Hatanpään arboretumissa lenkillä ollessani minulle tuli (melkein) vastustamaton halu tehdä kuten kiinalainen isoäiti sympaattisessa elokuvassa Jäähyväiset. Ojentaa vuorotellen oikea ja vasen käteni riuskasti eteeni ja huutaa WAH. En kuitenkaan rohjennut. En ole vielä saavuttanut tilaa, jossa sillä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat, ei olisi väliä. Tavoitteita pitää kuitenkin olla.
Pidän Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkareista, mutta miksi niissä pitää olla niin paljon henkilöitä? Uusinta kirjaa, Liian kirkas taivas, lukiessa pitäisi melkein tehdä muistiinpanoja. Jos Atkinsonin romaanin alussa mainitaan vaikka kuinka mitätön sivuhenkilö, niin häneen varmasti palataan jollain tavalla kirjan lopussakin.
Aleksis Kiven klassikkoromaanin ilmestymisestä on kulunut 150 vuotta ja sen kunniaksi kuuntelen Seisemää veljestä Ylen Areenasta. Klassikko toimii hyvin äänikirjana. Olenhan minä lukenut veljeksistä aiemminkin, mutta en voi sanoa kuuluvani kirjan suuriin ihailijoihin. Nyt pidän siitä oikeastaan enemmän kuin aiemmin. Sehän on romaani seitsemästä nuoresta syrjäytyneestä miehestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti