Kuulin eilen porraskäytävästä tömähdyksen, mutta ajattelin, että ainahan rappusista töminöitä kuuluu.
Päätin viedä biojätteet ja tehdä pienen kävelyn, sillä olihan ilta poikkeuksellisen kaunis ja talvinen. Kymmenestätuhannesta puuttui vielä kolmetuhatta askelta.
Kun astuin ulos ovestani, näin iäkkään naisen makaavan selällään porrastasanteella. Jalat sojottivat ylös kohti seuraavaa porrastasannetta, ylävartalo ja pää lepäsivät tasaisella alustalla. Samaan aikaan portaita laskeutui nuori nainen Burana-tabletit mukanaan. Selvisi, että Buranalla oli tarkoitus hoitaa vanhemman naisen käsikipua. Varmaan kipua olikin, sillä ranne oli virheasennossa. Katsoin kättä turvavälin päästä. Vanha nainen tuoksahti viinalta ja hänen habituksensa oli suttuinen.
Nuori nainen oli ihanan empaattinen ja nyökytteli, kun toinen voivotteli lattian rajasta sitä, että oli tullut juotua ja kaaduttua. Minä kehotin soittamaan yksiyksikahteen. Vanha nainen surkutteli rahanmenoa. Sitten portaita laskeutui nuoren empaattisen naisen mies, joka lupasi avata alaoven, kunhan ambulanssi saapuisi.
Sanoin, että taidattekin tässä jo pärjätä ja lähdin ulos ja kun palasin, porraskäytävä oli tyhjä. Koko illan sitten mietin tuota elämän kuluttamaa naista ja toisaalta nuorta naista ja hänen empaattisuuttaan. Maailma ei ole tyystin piloilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti