Riemuylioppilas

Lähden huomenna Kuopioon riemuylioppilastapaamiseen. Huomenna järjestetään etkot, varsinainen juhlapäivä on lauantaina. 

On vaikea tunnustaa olevansa niin vanha, että lakkiaisista on kulunut viisikymmentä vuotta. Minulla on sellainen harha, että kun puhutaan 70-luvusta, miellän sen olleen kolmekymmentä vuotta sitten. Hämmästelen, kun 1975 syntyneistä tehdään 50-vuotishaastatteluja. Pidän tällä vuosituhannella syntyneitä päiväkotilapsina. 

Huomaamattani on tapahtunut joku outo aikasiirtymä. Ne sopivat elokuviin, mutta ne kuuluvat näköjään myös tosielämään.

Pidän riemuylioppilaiden puheen. Pyysin siskoani kysymään pojaltaan, tuoreelta ylioppilaalta, mitä minun kannattaisi sanoa. Hän toivoi, etten ainakaan puhuisi omista arvosanoistani. En puhu. 

Olen kellottanut puheen, ja se kestää viisi minuuttia. Olen pitänyt puheen useamman kerran kotini seinille ja lopussa minua aina itkettää. Seinät eivät ole osoittaneet liikutuksen merkkejä. On siinä huumoriakin, mutta se ei jaksa toistuvasti naurattaa, tuskin edes hymyilyttää. 

Keräsimme stipendirahaa 670 euroa ja annamme kolme stipendiä, joka sekin itkettää. Sileät setelit suoraan pankista olisivat maksaneet 24 euroa, joten setelit on revitty pankkiautomaatista. 

Käymme viemässä kukkia äidinkielen opettajallemme Helka Nurmelle, jolla on samana päivänä syntymäpäivä. Olisimme kukittaneet luokanvalvojankin, mutta hän ei jaksanut ottaa meitä vastaan.

Juhlissa lakitetaan peräti 160 ylioppilasta. Aion poistua juhlasalista heti oman puheeni jälkeen ja liittyä muiden vanhojen joukkoon. He seuraavat tilaisuutta luokasta käsin. 

Jollain oudolla tavalla minusta tuntuu, että hyvästelen koluluni vasta nyt lopullisesti.

Vielä keskuudessamme

Olen jättänyt viime aikoina joitakin kirjoja kesken. Niin kävi Neil Hardwickin muistelmateokselle Poistetut kohtaukset. Kirjassa Hardwick miettii kyllästymiseen asti, onko hänet unohdettu tyystin tai mitkä hänen töistään mahdollisesti muistetaan. 

Hän muistelee katkeruudella vaimoaan, josta on eronnut vuosikymmeniä aiemmin ja joka on jo kuollutkin. Muistelmissa on tietenkin namedroppailua ja monen nimen perään on liitetty määre "Ei enää keskuudessamme".

Minulle jäi Poistetuista kohtauksista mieleen, että tarinassa pitää olla alku, keskikohta ja loppu, mutta ei välttämättä juuri tuossa järjestyksessä. Tämän ajatuksen kirjoitti muistaakseni elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Jean-Luc Godard. Hardwickin muistelmat alkavat lopusta. Siitä kun hän luulee loppunsa koittaneen. 

Neil Hardwickin kirja on ilmeisesti tehnyt minuun kuitenkin jonkinlaisen vaikutuksen. Olisi pitänyt lukea se kokonaan.

Koska minulla ei ollut oikein mitään lukemista ryhdyin lueskelemaan Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijaa, jonka olin napannut mukaani kirjaston kierrätyshyllystä. Luimme kirjan aikoinaan koulussa. Minulle Havukka-Ahon ajattelija ei ollut kovin vetovoimainen romaani. Mietin, tuntisivatko nykyiset koululaiset sellaisia sanoja kuin jalkarätti, sierrettynyt, makkee, pöllimehtä, piironki, mennä huhtoa jne. 

Kävin eilen katsomassa  vimmaisen elokuvan  Keittiöelämää,  jonka on ohjannut meksikolainen Alonso Ruizpalacios. Keittiöelämää kertoo siitä sekalaisesta joukosta ihmisiä, jotka työskentelevät erään ravintolan keittiössä New Yorkissa. Elokuva perustuu näytelmätekstiin 50-luvulta, ja sijoittuu lähimenneisyyteen ennen kännyköitä. 

Kaikki työntekijät eivät osaa sanaakaan englantia, ja suuri osa työntekijöistä kuuluu paperittomien joukkoon. Nämä ihmiset halutaan nyt häätää pois maasta. Pomo (myös maahanmuuttaja) sanookin yhdelle työntekijälle, että hän aikoo auttaa tätä saamaan paperit, alempi johtaja (maahanmuuttajien lapsi) kertoo, että niin hän sanoo kaikille, sillä se on osa työnjohdollista strategiaa, jolla ihminen saadaan työskentelemään ahkerammin.

Melkoista vilskettä ja suuria tunteita. Elokuvateatterista poistuessa Tampere näytti oudolta, kovin tyhjältä ja hiljaiselta.

Kesä on parasta talvella

Kirjoitan tätä yöpuvussa. Minulle on opetettu, että tähän aikaan pitäisi olla jo siististi vaatetettuna. Mielellään olisi pitänyt käydä jo lenkillä. Sitä ennen olisi voinut leipoa sämpylät. Entä jos joku soittaisi nyt ovikelloa. Mitä asuntoon pyrkijä minusta ajattelisi. Pahimmassa tapauksessa tulija olisi reipas huoltomies, jonka työpäivä olisi käynnistynyt aamuvarhain. Tätä menoa alan toivotella hyviä huomenia puolilta päivin.

Onneksi sataa vettä.  Pystyn ehkä antamaan anteeksi itselleni.

Kävin tiistaina Nokialla Runoraadissa. Tilaisuus järjestettiin rouheisiin tehdasrakennuksiin tehdyssä viehättävässä kahvilassa. Runoraadin vierailijaksi oli pyydetty Nokian oma poika, toimittaja Matti Kuusela, joka osoittautui runotietäjäksi. Vakijäsenet Niina Hakalahti ja Heikki Salo olivat paikalla, illan juonsi Erkki Kiviniemi ja runot luki Eriikka Magnusson, jolla on ihana ääni. 

Minuun kolahti eniten Niina Hakalahden siteeraama Claes Andersson, joka on kirjoittanut, että kesä on parasta talvella. Olen niin samaa mieltä. Monen muunkin asian odottaminen on kiehtovampaa kuin itse tapahtuma.  En pidä kesästä, jolloin pitäisi koko ajan nauttia, käydä festivaaleilla, hoitaa puutarhaa ja ulkoilla. Ai niin, asun kerrostalossa.

Runoraadin yleisössä oli vain muutama mies, mutta useimmat yleisökommentit tulivat miehiltä. Minulla on tapana miettiä, että antaako kommenttini yhtään mitään näille ihmisille. Sitä miettiessä kommenteille varattu aika ehtii mennä ohitse. Miehet olettavat aina, että heidä ajatuksensa ovat tärkeitä. Omistaisimpa keskinkertaisen miehen itsetunnon.

Porrastreeni

Poikani auttoi minua tyhjentämään vinttikomeron. No jäi sinne vielä muutama esine, yhdet rumat talvikengät ja kasa väitöskirjojani. Kiinnostaisiko jotakuta nivelreuman aktiivisuusmittarit ja remissiokriteerit?  Saavat lapset sitten aikanaan hävittää sen mitä jäi.

Vinttikomeron tyhjennys akutisoitui, sillä talon pihalle on hankittu täksi viikoksi roskalava. 

Revimme ensin kaikki tavarat ulos kopista ja sen jälkeen lajittelimme ne kasoihin: säilytetään, roskiin, Konttiin, osa remonttisälästä kelpasi pojalleni. Kiva juosta portaita ylös ja alas, sillä porraskäytävässäni ei ole hissiä. 

On hyvä, että P oli tekemässä luokittelua, muuten koppi olisi edelleen täynnä roinaa. Homman jälkeen oli hikinen, mutta  jotenkin puhdistunut olo.

P on ostanut vanhan mummonmökin ja toi minulle sieltä ryijyn, jonka iäksi ryijyasiantuntijakaverini arveli sata vuotta. Ryijy on erittäin hyväkuntoinen ja siitä tuli minulle makuuhuoneen matto. Buduaarissani on  jotenkin eksoottinen atmosfääri.

Söimme Ratinan ostoskeskuksessa ja sillä aikaa P pesi pyykkinsä itsepalvelupesulassa, pesu vei puoli tuntia, jonka jälkeen hän käytti ne kuivausrummussa, johon kului saman verran aikaa. 

Opi häviämään

Erika Vikman ei voittanut Euroviisuja, eikä myöskään ennakkosuosikkimme KAJ. Molemmat onnistuivat kilpailuissa hienosti, mutta siitä huolimatta Suomi saavutti kaksoishäviön. Jos neljättä ja yhdettätoista sijaa pidetään tappiona. Minusta ne eivät ole sitä.

Israel äänestettiin hopealle. Maan menestys tuntui vastenmieliseltä. Tulipahan laitettua rahaa Lääkärit ilman rajoja -keräykseen.  Tai laitan heti kun olen tämän kirjoittanut.

Mietin, miten tärkeää on osata voittaa, mutta ehkä vielä tärkeämpää on tietää miten hävitä. Ei saa lamautua ja katkeroitua. 

Viestittelin eilen yhden ystäväni kanssa. Olemme tunteneet vasta 90-luvulta. Hän kirjoitti viestissään, että olen helmi ihmiseksi. Ajattelin, ettei hän tunne minua riittävästi. Jos hän olisi väittänyt minua paskakikkareeksi, olisin heti uskonut. 

Kävin eilen Kangasalla, jossa tapahtui. Torille oli pystytetty Kokoomuksen, Demareiden ja Persujen teltat, ja siellä myytiin kiinalaisvalmisteisia vaatteita, kukkia, pullaa ja metrilakua. Söimme ilmaisia karkkeja.

Kimmo Pyykkö -museoon pääsi ilmaiseksi ja näimme presidentti Urho Kekkosen tekemän omakuvan, johon oli käytetty leipälapiota. Kekkonen oli kalju, joten eihän siihen tarvinnut lisätä kuin silmälasit. Esillä oli myös Kimmo Pyykön moottoripyörä ja hänen taideteoksiaan (en erityisemmin pidä niistä) ja alempien kerrosten seinillä roikkui hienoja maisemamaalauksia (vanhoja ja uusia). 

Kangasalan hautausmaalla näin kivikirkon seinässä verikiven. 

Menimme A:n ja R:n luokse, söimme erinomaista parsarisottoa ja joimme kuohuviiniä. 

Eipä muuta, teen lahjoituksen ja sitten keitän itselleni kahvit.

Hyvä Erika Vikman!

Luin, että Erika Vikman saa vihaviestejä. Minusta hän on mahtava artisti. Muutamia ihmisiä ärsyttää hänen anteeksipyytelemätön seksuaalisuutensa. Kun Vikman kävelee nahkapuvussaan estradilla, hän näyttää röyhkeältä. Ei sovi naiselle.

Alexander Stubb ilmoitti kannattavansa Ruotsin euroviisuehdokasta, KAJ-yhtyettä,  myöhemmin hän otti yhteyttä Erika Vikmaniin sanoakseen, että tykkää kyllä molemmista. Vikman sanoi jossain haastattelussa, etteivät vallassa olevat miehet voi ajatella kannustavansa hänenlaistaan naista.

Vihaviesteihin riittää se, että on tunnettu, menestynyt ja nainen. Tai kuuluu sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön.  On maahanmuuttaja, maahanmuuttajan lapsi tai tunnustaa väärää uskontoa. Näyttää väärältä, mutta on kuuluisa ja suosittu.

Vaikka inhoan Venäjän politiikkaa ja tiedän heidän olevan syyllisiä Ukrainan sotaan, karsastan sanaa ryssä.  En puhu jenkeistäkään, enkä hurreista.  Nyt sitten käytin kaikkia noita sanoja.

En lähetä vihaviestejä, vaikka se on nykyään niin helppoa.  Suurin osa ihmisistä haluaa toisille ihmisille hyvää. Aika harva lopulta tahtoo pahoittaa jonkun tuntemattoman ihmisen mielen.

Vaihdan kässärini henkilöiden ammatteja. Tein iäkkäästä naisesta ensin koulun keittäjän, mutta muutin hänet rehtoriksi koska saan. Eilen tein naiskampaajasta mieskampaajan ja naisesta rekkakuskin. Kuin pelaisi jotain hauskaa peliä, jossa kaikki valta on itsellä. 

 

 

Kokouksessa

Lauantaina järjestettiin Kirjailijaliiton kevätkokous ja -juhlat. Osallistujia oli vähän alle sata. Pidettiin puheita, käsiteltiin esityslistalla olevat asiat ja jaettiin kaksi palkintoa. Neuloin kokouksen ajan villapaitaa. 

Tunnustuspalkinto (rahaa, kunniakirja ja kukat) ojennettiin kirjailija Jukka Koskelaiselle ja lastenkirjallisuuden Tirlittan-palkinto (rahaa, kunniakirja ja kukat) Markku Karpiolle. 

Olen niin sivistymätön, etten tunne Koskelaisen tuotantoa. Wikipedia kertoo, että hän on julkaissut romaanin, viisi runokokoelmaa ja viisi esseeteosta. Hän on suomentanut runoja ja työskennellyt aiemmin Nuoren voiman liiton toiminnanjohtajana ja Nuori Voima -lehden toisena päätoimittajana. Hän kirjoittaa myös kirjallisuuskritiikkejä. Häntä voisi kutsua kulttuurin monitoimihenkilöksi. 

Markku Karpion olen tavannut Kariston tilaisuudessa, hän asuu Utössä ja kertoi sieltä hauskoja juttuja. Karpio kirjoittaa nuorten- ja lastenkirjallisuutta. Hän on saanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja.

Sattumoisin molemmat palkinnonsaajat ovat syntyneet 1961.

Olisipa kiva saada joku palkinto, olen saanut vain suklaa-Finlandian. Suklaa-Finlandia on ihan itse kehittämäni palkinto ja saan sen joka toinen vuosi. Palkinto jaetaan joulukuussa, 2025 on suklaa-Finlandia-vuosi.

Palkintopuheiden jälkeen nautimme kuohuviinit. Sillä aikaa kun laiskottelimme ja teeskentelimme, että kaikki on ihanasti ja kirjamyynnistä virtaa rahaa, katettiin buffetpöytä. Saimme ilmoittautuessamme kaksi drinkkilippua. 

Minä tanssin Bara bara bastuun ja Ich Kommen. Palasimme Tampereelle kymmenen junassa.

Lapset kävivät eilen syömässä. Tarjosin hampurilaiset ja pakasteranskalaisia. En päivittänyt asiaa someen, mutta voin paljastaa, että sain kimpun kauniita Pirkka-pioneja ja vähän muutakin somaa. 

Kohinaa

Olin lähdössä nesteyttämään kaverin kukkia, kun sain häneltä viestin, että ei tarvitsekaan mennä tänään vaan vasta ensi viikonloppuna. Päädyin päivittämään blogia. Ehkä imuroin. 

Tästä uhkaa tulla Petri Tamminen-blogi (kyllä sellainenkin tarvitaan), mutta minkäs teet, kävin kuuntelemassa kun häntä haastateltiin Otavan ja Suomen kuvalehden järjestämässä tapahtumassa.  Haastattelu liittyi uutuuskirjaan Sinua sinua. 

Vakilukijat tietävät, että olen Petri Tammisen ihailija.

Tie kirjailijaksi oli minulle jo tuttu. Petri Tamminen opiskeli ensin matematiikkaa ja päätyi sitten opiskelemaan tiedotusoppia Tampereelle. Anna-Leena Härkönen opetti Tammiselle luovaa kirjoittamista yliopistolla ja vei miehen tekstejä Otavaan tunnetuin seurauksin. Petri Tamminen kirjoitti ensimmäisen kirjansa (taisi olla lyhytproosaa) Metso-kirjastossa, joten meillä on jotain yhteistä.

Petri Tamminen on kirjoittanut ohuita romaaneja ja tavoitellut täydellistä sivulausetta kolmenkymmenen vuoden ajan. Hän kuvaili työskentelyään lähinnä editoinniksi.  Tammista hävettäisi kirjoittaa paksua kirjaa, sillä se olisi sama kuin olisi äänessä liian pitkään. Hän muuten kertoi keskustelevansa kysymyksillä.

Suosikkikirjailijani sanoi, että tiedotusopin opiskeluista hänelle jäi mieleen vain lähettäjä-kohina-vastaanottaja. Ei huono saalis. Minulle jäi teknisestä korkeakoulusta mieleen lause, joka kuului "Jos suljetulla joukolla on peite, niin sillä on myös alipeite". 

Kirjailija on voittanut lause-Finlandian lauseella "Danny tuli Vääksyyn". Merkittävimmiksi lauseiksi hän kuitenkin nimesi Kaarina Valoaallon "Pelkoa kuin peltoa" (toivottavasti kirjasin oikein, en saa selvää muistiinpanoistani) ja Boris Pasternakin "Ei elämää kuin peltoa ylittää voi". 

Odotan sähköpostia, ja heti aika tuntuu kulkevan tavallista hitaammin. Elämää ei totisesti voi ylittää kuin peltoa. 

Pohdin vielä sitä imuroimista.

Solitude

Olen kuullut kirjailija Petri Tammisen sanovan muutamaankin kertaan, että kaikki hyvät aikuisten romaanit kertovat yksinäisyydestä ja lastenkirjat ystävyydestä. Saattaa pitää paikkansa. 

Petri Tamminen sanoi Kulttuuricoctail Kirjat -ohjelmassa, että hän oli hämmästellyt italiailaista mopopoikaa, joka kätteli luontevasti kaikki kohtaamansa miespuoliset henkilöt ja muiskautti poskisuudelmat naisille. Siihen ei edes varttuneempi suomalainen kykene. Perinteinen suomalainen tervehdys on lähes huomaamaton nyökkäys, joka on niin pieni, että toinen miettii näkikö varmasti pään nyökähtävän vai onko omissa silmissä jotain häikkää. 

R väitti, että olin joitakin vuosia sitten tullut pieniin kirjajulkkareihin ja käynyt kättelemässä kaikki huoneen seinustoilla istuvat vieraat.  Minulla on hämärä mielikuva siitä, että olisin joskus pakottanut itseni moiseen koettelemukseen. 

On outoa, että samoihin vapun etkoihin useampaan kertaan osallistuneet ihmiset eivät tunnista minua kaupungilla. On siis totta, että nainen muuttuu jossain viidenkympin tienoilla näkymättömäksi. 

Ei ihme, että moni suomalainen tuntee itsensä yksinäiseksi. Englannin kielessä on kaksi yksinäisyyttä tarkoittavaa sanaa loneliness ja solitude. Jälkimmäinen on enemmän itse valittu ja positiivinen tila. Molemmat ovat hienoja sanoja, eivätkä niin töksähteleviä kuin yksinäisyys. 

Kukersiitti

Kävelin normilenkkini vastapäivään. Jospa se tuulettaisi aivojani. Muistan edelleen kun minulle on sanottu jotakin ilkeää joskus 80-luvulla tai minua on kehuttu pari vuotta sitten.  Niitä sitten vatvon ja tärkeät asiat unohdan.

Sain varmistusviestin kirjoittamiseen liittyvästä tapaamisesta. Olen lukenut lyhyen sähköpostiviestin monta kertaa. Analysoinut sen tunnelmaa, sanajärjestystä, sanavälejä, kirjaimia ja välimerkkejä. Löytänyt piilomerkityksiä ja salaliittoja.

Luen Antti Arnkilin esseekokoelmaa Seurauksia. En suosittele niille, jotka muutenkin vaipuvat helposti masennukseen. 

Maapallolla on rajallinen määrä energiaa ja kasvu vaatii jatkuvasti sitä lisää. Aina kun on keksitty uusia energianlähteitä, on jatkettu myös vanhojen käyttöä. 

Nyt mennään riskillä, sillä tätä lukee varmasti joku, joka tietää öljystä huomattavasti enemmän kuin minä. Vaikka öljyn tuottaminen vaatii enemmän energiaa kuin aiemmin, ei siitä ole voitu luopua. 

Muistan lapsena lukemastani Aku Ankasta kuinka Hannu Hanhi (?) löysi öljyä ja tuo musta kulta purkaantui terhakkaana suihkuna kohti taivasta, nyt sitä uutetaan jostain öljyliuskeesta.  Löysin öljyliusketta googlatessani sitä tarkoittavan hassun sanan kukersiitti.

Mistä sitten valmistetaan halpoja vaatteita, hammasharjoja, maaleja, pakasterasioita, muovikasseja, kun öljyä ei enää ole saatavissa järkevässä muodossa. Millä metsäkoneet kulkevat, kun öljyn jalostaminen alkaa viedä enemmän energiaa kuin siinä on. 

Oletteko muuten tienneet, että niin aineettoman tuntuinen asia kuin tekoäly vaatii valtavasti energiaa ja että suomalaisessa naisvankilassa vangit kouluttavat tekoälyä alle viiden euron päiväpalkalla? Samaa työtä tehdään kehitysmaissa. 

No niin. Olen kirjan sivulla 111. Tämä on varmaan sitä vähälevikkistä laatukirjallisuutta, josta aiemmin kirjoitin. Ystäväni oli lukenut blogiani ja kysyi, kuka sitten tukee vähälevikkistä roskakirjallisuutta.