Päivähiprakka

Kävin N:n kanssa Telakalla, josta saa ostaa eläkeläisalennusviiniä: (12 cl) maksaa 5 euroa. Menimme ravintolaan klo 15. Minun piti tuoda lainaksi Claire Keeganin uusin suomennos. N oli tavannut kustantajaansa ennen tapaamistamme. Joimme kaksi lasillista viiniä ja olin kotona joskus puoli kuuden aikaan. Tämä on eläkeläiselle sopiva tapa juopotella. 

Julkaisin kuvani ja Telakka-käyntini somessa ja sain paljon tykkäyksia mainostettuani päivähiprakkaa. Sitten minua alkoi hävettää, joillekin alkoholi voi olla ongelma jne. En ollut pyytänyt N:ltä lupaa hänen nimensä mainitsemiseen. Aloin sensuroida itseäni. Monihan sanookin, ettei nykyään saa sanoa mitään. En näyttänyt kuvassa edes kovin hyvältä.

Poistin julkaisun. 

Juopottelun jälkeen söin, neuloin, luin ja katsoin taas kerran Sofia Coppolan elokuvan Losti in Translation, joka on suosikkini.  Siinä nuori nainen( Scarlett Johansson) haahuilee yksin Tokiossa ja luuhaa hotellihuoneessaan, ei saa nukuttua, on pitkästynyt ja yksinäinen, sillä hänen miehensä tekee koko ajan töitä. Vanhempi mies (ihana Bill Murray) on tullut kuvaamaan kaupunkiin viskimainosta. Hän tekee sen rahasta ja haluaisi mieluummin tehdä elokuvaa. Kotona asiat eivät ole kovin hyvin. Hän asuu samassa hotellissa nuoren pariskunnan kanssa.

Elokuvassa ei tapahdu paljonkaan, siinä ei ole varsinaista romanttista rakkaustarinaa, mutta rakastan elokuvaa silti. Olin unohtanut joitakin kohtauksia, suurimman osan muistin. Yksi katse voi olla suuri tapahtuma. Tokiokaan ei ole elokuvan kannalta kovin tärkeä, voisihan se olla joku toinenkin suuri kaupunki, mutta onneksi se on Tokio.  Lost in Translation kertoo yksinäisyydestä ja toisaalta kahden ihmisen lyhyestä kohtaamisesta. Siinä on jotain lämpimämpää kuin villapaidassa tai siinä viskissä, jota Bill mainostaa. Lasissa onkin vain teetä.  

Palaan vielä alun "juopotteluun". Luin Tove Janssonin Muumi-kertomuksia ja poimin tämän tarinasta Hattivattien salaisuus: "Ajatella, jos ei voisi koskaan tulla iloiseksi tai pettyä, mietti isä veneen kiitäessä läpi myrskyn. Ei koskaan voisi pitää kenestäkään ei  suuttua eikä antaa anteeksi. Ei koskaan voisi nukkua eikä palella, ei koskaan erehtyä, ei tuntea vatsakipua eikä toipua siitä, ei viettää syntymäpäivää, ei juoda olutta eikä tuntea omantunnonvaivoja..."

Väärä pulla

Jokin aika sitten tunsin sydämessäni jatkuvasti inhottavia muljahduksia. Päädyttiin tekemään lähete Holter-tutkimukseen. Samalla kun sain ajan rytmin seurantaan, muljahdukset vähenivät huomattavasti. Alkoi hävettää koko homma.

Kävin eilen hakemassa TAYS:sta rytmin seurantaan tarvittavat vermeet. Rintakehälleni liimattiin elektrodit ja kannan kännykkää pienempää tutkimuslaitetta mukanani. Seuranta kestää vuorokauden. Kerroin hoitajalle, että minua hävettää, sillä nyt niitä rytmihäiriötuntemuksia ei juurikaan ole. Hoitaja sanoi, ettei tarvitse hävetä ja että moni sanoo samaa. 

Nukuin huonosti. Sydän on muljahtanut korkeintaan pari kertaa. Toivon, että se muljahtelisi enemmän.

Oli jännä seurata sitä hoitajaa. Hän oli tosi ystävällinen, mutta huomasi, että hän oli toistanut samat löpinät monta kertaa. Puhe oli jonkinlaista ammattipuhetta, asiallista, mutta rentoa. Olen varma, että hän kommunikoi kahvihuoneessa ihan toisella tavalla. Tämä ei siis ole kritiikkiä!

