Luen Tommi Melenderin esseitä kokoelmasta "Ihmisen näköinen" ja olen saanut päähänpinttymän Moleskine-muistikirjan hankkimisesta. Melender ja monet muutkin kirjailijat käyttävät noita arvokkaita merkkituotteita. Naputtelen muistiinpanoja kännykkääni. Siinä jää nyt joku hieno aivoalue käyttämättä, kun ei töherrä aivoituksiaan kaunolla paperille, mutta toisaalta saan vielä jälkikäteenkin selvää, mitä olen kirjoittanut.
Nautin Melenderin tekstistä, vaikka pidän miestä kirjallisuuden rokkipoliisina: "Rockklubin takaosissa hengaileva kuuntelija, joka katsoo kädet puuskassa arvostelevan näköisenä bändin keikkaa; tyypillisesti itsekin muusikko." (Urbaani sanakirja). Kokoelman esseet ovat aiempaa lyhyempiä ja helppolukuisempia.
Nyt kun moni kaverikin on "päässyt" eläkkeelle, ihmettelen miksi eläköitymistä hehkutetaan jatkuvana lomana. Lomaa ei voi olla, jos ei ole työtäkään. Kaikki on samaa tasapaksua putkea, tosin ilman valvottuja öitä, sunnuntaipäiviin kuuluvaa maanantaiahdistusta, päivystyksiä, esitelmiä ja työstressiä. Olen yrittänyt tehdä kirjoittamisesta työn, josta ei kyllä käytännössä kerry tuloa, varsinkaan kun ei ano apurahoja.
Luin Thomas Mannin novelleja. Monessa novellissa käsitellään vanhenemista ja kun mainitaan henkilön vanhentuneen, kerrotaan hänen kasvojensa muuttuneen teräväpiirteisiksi. Mummollani oli suora, terävä nenä ja olen mielestäni perinyt hänen nenänsä. Aiemmin peilistäni katsoi äitini, mutta nykyään sieltä pilkistää mummoni. Toivon olevani edelleen myös ihmisen näköinen.
12 kommenttia:
Ulkonäön muuttuminen vanhetessa on jännittävä asia seurata.
Minä huomaan, että olen alkanut muistuttaa isääni.
Vanhenemisessa minua ei harmita muu kuin sairaudet. Nuorempana ajattelin kyllä vain ulkonäkömuuutoksia, jotka nyt ovat mielenkiintoa herättävä sivuseikka.
Vanheneminen etenee sellaisina purskahduksina, joita pelkään. Vanhempani vaikuttivat nuorilta sinne 80 ikävuoteen saakka, jonka jälkeen vasta vanhuus alkoi näkyä heidän elämässään. Epäilen, etten selviä yhtä hyvin niin pitkälle.
Minäkin luin tuon Melenderin kesällä. En ravistunut. Olisin halunnut. Yhtäältä pidin siitä, että esseet olivat aiempaa helppolukuisempia. Toisaalta juuri se teki niistä lehtijuttumaisia. En sano, että köykäisiä, koska se ei ole osuva sana. Kulutettavia? Melenderiä luen aina mielelläni, mutta jokin hänen tekstissään pitää etäällä, minut. Ehkä se on tietynlainen sitkeä pyrkimys älyllisyyteen.
Marjatta, sinähän aikoinaan kommentoit Melenderin Antiaikalainen-blogia. Nyt tulee ällistyttävä muisto. Puhuit kerran (ehkä vuonna 2008 tai 2009) Antiaikalaisessa Karin Fossumin "Rakas Poona" -romaanin lopusta, siitä kohtaa, jossa Poonaa odottanut mies saa lukea kirjeen. Sanoit, että se kohta oli hieno ja liikuttava tai jotakin sellaista. Minä - joka vielä vähän yrittelin älykköyttä niinä aikoina - riensin sanomaan, että se loppukirje oli sentimentaalinen ja siksi en pitänyt siitä. Nyt vuosien kuluttua rohkenen kertoa sinulle, että itkin, kun luin sen Fossumin kirjan. Siis luin ennen kuin leikin älykköä Antiaikalaisessa. Minua on viimeiset 15 vuotta hävettänyt se, että mitätöin sinun kokemustasi - ja siitä nimenomaisesta syystä, että itse tunsin samoin. Anteeksi.
Minäkin luin Antiaikalaista. Raskas ajatus, että kaiken pitäisi olla niin älyllistä. Minäkin olen yrittänyt sitä, mutta ei oikein luonnistu. Ihana tuo anteeksipyyntö. Varmasti saat Marjatalta anteeksi. Pitää lukea se Rakas Poona.
No tietysti saat anteeksi. ♥ En muista, että olisit mitätöinyt, mutta yleensä itse muistaa todellisuutta rankempana kaikki tilanteet joissa epäilee loukanneensa toista.
Kun ajattelenkin Poonaa ihokarvani nousevat pystyyn ja alkaa itkettää. Niin hyvät ihmiset ja niin kaunis ja vaatimaton rakkaus...
Olen lukenut tuon kirjan ennen blogiaikaani, enkä ole kirjoittanut siitä kuin jotain omasta liikutuksestani siellä täällä, missä tällaisesta on syntynyt keskustelua. Suosittelen vahvasti. Luin äsken taas sen lopussa olevan kirjeen.
On niitä miehiä, jotka hakevat köyhistä maista itselleen piikoja ja seksinukkeja ja sitten on sellaisia kuin eräs Gunder Jomann.
Minulla rintasyövän viisi vuotta kestävä jälkihoito - kaiken lisäksi ehkä minulle aivan turha ja ylimitoitettu, mutta tällä haavaa tiedetään tämän verran - aloitti vanhenemisprosessin niin terveydessä kuin ulkonäössäkin. Olisinko kovinkin erilainen ilman tätä, ei voi tietää, mutta epäilen.
Pitäisi kirjoittaa jatko-osa juttuuni Vanhuus ei tule yksin, koska sitä käydään lukemassa yhä uudelleen ja aika paljon on tapahtunut senkin jälkeen.
Niin, paljon minäkin kiertelin blogeissa muinoin. Myös teitä molempia luin samoihin aikoihin kuin Antiaikalaista. Totta tuo, Marjatta, mitä sanot tilanteista, joissa epäilee loukanneensa toista. Ne jutut muistaa, vaikka muut unohtaa.
Fyysisestä vanhenemisesta vielä. Joitakin vuosia sitten huomasin, että kasvoihini oli ilmestynyt iän myötä kaksi pystyviivaa, suun molemmin puolin. Siitä vanhenemisen merkistä pidin. Päätin, että minuun oli tullut luonnetta. Nuorena on jotenkin liian sileä, kaikin tavoin.
Nuoret ovat enemmän samannäköisiä keskenään kuin vanhat, joilla omat piirteet korostuvat ihon löystyessä ja ryppyjen löytäessä paikkansa.
Lenita ei ollut Lenita vielä nuorena.
Kun ihmiset vanhenevat, miehet alkavat näyttää naisilta ja naiset miehiltä, eli palaudutaan vauva-ajan sukupuolineutraaliuteen, vaatteiden ja hiuksten ja partojen jne hämäysyrityksistä huolimatta.
olen samaa mieltä
Ai. Minusta taas kaikki vanhat ovat ihan saman näköisiä! Kuulun itsekin nykyään tähän samaan porukkaan.
Nuoret taas ovat - tai ainakin olivat ennen - nuoria jokainen omalla tavallaan. Tosin nykyään, kun varsinkin nuoret naiset (mutta ilmeisesti yhä enenevässä määrin myös miehet) ottavat näitä pistoksia otsaansa, poskipäihin, nenään, leuankärkeen ja tietysti huuliin, ovat he alkaneet muistuttaa ällistyttävällä tavalla toisiaan. Tapaan jatkuvasti ihmisiä, jotka kuvittelen muka tuntevani - ja sitten käy ilmi, etten tunnekaan. Täyteaineklooneja!
Lähetä kommentti