Imurini

Hain eilen uuden robotti-imurini Matkahuollosta. Talutin pyörää ja samalla tuin matalaa ja leveää kuljetuslaatikkoa, jotta se ei liukuisi pyörän tarakalta.

Imuri asettui ihanasti latauspisteeseen, pyöritti telakoituessaan vinkeästi itseään. Seurasimme imurin etenemistä lattioilla jännityksellä. Kerttua pelotti vähän enemmän kuin minua. Kannustin imuria kynnysten kohdalla, mutta silti hän ei päässyt kaikista yli. Jos osaisin tehdä asialle jotain niin tekisin. Imurissa on melko hiljainen ääni ja imuroinnin jälkeen hänen vatsansa oli täynnä pölyä ja kissankarvoja. Imuri ryömi helposti sohvan ja sängyn alle.

Uusi ystäväni lepäsi äänetönnä latauspisteensä vieressä koko yön ja on milloin vain valmis aloittamaan aherruksen.  

Imuri syntyi Kiinassa, maassa, jossa teloitettiin viime vuonna eniten ihmisiä koko maailmassa, mutta sehän taas ei minulle kuulu. 

Väsymätön siivooja

Näin lauantaina kahvilassa, kun miesasiakas painoi paskaisen peukalonsa kolmeen pullaan, ilmeisesti kokeillakseen leivonnaisten tuoreutta. Painoi oikein pitkään ja hartaasti. Pyysi pussin ja osti korvapuustin ja pikkupullan. Monesti ihmettelee miten joku voi olla niin piittaamaton muista ihmisistä.

Kaksi erikoistuvaa lääkäriä on tuomittu oikeudessa, sillä he määräsivät lapselle väärän annoksen sytostaattia kohtalokkain seurauksin (lapselle kehittyi ainakin epilepsia). Tällaista ei tietenkään saisi tapahtua, mutta yhtä hyvin se olisi voinut tapahtua minulle (tosin minulle ei ole koskaan tullut  mieleen hoitaa vaikeasti sairaita lapsipotilaita, sillä se olisi liian pelottavaa). Olen epätäydellinen, saatan tehdä virheitä ja olen niitä tehnytkin. Muistan jokaisen virheen, mutta onnistumiset ovat jo unohtuneet.

Lääkärinä minulle herää monenlaisia kysymyksiä kuten miksi kokeneet hoitajat eivät huomanneet kummallista annostelua. Myötätunoni kohdistuu ensisijaisesti lapsipotilaan omaisiin, mutta myös noihin aloitteleviin lääkäreihin, jotka ovat nyt kokeneet syyllisyyden ja monen vuoden prosessin piinan.

Sitten iloisempiin asioihin. Tilaamani robotti-imuri on jo matkalla luokseni. Kohta se taapertaa pitkin lattioitani ja tutustuu asuntoni jokaiseen nurkkaan samalla kun makaan sohvalla. Hän ei väsy eikä epäonnistu koskaan.

Kampaajan hätätilanteet

Kun potilas kysyi eräänä päivänä kollegalta "Milloin jäät eläkkeelle", tämä soitti kampaajalleen ja käski saman tien sotkea valmiiksi punaista hiusväriä, sillä hän tulee heti. Nämä ovat kampaajan ammatin hätätilanteita.

Kampaajani S näytti kuvia uudella hiusvärillä värjätyistä hiuksista ja mietin, että mikäpä siinä, levitetään persikan värinen mönjä kuontalooni. S oli innoissaan kun pääsi kokeilemaan äskettäin saapunutta tököttiä.

Ehkä näytän nuoremmalta tai sitten en. Ihminen, joka tuntee itsensä nuoreksi, elää kuulemma pidempään. Huijaa kuolemaa.

Kuuntelin radiosta kirjailija, psykiatri Joel Haahtelan haastattelua. Haahtela vaikuttaa viisaalta mieheltä. Hän esitti ajatuksen, että kaikki virtaa meihin ja olisi hyvä, että tuossa läpivirtauksessa asiat muokkautuisivat paremmiksi huonomman sijaan. Haahtela puhui paljon hengellisyydestä ja siitä, että jumalan sijaan nykyään on tapana keskittyä omaan itseen.

Olen koko ikäni miettinyt uskoa. Teini-iässä pelkäsin uskoon tulemista, sillä uskovaiset eivät saaneet juoda ja tanssia ja elivät muutenkin umpitylsää elämää. Punaisiksi värjätyt hiukset olivat syntiä.

Nyt olen ryhtynyt miettimään, että onko sillä väliä, onko jumalaa olemassa, jos se tuo lohtua, saa ihmiset tekemään toisilleen hyvää ja helpottaa kuolemanpelkoa.

En ole lukenut ainuttakaan Joel Haahtelan kirjaa, mutta aion kyllä lukea.

Luen tällä hetkellä K:lta saamaani nykyvenäläistä romaania (Roman Sentsin: Jeltysevit, erään perheen rappio), joka antaa Venäjästä todella lohduttoman kuvan. Kirjailija ei edes pehmennä todellisuutta huumorilla vaan toteaa ryyppäämiset, tappelut ja ihmisten saamattomuuden. Jostain syystä haluan kahlata kirjan viimeiselle sivulle asti vaikka jo nimestä voi päätellä, ettei tässä mitenkään hyvin käy.

Asuntokateus

Kävin kolmatta kertaa viikon sisällä Helsingissä. Nyt vierailin ystäväni A:n luona, joka on hankkinut lisätilaa ostamalla viereisen asunnon. Kahden olohuoneen väliseen seinään on puhkaistu ovi.  Huoneilla on korkeutta yli kolme metriä, keittiössä ja eteisessä osa hirsiseinistä on kaivettu pinkopahvien alta näkyviin, huoneissa on kakluunit ja katoissa roikkuu design-lamppuja. Heillä on robotti-imuri, joka kulkee pitkin lattioita pienillä jaloillaan. Olen kateellinen.

A:n puoliso oli käymässä kotonaan Turkissa. Siellä heitä sanotaan kämppäkavereiksi. Ensimmäisellä tapaamisella he keskustelivat Orhan Pamukista.

Joskus puolenyön maissa A halusi näyttää trumpettia, jota nuorena poikana soitti. Hän puhalsi soittimeen ja sai aikaan ääniä, jotka varmasti viehättivät naapureita.

Laitoimme erinomaista ruokaa, aamulla A tarjosi croissantteja, tuoreista appelsiineista puristettua mehua, paistettua kananmunaa, jugurttia ja lautaselle oli pilkottu mangoa.

Leaving Neverland

Katsoin Areenasta kaksiosaisen dokumentin Leaving Neverland.  Elokuvassa ovat äänessä James Safechuck, Wade Robson ja heidän äitinsä. Molempia miehiä Michael Jackson käytti lapsena seksuaalisesti hyväkseen. Minusta asia on dokumentin jälkeen täysin kiistaton.

Elokuva on taitavasti rakennettu ja sitä seuraa kuin jännitysnäytelmää: Miten luottamus lapsen ja aikuisen välille rakennetaan, miten hyväksikäyttö etenee ja toisaalta kuinka miehet lopulta omia lapsia saatuaan ymmärtävät mitä on tapahtunut ja tajuavat, etteivät selviä, elleivät paljasta tapahtunutta läheisilleen.

Minusta kyse oli enemmän näistä kahdesta miehestä, heidän äideistään ja hyväksikäytöstä yleensä kuin ikonisesta tähdestä.  Toisaalta dokumentin nähtyään ymmärtää miten vaarallista on kun jostain henkilöstä tehdään jumala.

Työkaveri kertoi, että päiväkodissa lasten käskettiin hiljattain värittää punaisella ne ihmiskehon osat, joihin toinen ei saa koskea. Niille osille ei omassa lapsuudessani ollut edes nimiä. Kun olin pikkutyttö, puhuttiin namusedistä, eikä vieraiden mukaan saanut lähteä (kukaan ei kertonut miksi) vaikka kuinka karkkipussia nenän edessä heiluteltaisiin. Ikävä kyllä se setä ei välttämättä ole vieras.

Tämän nähtyään on vaikea katsoa kuinka Michael Jackson kävelee pikkupojan kanssa käsi kädessä ja kumpikin heistä näyttää niin onnelliselta. Se näytti oudolta jo silloin ja nyt sitä katsoo pöyristyneenä.

Kirjoittamisesta

Istun junassa matkalla Hesaan kokoukseen. En olekaan aikoihin kokoustellut.  Kokouksissa vatvotaan asioita, eikä päädytä mihinkään, vaan lopulta laaditaan pöytäkirja ja unohdetaan koko juttu. Myöhemmin joku ahkera laatii paperin, jota varten nyt kokoonnumme. Toivottavasti kokouksessa tarjotaan kahvia ja juustosämpylöitä, sillä kahvi ja juustosämpylät ovat kokoukseen kuuluva etu. 

En ole pitkään aikaan kirjoittanut kirjoittamisesta. Johtuisiko siitä, etten ole juurikaan kirjoitellut.

-Aloitin uuden käsikirjoituksen, joka on paska.
-Toinen käsikirjoitus on kustannustoimittajalla, joka ei ole ehtinyt vielä lukea sitä riittävän perusteellisesti tehdäkseen muutosehdotuksia. Käsikirjoituksesta on tehty kustannussopimus vaikka teksti on paska.
- Käsikirjoitus muuttuu kirjaksi ja se julkaistaan ensi keväänä, jolloin se ei enää olekaan paska.

Kuulemma tärkeät kirjat julkaistaan syksyllä, jolloin järjestetään kirjamessut ja kirjat ehtivät joulumyyntiin. Uudet Mielensäpahoittajat ja rallikuskien elämänkerrat paketoidaan ja annetaan sukulaisille, joille on vaikea keksiä lahjoja.

Keväällä julkaistaan vähemmän kirjoja kuin syksykaudella. Keväällä yksittäinen kirja saattaa saada enemmän huomiota. Seuraavana jouluna se on jo vanha kirja, eivätkä kirjakaupat pidä sitä esillä.

Toisaalta esim. Laura Lindstetin uutuus julkaistiin juuri ja mikä voikaan olla tärkeämpi kuin Finlandia-voittajan uusin teos.