Pienet pettymykset

Maailmaa johtava herkästi loukkaantuva mieslapsi toimii niin vikkelästi, ettei sitä seuratessa ehdi edes vessassa käydä. Paras keskittyä omaan pieneen osuuteensa. Viime päivät ovat menneet romaanin editoinnissa, kirjaa lukiessa ja urheilusuorituksissa. 

Kirjailijaliitto järjestää jäsenilleen Ullmanilaisen unipiirin, mutta se järjestetään Helsingissä ja paikkoja on rajoitetusti. Niinpä me toteutamme Tampereella omamme ja olemme löytäneet ohjaajankin (minä en ole tehnyt mitään). Yhtään kokoontumista ei ole vielä järjestetty, eikä niistä tietenkään saa kirjoittaa. Olen varannut yöpöydän laatikkoon kynän ja pikkuisen vihkosen, johon voin kirjata uneni. 

Luen mitä olen vihkoon puoliunessa kirjoittanut: "Filmaus, elokuva, esiintymisestä pitää maksaa" ja "Näytän kartanoa järven rannassa kaverille: tuossa olemme asuneet."  

Unistani ei ole mihinkään. Mikä ihmeen filmaus? Kerron varmuudeksi, etten ole koskaan asunut kartanossa järven rannalla. Olen kyllä asunut homeisessa omakotitalossa. Tontilla virtasi pieni puro. 

Romaanini Lääketieteen sanakirja ilmestyy 16.3 e- ja äänikirjana (äänikirjan lukee Kaija Pakarinen). Paperikirjakin tulee, mutta se tehdään tarvepainatuksena ja sitä voi ostaa vain kustantamosta (Lind&Co), enkä tiedä sen julkaisupäivää. Tämän kanssa hieman kipuilen. Viisas kokenut kirjailija sanoi, että julkaisuun liittyy aina myös pieniä pettymyksiä.  

Kuvan olen ottanut jumpasta palatessani. Pimeydestä on hyötyä, voi heijastaa kuvia talojen seiniin.  

Ei saa!

Toinen (!) romaanini "Ei saa elvyttää" julkaistaan näköjään 15. helmikuuta jos netistä löytämääni informaatioon voi luottaa ja miksei voisi. Seuraavaksi teksti taitetaan.

Tavallisin minulle esitetty kysymys on koskenut toisen romaanin kirjoittamisen vaikeutta, sillä aina väitetään, että kyllähän sitä kuka tahansa yhden suhaisee, mutta se seuraava onkin sitten lähes mahdoton urakka. Ehkä sillä pelotellaan kirjoittajat pois kustantamojen kimpusta. Koska ensimmäinen kirjani ei saanut palkintoehdokkuuksia, ei voittanut pystejä tai yltänyt edes Helsingin sanomien kritiikkiin asti, ei paineita ole ollut. Romaani sai kylläkin positiivisia arvosteluja muualla kuten blogeissa, Aamulehdessä ja Keskisuomalaisessa, mutta eihän ihminen ole tyytyväinen siihen mitä saa vaan huomaa sen mikä puuttuu.

Alkuun häpesin seuraavan kirjan nimeä (ehdotin sitä itse, muitakin vaihtoehtoja oli), koska se alkaa taas sanoilla "Ei saa", mutta nyt olen hyväksynyt nimen, joka on oikeastaan aika hyvä. Sen verran haluan romaanista kertoa, että sen keskeisin henkilö on eläkkeellä oleva hammaslääketieteen professori, jonka ympärillä pyörivät hänen tyttärensä ja eräs nuori nainen, josta ei sen enempää. Kirja sisältää synkähköä huumoria ja välillä pyritään jopa itkettämään lukijaa.

Olen tarkoituksella välttänyt vanhuutta humoristisesti käsittelevien romaanien lukemista, joten en voi verrata tätä vaikkapa Minna Lindgrenin kirjoihin.

Suunnittelen puoliksi leikilläni "Ei saa"-trilogiaa, jonka kolmas osa saattaisi kertoa vaikka -70 luvun lopun kuopiolaisesta opiskelijaelämästä ja sen nimi voisi olla "Alkoholijuomia ei saa siirtää pöydästä toiseen".  Muitakin vaihtoehtoja on, mm. näitä google tarjoaa:

Ei saa peittää.
Ei saa surettaa.
Menkat ei saa estää elämästä.
Valtaosa ei saa tai ei hae tukea.

Nämäkin voisivat olla mahdollisia:
Ei saa mennä heikoille jäille.
Ei saa ohittaa.
Ei saa itkeä.
Kinkun paistorasvaa ei saa kaataa viemäriin.

Kannen on tehnyt graafikko Satu Ketola.

Häpeä ja paniikki

Näin eilen ensimmäistä kertaa Kariston kevään 2020 uutuuskirjaluettelon ja minut valtasi käsittämätön häpeä ja paniikki. Luettelossa esitellään helmikuussa julkaistava romaanini "Ei saa elvyttää" (saatan kirjoittaa vielä yhden "Ei saa"-romaanin, niin siitä tulee trilogia).

Esitteen kannessa poseeraa kirjailija Johanna Sinisalo, joka voitti Kariston kauhuromaanikilpailun romaanillaan Vieraat.

Soitin akuuttipuhelun kirjoituskaverilleni, joka teki juuri Prismassa ruokaostoksia ja valitin häpeääni. Muutin kahvitreffit toisen kaverin kanssa punaviinitreffeiksi ja rauhoituin. Nyt häpeä on enää kevyt ja harsomainen riekale ja yritän jatkaa elämääni.

Aamun vesijumpassa teimme liikkeet kookkailla painoilla, jotka eivät oikeasti paina mitään vaan voimaa vaaditaan lähinnä niiden pitämisessä veden alla, eikä siihenkään suuria lihaksia tarvita. Jumpan loppupuolella potkaisimme vauhtia altaan reunasta, liuimme selällämme ja palasimme juosten takaisin reunalle. 

Käsikirjoituksen editointi jatkuu. Elämä jatkuu. Lokakuu loppui. Marraskuu alkoi. Marraskuuta moititaan turhaan, sillä se on kuukausi, jolloin itseltään ei tarvitse vaatia kuin sen minimin.