiton valtuusto päätti, että tulevasta maakuntakaavasta poistettaisiin Jäämeren rataa koskevat merkinnät. En tiedä onko Lapin liitolla päätösvaltaa, mutta ilmeisesti rata on joka tapauksessa niin kallis, että siitä luovuttaisiin. Dokkarista kävi ilmi, että rata uhkaisi porotaloutta ja koko saamelaiskulttuuria.

Dokumentti oli jaettu pieniin otsikoituihin pätkiin kuten totuus, kieli, viha jne. Kuvattiin kokouksia, nuoria saamelaisaktivisteja ja Lapin luontoa, jota turismi ja kaivoistoiminta uhkaa. Minusta nämä otsikot tekivät dokumentista vähän rikkonaisen. 

Onhan se hullua, että koulussa kerrottiin Amerikan alkuperäiskansoista, mutta en muista mainittiinko saamelaisia lainkaan. Suomea nimitettiin dokumentissa kolonialistiseksi valtioksi. Suomi valtiona ei ole kunnolla käsitellyt vääryyksiä, joita saamelaisille on tehty. Olen kyllä kuullut aiemminkin asuntoloista, joissa saamelaislapsista yritettiin kitkeä oma kieli ja perinteet pois. 

Dokumentin mukaan saamelaiset saavat edelleen kohdata suoranaista vihaa. Tilaisuudessa mukana ollut Emmi Nuorgam sanoi, että saamelaisia on pidetty likaisina ja huonompina kuin valtaväestöä. Saamelaislapsille ei ole haluttu puhua omaa äidinkieltä ja osa dokumentin nuorista saamelaisista on opetellut kielen vasta aikuisena. 

Ymmärrän hyvin miksi Pirkka-Pekka Peteliuksen saamelaisparodioista loukkaannuttiin ja sen ettei saamelaisten pukua saa pukea päälle kuka tahansa. Tämän dokumentin jälkeen vaikkapa Levin matkailukeskus alkaa tuntua irvokkaalta.

Hienoa, että melkein läpi dokumentin puhuttiin saamea. Varmaan tiesittekin, että Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä inarinsaamea, koltansaamea ja pohjoissaamea. 

Katsokaa dokumentti.  

Kuva on napattu Docpoint festivaalien mediakuvista, toivottavasti en riko tekijänoikeuksia.

Rahastus

Keksin eilen illalla nukkumaan mennessäni aiheen, josta voisin kirjoittaa blogiini. En raapustanut sitä muistiin, sillä olin varma, että se pysyisi päässäni yön yli. Aamulla en enää kuitenkaan löytänyt sitä henkilökohtaisista tiedostoistani. 

Ihan pienenä autofiktiivisena yksityiskohtana voisin mainita (muistiin viitaten), että sukulaiseni sairastaa muistisairautta ja on tällä hetkellä hoivakotijaksolla, mutta arvelee itse olevansa Kanarialla, mikä on hyvin lohdullista. Autofiktio on kuuma juttu ja se saa edelleen lukijoiden puntit tutisemaan. 

Katsoin dokumentin Vexi Salmesta, joka kuoli viime syyskuussa. Mies elätti itsensä iskelmäsanoituksilla, mutta kirjotti myös romaaneja ja keräsi mittavan taidekokoelman, jonka lahjoitti Hämeenlinnan taidemuseoon. 

 

Vexi Salmi julkaisi 1994 romaanin, jota voitaisiin kai kutsua autofiktioksi, sillä se kertoo mm. kirjailijasta ja hänen ystävästään Irwin Goodmanista (en ole lukenut ja tuskin luenkaan). Dokumentissa näytettiin vanha televisiohaastattelu, jossa Salmelta kysyttiin, miksi hän rahastaa kuolleella ystävällään.  

Maailma on muuttunut, nuoruudessani kaupallisuus oli pahin kirosana. Jos taiteella tehtiin rahaa, se oli kaupallista, joten se ei voinut olla taidetta. Nyt saa rahastaa vaikka vanhoilla mummoilla, kissoilla tai Irwin Goodmanilla, tosin ei taiteella vieläkään rikastu.

No girls, no coctails

Virpi Suutarin kaunis dokumentti arkkitehti Alvar Aallosta (1898-1976) koostuu arkistofilmeistä, aikalaisten kommenteista, Alvar ja Aino Aallon kirjeenvaihdosta (lukijoina Martti Suosalo ja Pirkko Hämäläinen) ja pitkistä otoksista, joissa kuvataan Alvar Aallon rakennuksia. Vaikuttaa siltä, että dokumentilla pyritään kansainvälisille markkinoille. 

Alvar Aallon ensimmäinen vaimo Aino Aalto oli myös arkkitehti (niin oli toinenkin vaimo). Aino Aalto osallistui miehensä työhön ja veti Artekia. Pariskunta sai kaksi lasta, joiden hoito oli Ainon tehtävä, niin kuin muidenkin arkisten asioiden.

New Yorkista Ainolle lähettämässään kirjeessä Alvar vakuuttaa vaimolleen: no girls, no coctails. Miehessä on viehätysvoimaa ja alkoholi maistuu.

Kun Aalto jää leskeksi, hän menee naimisiin huomattavasti nuoremman Elsa Mäkiniemen kanssa, josta Alvar tekee itselleen mieleisen vaimon, nimi vaihtuu Elissa Aalloksi, hiusten pitää olla suorat entisten kiharrettujen sijaan ja Aalto haluaa pukea vaimonsa arkkitehtiväreihin, valkoiseen ja mustaan. Elissa Aalto on tiiviisti mukana miehensä projekteissa. 

Aallon rakennukset näkyvät kuvissa kauniina, tyhjinä temppeleinä, olivat ne sitten mitä rakennuksia tahansa. 

Alvar Aalto kuolee käytännössä työnsä ääreen. Loppua kohti hänen arvostuksensa hupenee niin kuin on tapana, sillä on nuorempien vuoro.

Mielenkiintoinen ja tyylikäs dokumentti jos arkkitehtuuri vähänkin kiinnostaa. Monet rakennukset ovat sellaisia, joissa on tullut käydyksikin. 

Toivoisin vielä joskus dokumenttielokuvaa neron vaimoista, Ainosta ja Elissasta tai noin yleisesti suomalaisista naisarkkitehdeistä.

Pieni kitarakauppa

Kyynelehdin katsottuani Areenasta dokumentin Carmine Street Guitars. Dokkari kertoo soitinrakentajasta, joka sorvailee kitaroita New Yorkin puretuista rakennuksista saamastaan puusta ja myy niitä sympaattisessa kaupassaan. Miehellä on opissa 25-vuotias taitava nuori nainen. Miehen äiti pyyhkii pölyjä ja laskee jotain laskukoneellaan. Muusikot poikkeavat kauppaan testaamaan ja juttelemaan kitaroista, jotka ovat kaunista käsityötä. Mihinkään ei ole kiire. Viereistä taloa kaupataan kuudella miljoonalla dollarilla.

Kävin ystävän kanssa oluella. Olut ostetiin normaaliin tapaan baaritiskiltä. Tarjoilija sanoi, ettei voi ikävä kyllä avata pulloa, mutta ravintolan ulkopuolella roikkuu narussa pullonavaaja tuota tarkoitusta varten. Saimme baarista lainaksi kokoontaitettavat tuolit, jotka kannoimme Hämeenpuistoon. Ravintolassa sanottiin kaiken olevan täysin laillista, silti oluessa saattoi havaita pikantin kielletyn hedelmän maun. Kylmä olutpullo kädessä tuli pian vilu, joten emme viipyneet pitkään. Jollain absurdilla tavalla tästä ravintoloiden, kirjastojen, museoiden ja kahviloiden sulkemisesta on tullut uusi normaali.

Sain sähköpostia naiselta, jonka tytär oli vastaanottanut minulle lähetetyn postikortin. Aiemmin tyttären postiluukusta oli jo tipahtanut joulukorttini ja hän oli saanut puhelun, jossa oli kysytty mistä kirjaani saa ostaa (linkki). Heidi Mäkisiä on niin paljon, että työpaikallanikin oli toinen Heidi Mäkinen, jonka junaliput kerran peruin. Välillä hän vastasi puhelimeen "Heidi Mäkinen" ja kun ilmeni, että hoitajan sijaan tarvittiinkin lääkäriä, toi minulle luurin ja minäkin esittäydyin "Heidi Mäkinen". Meistä se oli aina yhtä hauskaa.