Osallistuin Kirjailijaliiton 125-vuotisjuhliin. Sain onneksi seuraa ratikkamatkalle ja liuin tämän kirjailijan peesissä sisälle juhlasaliin asti.
Olen tottunut osallistumaan erään toisen yhdistyksen illallisille, joten tiedän, että tärkein hetki on pöydän valinta, sillä siinä ratkaistaan tekeekö mieli istua loputtomiin vai karata paikalta välittömästi. Pöydässäni istui kaksi tuttua ja yhden kanssa löysin melkein yhteisen tutun. Yhden kirjailijan kanssa oli helppo kommunikoida yhteisen itäsuomalaisuuden vuoksi. Suuressa pyöreässä pöydässä ei voi syntyä yleistä keskustelua.
Näin monta kirjan kansiliepeestä tuttua naamaa ja siinähän se ilta kului heidän nimiään muistellessa. Saimme ruokaa, kuulimme puheenjohtajan hienon puheen ja myöhemmin tanssittiin sekalaisessa ryppäässä Dallape-orkesterin johdolla.
Maarit Verronen sai palkinnon pitkästä elämäntyöstään ja Harri István Mäelle luovutettiin lastenkirjallisuuden Tirlittan-palkinto, me muut saimme kaksi drinkkilippua. Valokuvia otettiin ja minäkin poseerasin yhdessä niin voimallisesti, että palkittu kirjailija jäi varjooni.
Joskus viitsin vielä juhlia aamuun asti, nyt olin peiton alla jo kymmenen jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti