Olen kuullut kirjailija Petri Tammisen sanovan muutamaankin kertaan, että kaikki hyvät aikuisten romaanit kertovat yksinäisyydestä ja lastenkirjat ystävyydestä. Saattaa pitää paikkansa.
Petri Tamminen sanoi Kulttuuricoctail Kirjat -ohjelmassa, että hän oli hämmästellyt italiailaista mopopoikaa, joka kätteli luontevasti kaikki kohtaamansa miespuoliset henkilöt ja muiskautti poskisuudelmat naisille. Siihen ei edes varttuneempi suomalainen kykene. Perinteinen suomalainen tervehdys on lähes huomaamaton nyökkäys, joka on niin pieni, että toinen miettii näkikö varmasti pään nyökähtävän vai onko omissa silmissä jotain häikkää.
R väitti, että olin joitakin vuosia sitten tullut pieniin kirjajulkkareihin ja käynyt kättelemässä kaikki huoneen seinustoilla istuvat vieraat. Minulla on hämärä mielikuva siitä, että olisin joskus pakottanut itseni moiseen koettelemukseen.
On outoa, että samoihin vapun etkoihin useampaan kertaan osallistuneet ihmiset eivät tunnista minua kaupungilla. On siis totta, että nainen muuttuu jossain viidenkympin tienoilla näkymättömäksi.
Ei ihme, että moni suomalainen tuntee itsensä yksinäiseksi. Englannin kielessä on kaksi yksinäisyyttä tarkoittavaa sanaa loneliness ja solitude. Jälkimmäinen on enemmän itse valittu ja positiivinen tila. Molemmat ovat hienoja sanoja, eivätkä niin töksähteleviä kuin yksinäisyys.
