Tänä aamuna puhelimeni on kilahdellut tiuhaan. Saan ilmoituksia kirjastosta tilaamistani kirjoista. Ne putkahtavat jostain syystä aina samaan aikaan.
Seuraan Facessa erilaisia kirjaryhmiä. Kun joku pyytää kirjasuosituksia vaikka huumorikirjoista, niin eräät ehdottavat toistuvasti sellaisia teoksia kuin Alastalon salissa tai Seitsemän veljestä. Joku suosittaa aina Sinuhe egyptiläistä, kysytään sitten kirjalahjavinkkiä mummolle tai ekaluokkalaiselle. Ei ihme, etteivät kaikki halua aloittaa lukuharrastusta.
Nyt kun lehdet ovat pitkään suitsuttaneet lukemisen hyödyllisyyttä, oli virkistävää lukea Facebook-ystävän toinen näkökulma. Ehkä lukeminen tekee ihmisestä onnettoman. Tai onnettomat lapset kulkevat nenä kiinni kirjassa, koska heillä ei ole kavereita tai mitään muuta tekemistä. Voisiko tanhuaminen, penkkiurheilu tai rumpujen paukuttaminen olla kuitenkin parempi harrastus? Tunnen paljon kirjaihmisiä, enkä ole ihan vakuuttunut siitä, että kirjoille eläminen on hyvä asia. Vaikka lukutaito on hyödyllinen jokaiselle, niin moni meistä kirjaihmisistä on melankoliaan taipuvainen.
Ovatko äänikirjat sitten pirun keksintö? Eikö äänikirjojen kuunteleminen pikemminkin osoita, että ihmisellä on muutakin elämää kuin istua nenä kiinni kirjassa? Äänikirjatyyppi on rationaalinen: Hän liikkuu, siivoa tai kulkee työmatkoja samalla kun nauttii kaunokirjallisuudesta.
Lukijoissa on tarinaihmisiä ja niitä, jotka vannovat kauniin ja omintakeisen kielen nimeen. Tarinaihmisten, samaistujien ja onnellisista lopuista pitävien katsotaan olevan huonompia lukijoita kuin runollisesta käsittämättömästä sekasotkusta nauttivien. Jotkut tykkäävät olla eksyksissä ja toiset haluavat löytää perille.
Vaikka rakkaus on liian suuri sana, niin rakastan kirjoja, mutta tuskin se tekee minusta parempaa tai onnellisempaa ihmistä. En vaan osaisi elää ilman.
4 kommenttia:
Mutta miten sitä muuten paitsi lukemalla saisi tietää ihmisen historiasta mitään? Vai olisiko sitä onnellisempi, jos ei tietäisi?
Yksinäisyys, fyysinen yksinäisyys tai yksinäisyyden tunne, on varmaan ajanut monia vanhempia ihmisiä lukemaan. Itsenikin. Nykyään on muita(kin) välineitä ja ehkä helpommin ja nopeammin tyydytystä antavia, kuten pelimaailma ja valtava määrä tubettajien tuottamia videoita.
Pitää lukea aika paljon ennen kuin alkaa nauttia tekstistä sinänsä, sen rytmistä ja muista tehokeinoista, mutta eihän silti ole mitään mikä voittaisi hyvän tarinan.
Tarinan voi kertoa eri tavoin, valtavan huonosta tyylistä erinomaisen vaikuttavaan ja sävyjä sisältävään. Voiko edes olla mitään taiteellista tuotosta ilman tarinaa, joskus se on vain tahallaan hämärretty, ja siinäkin voi onnistua tai saada aikaan pelkkää sekasotkua.
Eipä nyt hirttäydytä tarinaan!
Kirjallisesta teoksesta, olipa se runoa tai proosaa tai jotakin siltä väliltä, voi ihan hyvin nauttia myös muista syistä - eikä siihen mitään erityistä "lukeneisuutta" vaadita. Tästä todistavat mm. lastenlorut (tai brittiläisittäin nonsense)!
Kirjallisuuteen voi aivan hyvin heittäytyä kuin musiikkiin: intuitiivisesti ja ilman kahlitsevia ennakkoluuloja. Joskus voi juonen sijasta antaa vaikka kielen viedä!
Minua vaan ärsyttää, että kielestä nauttivia ihmisiä pidetään jotenkin parempina kuin tarinaa vaativia. Moni pitää kyllä molempia tärkeinä. Minussa se "hieno kieli" on monesti teennäisen ja tekotaiteellisen oloista, mutta ei aina. Pidän vaikkapa Anja Erämajan runoista, vaikka eihän niissä ole aina selkeää tarinaa. Jotenkin ne tuntuvat rehellisiltä. En tiedä miksi.
Minä varmaan ymmärrän tarinan eri tavalla kuin sinä Heidi ja sinä Anonyymi, kun minusta lastenloruissa on tarina ja samoin Erämajan runoissa tai jos ei yksittäisessä runossa, niin sitten kokoelma muodostaa tarinan.
Koska meidän biologiassamme on tietty rytminsä, sydämen lyönnit, valve ja uni jne, samoin luonnossa on syntymää ja kuolemaa, kuun kiertoa ja vuodenaikoja, niin kaikki tuotoksetkin yleensä vääntyvät tarinoiksi ja me luemme/katsomme niitä tarinallisesti, mietimme mitä oli ennen ja mitä tulee sitten, miten tultiin tähän.
Sellaisista ns kokeellisista romaaneista en pidä, jotka on koottu erilaisista sieltä täältä haalituista tekstinpätkistä, tarkoituksena kuvata nykyhetkeä. Minulle ne tuntuvat teennäisiltä. Usein niistäkin kyllä muodostuu tarina, mutta tylsällä tavalla.
Lukutaidon alussa tarina on se mikä vie, mutta mitä enemmän lukee, sitä enemmän saa esimerkkejä siitä, miten monella tavoin kieli toimii ja mitä kaikkia mahdollisuuksia sillä on, voi verrata esim. muihin kieliin ja huomaa allegoriat ja sävyt. Lapsi ei ymmärrä, että joku kuvattu voisi toimia symbolisesti ja olla esimerkki jostain laajemmasta. Tätä tarkoitin sillä, että kielestä nauttiminen kehittyy, kun lukee enemmän.
Rytmi, toistot, alkusoinnut ja loppusoinnut on kyllä sellaista kieltä, mistä nautitaan vauva-ajasta alkaen.
Lähetä kommentti