Aamu Tampereella

Kaunokirjalliset teokset kertovat aina ihmiselämän käännekohdista, suurista kriiseistä, jotka muuttavat ihmisen. Suurin osa elämää on kuitenkin tasaista, vailla suuria oivalluksia ja tapahtumia. Luin lapsena pitämääni päiväkirjaa, joka alkoi joka aamu samoin: heräsin, puin päälleni ja söin aamiaista. Nyt voisin aloittaa: heräsin, kävin suihkussa, laitoin hiuksiini muotoilutuotetta, laitoin deodoranttia, kosteusvoidetta, ihon punoitusta peittävää voidetta, meikkivoidetta, puuteria, poskipunaa, luomiväriä, rajauskynää, ripsiväriä ja huulikiiltoa. Suunnittelin laittavani päälle hameen, mutta puin päälleni vanhat farkut. Napsautin kahvinkeittimen päälle, föönasin hiukset, laitoin muotovahaa ja hiuslakkaa. Tein itselleni voileivän. Otin keittimestä kupin kahvia. Luin Aamulehdestä saako Hämeenkatua ajaa pyörällä vai ei, juttu on aina sama, vastaus vaihtelee ajankohdan mukaan ihan kuten kauppojen sunnuntaiaukioloajat, mielipiteet asiasta menevät myös yhtä voimakkaasti ristiin. Jalkakäytäville maalataan pyöräteitä osoittavia valkoisia viivoja ja sitten niitä taas hinkataan pois. Juon siis kahvikuppini ja perehdyn siihen saako kulloisenakin aamuna pyöräillä ja missä. Laitan ulkovaatteet päälle, astun ulos asunnostani ja koska siellä on hopeoitu porokynttiläjalka, jota roistot havittelevat, laitan oven turvalukkoon.