Minun pitää kirjata ylös kaikki tekemiseni. Siinä kävelemisiäni, lukemisiani, neulomisiani ja television katselemisiani kirjatessani minulle tuli sellainen olo, että olen turha ihminen. Oli pakko vaihtaa lakanat ja pestä pyykkiä (kirjasin seurantapaperille kevyitä taloustöitä). En ihmettele niitä, jotka haluavat leikata eläkkeitä. Teki mieli lisätä paperiin, että minulta julkaistaan kirja maaliskuussa.

Aloin heti suunnitella interrailia (ostin lipun silloin, kun se oli tarjouksessa). Ajattelin lähteä matkalle yksin ja minusta tuntuu, että Norja olisi turvallinen maa ja siellä on kauniita junareittejä. Yllätyin iloisesti, sillä jopa Oslosta löytyy edullisiakin yöpymispaikkoja.  

Kävelin eilen ihan varta vasten kahvila Puustiin laskiaispullakahveille. Valitsin veriappelsiinipullan. Pullan hillo maistui vadelmalta. Myyjä tuli sanomaan minulle, että oli tuonut väärän pullan. Hän oli kirjoittanut lapulle vadelma, vaikka olisi pitänyt kirjoittaa appelsiini. Lohdutin häntä, että noin minullekin aina käy, vaikka eihän se ollut totta. Sain vielä sen veriappelsiinipullankin ja se odottaa minua jääkaapissa. 

Kuvassa: väärä pulla.  

Runebergin vaimo

Kävin eilen tutun hammaslääkärin vastaanotolla hammastarkastuksessa. Ensin hän sanoi "Kivat samettihousut, mistä olet nuo ostanut". Seurasi keskustelua housuistani. Seuraavaksi hän kurkisti kengänpohjiani ja sanoi, että taitavat olla Icebug-kitkakengät ja minä myönsin näin olevan. Eivät erityisen pitävät. Kerroin kenkien olevan vanhat, sen näkee kyllä ilman kertomistakin. Hän hypisteli villapaitaani, jonka olen itse neulonut. Sen jälkeen hän alkoi tökkiä hampaitani. Oikein miellyttävä käynti. 

En ole kertonut hänelle, että lääkitsen itseäni vähän etukäteen, sillä se ultraäänijuttu tuntuu ikävältä. Tuskin Buranasta ja Panadolista on suurta hyötyä, mutta henkisesti on helpompaa.  

Tänään on Runebergin päivä. N sanoo, että kansallisrunoilijamme oli kamala pukki. Hän petti vaimoaan useiden naisten kanssa. 

Minua alkoi kiinnostaa, millainen hänen vaimonsa Frederika oli. Etsin tietoa netistä ja ilmeni, ettei Frederika ollut mikään turha tyyppi. Nainen kirjoitti ensimmäisen suomalaisen historiallisen romaanin, Topelius kylläkin ennätti julkaista ensin, sillä F hautoi kässäriään pöytälaatikossa. Kansallisrunoilijan vaimo oli ensimmäinen suomalainen naistoimittaja. Käsittääkseni hän käytti usein salanimiä. 

Sen jälkeen kun  J.L. halvaantui, F istui lukemassa hänen sänkynsä vieressä aamusta iltaan usean vuoden ajan. Ehkä hän kävi välillä leipomassa torttuja, ompeli vaatteita ja hoiti puutarhaa. 

F:n valokuvassa hänen hiuksensa on palmikoitu kahdelle letille, joiden edessä näkyvät hörökorvat. Silmissä näyttäisi olevan pilkettä, joten ehkä hänellä oli huumorintajua. 

Hyvät kirjallisuuden maisterit: Saatte korjata blogitekstin asiasisältöä.   

Kaksi miestä lavalla

Kävin eilen vähän ex tempore katsomassa Tampereen teatterin Klassikot lavalla -esityksen. Se on vanhan lämmitys, sillä esitystä vedettiin Kivessä joskus 2011, nyt siis Frenckellin näyttämöllä. Nimen perään on lisätty Endgame-Final Cut. Esityksen pohjana ovat Hollywood-elokuvat ja näyttämöllä heiluu kaksi miestä: Risto Korhonen ja Ville Majamaa. 

Menin esitykseen kohtuuttomin nauruodotuksin. Vieressäni istuva nainen nauroi niin, että valkoviinit roiskuivat. Minä nauroin hillitymmin. Istuin katsomon anniskeluosassa (sellaisiakin on nykyään kehitetty). Väliajalla muutkin saivat alkoholia ja nauru kävi hersyvämmäksi. 

Esitys koostuu lyhyistä pätkistä, ehkä niitä voisi nimittää sketseiksi. Valitut elokuvat ovat ikonisia ja moneen otteeseen televisiossakin näytettyjä. Olisin ehkä kaivannut vielä mustempaa huumoria, mutta olenkin outo.

Risto Korhonen on kovin fyysinen näyttelijä, tykkäsin Majamaastakin, jonka rytmi on hitaampi. Käsikirjoitus on näyttelijöiden ja Mika Eirtovaaran, viimeksi mainittu on myös ohjannut näytelmän. 

Päädyn antamaan näytelmälle kolme ja puoli tähteä, alkoholin kanssa se olisi varmaan noussut neljään tähteen. En jaksanut jonottaa väliajalla. Ehkä jokus vielä kehitetään "omat juomat mukaan" - esityksiä, sillä suomalaisten alkoholin käyttö on huolestuttavasti vähentynyt.  

Tampereen teatteri tuntuu nyt luottavan uusintoihin, saihan Alivuokralaisen uusintakin hiljattain ensi-illan. Ehkä niillä rahoilla sitten tehdään jotain uuttakin. 

Frenckellin katsomo oli täysi.  

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen teatteri 

Kehuminen

Kustannustoimittajalle ja kustantamoon lähettämissäni viesteissä valitin, että minua hirvittää koko tuleva kirja. Kustannustoimittaja vastasi, että tekeleeni on mahtava ja kustantamon pomo oli sitä mieltä, että kirjasta tulee "tosi ihana".  Samantyyppistä palautetta olen saanut aiemmin toiselta kustannustoimittajalta tosin eri tekstistä. 

Juttelin erään kustannustoimittajan kanssa, joka sanoi, että jos käsikirjoitus on hyväksytty, niin sillä on ansioinsa, mutta  kyllä kehumisen tarkoitus on kirjoittajan tukeminen. Sitä tarvitaan! Näillä vuosilla imartelu ei mene kovin helposti läpi, mutta vaikka siihen suhtautuu varauksella, se tuntuu tosi hyvältä.  

Minulla on kustannussopimus ja julkaisupäivä.  Tätä prosessia ei voi pysäyttää kuin sota,  ydinlaskeuma tai maailmanloppu. 

Ihmisiä pitäisi kehua aina kun pientäkin aihetta löytyy.  Tai vaikka ei löytyisikään.  Otan mieluummin epäaidon kehun kuin aidon ilkeän kritiikin. En tarkoita ammattikriitikoita, heiltä vastaanottaisin mielelläni kritiikin, negatiivisenkin. Viihdekirjoista niitä ei kirjoiteta. Palautteen puuttuminenkin tuntuu negatiiviselta reaktiolta. 

Kun joissakin tilanteissa kysytään jokaiselta vuorotellen, että miltä tämä tilaisuus on tuntunut, sanon aina, että hyvältä, vaikka ei olisikaan. Jumpan jälkeen käyn usein kehumassa vetäjää. Kun ravintolassa anotaan kehuja kysymällä maistuiko ruoka, niin minulle on maistunut aina, ellei ruoka ole ollut syömäkelvotonta. Silloinkin yritän piilotella ruokahävikkiä ruokailuvälineiden ja paperisen servietin alle. 

Uniprojektini edistyy, sain viime yönä kirjoitettua uneni pieneen vihkoon, jota säilytän yöpöydän laatikossa. Olin menossa katsomaan jotain keikkaa jäähalliin. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä uneni tarkoitti. 

Kuva liittyy väärin lukemiseen. Luen joka kerran firman nimen Tampereen lääkärikeskus oy, vaikka kyseessä on laakerikeskus.  Voiko muuten olla ankeampaa betonimaiseemaa?

 

 

Näin unen!

Näin unen! Luulin jo, että olin menettänyt kykyni nähdä unia. 

Luin kirjaa Paljastavat unet (Ullman, Zimmerman), joka on julkaistu suomeksi 1982. Paljastavat unet löytyi kirjaston varastosta, sivut olivat jo kellertyneet ja se oli taatusti iloinen päästessään ihmisten ilmoille. 

Kirjassa neuvottiin, että kun herää ja saa pikkuisen kiinni unen reunasta, ei saa sytyttää valoja, vaan pitää muistella unta. Minä siis muistelin ja sytytin lampun vasta sen jälkeen. Kirjoitin unen vihkoon, jonka olin varannut sängyn vierelle. 

Unessani ei tuntunut olevan mitään järkeä. Siinä esiintyi tanskandoggin pentu, jonka olin luultavammin napannut Ellen Jokikunnaksen Instasta. Ensin aistin unessani eteläisen illan lämpöä ja pimeyttä ja sitten harmaata päivänvaloa, lunta ja vetisiä hiihtolatuja. Yhtään ihmistä ei näkynyt.

Näin unta myös viime yönä, mutta en jaksanut kirjoittaa paperille, joten menetin kallisarvoisen uneni. 

Käsikirjoituksestani tehdään jo taittovedokset ja se menee studioon lukijalle. Painettu kirja tulee kuulemma kirjastojen tietoisuuteen Storian (ent. kirjavälitys) kautta. 

Oma tuntemukseni on sekoitus iloa ja häpeää. Sitähän monet tärkeät asiat ovat, kun ne kokee ensimmäistä kertaa. Kun ei tiedä mihin kaikki johtaa vai johtaako yhtään mihinkään. Jälkimmäinen skenaario on todennäköisin. Minulta on julkaistu kolme romaania, mutta kustantamo oli toinen ja kovin erilainen.

Hypin taas kerran aiheesta toiseen. Olen tottunut, että nykyään jumpissa sanotaan, että tehkää oman vointinne mukaan. Jos on rajoituksia, niin kertokaa. Levätkää, jos ette jaksa. Käykää pitkällenne jos ette pysy pystyssä. Juokaa vettä jos on jano. Lähtekää kahville jos ei huvita. Olkaa lempeitä itsellenne. 

Viimeksi kahvakuulajumppaa ohjasi reipas mies ja tehtiin kahvakuulalla terästettyjä kyykkyjä. Jumppaan on tullut uusi miespuolinen osallistuja, joka ei kieltämättä kyykännyt kovin syvään. Ohjaaja sanoi hänelle "Onko tuo muka kyykky?" 

Loukkaannuin kyykkääjän puolesta. Entä jos mies oli toipumassa leikkauksesta tai hänen nivelissään oli joku rajoittava vika. 

Ostin ilmakihartimen. Kysyin kampaajalta, miten saisin hiukseni laitettua edes vähän siihen malliin kuin hän, ja kampaaja suositteli ilmakiharrinta (ehkä sille on muitakin nimityksiä, minusta tämä on hyvä). Revin laitteen pakkauksestaan ja löysin laatikosta kihartimen lisäksi mustan neulehanskan.  

Kampaaja kertoi, että kiharrin saattaa kuumentua, jolloin hanskaa voi käyttää suojaamaan kättään, vaikka eihän laite ole paljon kummempi kuin fööni, tuskin se kovin pahasti kuumenee. Sillä hanskakädellä saa kuulemma myös lyhyet hiukset pidettyä aisoissa.  

Täytyy myöntää, että hämmennyin parittomasta sormikkaasta.

 

Onneksi on deadline

Olen havainnut televisiossa enenevässä määrin paneeleja, joissa ei ole yhtään naista. Mikään maanpuolustusta tai diplomatiaa koskeva asia ei kosketa meitä naisia, eikä kenelläkään meistä ole minkäänlaista asiantuntemusta moisten asioiden suhteen. Tämä on luonnon laki.  

Onhan sentään Elina Valtonen. Miltä on tuntunut puhua Donald Trumpista, kun on joutunut suorastaan valehtelemaan tai ainakin kaunistelemaan asioita. 

Koska maailma on kuin vartioimaton ruutitynnyri, on paras harrastaa kulttuuria. Tampereella järjestetään Tampere Chamber Music -festivaali, joka päättyy tänään. Kävin torstaina Tampere-talossa konsertissa, jonka piti kestää puolitoista tuntia, mutta kestikin noin kaksi ja puoli tuntia. Asiantuntijuuteni  ei riitä arvioimaan konserttia, jossa esiintyi lukuisia arvostettuja muusikoita, mutta oli ihana seurata heidän innostustaan ja yhdessä soittamisen iloa.  Musiikkikin oli hienoa, samaten Minna Tervamäen tanssi. Miten voi naisella olla niin yliliikkuvat raajat. 

Konserttiin mennessä näin yhden puolitutun miehen, muistin hänen etunimensä jossain puolivälissä konserttia ja ihan loppupuolella sukunimi pulpahti mieleeni. Nimen etsiminen henkilökohtaisista tiedostoistani heikensi hieman musiikkiin keskittymistä.  

Samaan aikaan Tampere-talossa liikkui miehiä mustissa bändipaidoissaan.  Heitä varten oli myyntipöytä, josta myytiin olutta, lonkeroa ja shotteja. Yritin arvailla, mistä oli kyse. No Uriah Heepistä tietysti. Uriah Heep -fanit olivat vanhentuneet sitten 70-luvun. Luin Wikipediasta, että yhtyeen nimi on kaapattu Charles Dickensin romaanista David Copperfield, jossa Uriah Heep oli viekas ja vastenmielinen kirjanpitäjä. Kitaristi Mick Box on bändin ainoa alkuperäisjäsen.  

Jatkan tänään editointia, oikeastaan editoinnin editointia. Onneksi hommalla on deadline, muutenhan jäisin pyörimään editointipyörässä hamaan loppuun saakka. 

Yllä oleva kuva on vohkittu festivaalien sivulta. 

Pienet pettymykset

Maailmaa johtava herkästi loukkaantuva mieslapsi toimii niin vikkelästi, ettei sitä seuratessa ehdi edes vessassa käydä. Paras keskittyä omaan pieneen osuuteensa. Viime päivät ovat menneet romaanin editoinnissa, kirjaa lukiessa ja urheilusuorituksissa. 

Kirjailijaliitto järjestää jäsenilleen Ullmanilaisen unipiirin, mutta se järjestetään Helsingissä ja paikkoja on rajoitetusti. Niinpä me toteutamme Tampereella omamme ja olemme löytäneet ohjaajankin (minä en ole tehnyt mitään). Yhtään kokoontumista ei ole vielä järjestetty, eikä niistä tietenkään saa kirjoittaa. Olen varannut yöpöydän laatikkoon kynän ja pikkuisen vihkosen, johon voin kirjata uneni. 

Luen mitä olen vihkoon puoliunessa kirjoittanut: "Filmaus, elokuva, esiintymisestä pitää maksaa" ja "Näytän kartanoa järven rannassa kaverille: tuossa olemme asuneet."  

Unistani ei ole mihinkään. Mikä ihmeen filmaus? Kerron varmuudeksi, etten ole koskaan asunut kartanossa järven rannalla. Olen kyllä asunut homeisessa omakotitalossa. Tontilla virtasi pieni puro. 

Romaanini Lääketieteen sanakirja ilmestyy 16.3 e- ja äänikirjana (äänikirjan lukee Kaija Pakarinen). Paperikirjakin tulee, mutta se tehdään tarvepainatuksena ja sitä voi ostaa vain kustantamosta (Lind&Co), enkä tiedä sen julkaisupäivää. Tämän kanssa hieman kipuilen. Viisas kokenut kirjailija sanoi, että julkaisuun liittyy aina myös pieniä pettymyksiä.  

Kuvan olen ottanut jumpasta palatessani. Pimeydestä on hyötyä, voi heijastaa kuvia talojen seiniin.  

Ananaskonvehtipalkinto

Koska en ole saanut, enkä tule saamaankaan kirjallisuuspalkintoja, olen antanut itselleni jokaisesta kirjasta ananaskonvehtipalkinnon. Suunnittelin saavani kyseisen arvostetun palkinnon myös seuraavasta romaanistani Lääketieteen sanakirja, mutta muutin mieltäni ja päädyin antamaan sen presidentti Donald Trumpille hänen työstään kulttuurin ja rauhan puolesta. Emme ole vielä sopineet tuleeko hän noutamaan palkinnon Tampereelta vai matkustanko Washingtoniin luovuttamaan sen. Olen joutavampi matkustamaan, mutta toisaalta Donaldilla on oma lentokone. 

Käyn kolmessa kaupungin 60+ liikuntaryhmässä (kahvakuula, kuntosali ja kehonhuolto). Tällä viikolla ohjaaja on kysellyt, onnistuiko jumpan maksaminen (se vaatii vähän digitaitoja). Ainoastaan kahvakuularyhmässä kaikki onnistuivat, muissa ryhmissä on ollut erilaisia ongelmia. Se on minusta systeemin vika, ei käyttäjien. Minä onnistuin vaivatta, mutta olenkin joutunut taistelemaan erilaisten potilastietojärjestelmien kassa. Eräs nainen sanoi jo syksyllä maksaneensa koko vuoden maksun, joka ei ole mahdollista. Päätin olla hiljaa. 

Kävin eilen Tampere Filharmonian konsertissa, jonka johti tamperelaisten suosikki Santtu-Matias Rouvali. Bruce Liu soitti upeasti Frédéric Chopinin pianokonserton nro 2. Pitäisi käydä useammin konserteissa.  Huomasin, että eräs viulisti käy samassa Työväenopiston jumpassa kuin minä. 

Nämä juhlat jatkuvat vielä

Vuonna 2025 istuin melkein kaksi ja puoli vuorokautta junassa. VR kertoo, että Tampere-Salo oli "suosikkimatkani”. Käyn isääni katsomassa Salossa. Käytän edestakaiseen matkustamiseen kerrallaan kuusi tuntia ja siitä puolitoista tuntia vietän Turun Logomolla. 

Isä oli ostanut uuden talvitakin, joka oli hänen mielestään liian painava. Takkia pukiessaan hän ei edes yrittänyt vetää vetoketjua kiinni vaan sulki nepparit, jotka nekin olivat hankalat ja jäykät. Eikö iäkkäille tai muuten vähäosaisille voitaisi valmistaa kivoja helposti puettavia ulkovaatteita. Markkinoita luulisi riittävän. Isä oli ostanut myös uudet nastakengät, mutta kotona toinen jalka ei enää mahtunutkaan kenkään, joten hän meni kauppaan valittamaan asiasta. Myyjä veti toisesta kengästä paperitollon. 

Kävin Turun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä katsomassa Anna-Riikka Carlsonin kirjaan perustuvan näytelmän Nämä juhlat jatkuvat vielä. Käsikirjoituksen oli laatinut Kati Kaartinen ja ohjaajana toimi Laura Mattila. 

Näytelmä kertoo iäkkään Eeva Kilven (Eija Ahvo) ja selvästi nuoremman kustannustoimittajan, Aadan (Jonna Järnefelt) ystävyydestä. Lavalla musisoi ja vähän näytteleekin musiikin säveltänyt Maija Ruuskanen. 

Nämä juhlat jatkuvat vielä käsittelee kauniisti vanhenemista ja muistin hapertumista.  Kyllä me liikutuimme.

Aada on ahkera ja asettaa muut itsensä edelle, mutta Eevalle kirjoittaminen on ollut aina tärkeintä, ihmissuhteiden kustannuksellakin. Aada ihailee kovasti Eevan rohkeutta. 

Näytelmässä käsitellään myös politiikkaa, tasa-arvoa, luonnon suojelua ja tietysti rakkautta.  

Näytelmän lavasteina toimii muutama puinen loota, tuoli ja flyygeli, jota Maija Ruuskanen soittaa.  

Katsomossa istui 250 keski-ikäistä naista (no muutama mieskin) ja nousimme lopussa yhdessä osoittamaan suosiotamme.  En ollut lukenut kirjaa, johon näytelmän käsikirjoitus perustui, mutta ei se haitannut. Esitykset siirtyvät seuraavaksi Kansallisteatteriin. Suosittelen!

Kuvan on ottanut Otto-Ville Väätäinen, pyydän anteeksi noita ylimääräisiä väkäsiä. 

 

Siunattu yöpyminen

Yövyin Turussa Birgittalaissisarten vieraskodissa. Jos kaikki yöpyjät kävivät aamiaisella, meitä oli yhteensä kuusi. Aamiaista tarjottiin lauantaina klo 8-9, messu olisi alkanut klo 7.30. En osallistunut. 

Vieraskoti sijaitsee rauhallisella paikalla, arvioisin, että torille on matkaa noin puolitoista kilometriä (ilmeisesti kuitenkin alle kilometrin).. 

Ulko-ovi oli lukossa, joten painoin nappia ja yksi sisarista tuli avaamaan oven. Hän oli ystävällinen ja puhui suomea niin, että ymmärsimme toisiamme. 

Luin netistä, että luostari on perustettu Turkuun 1986. Sisaria on yhdeksän ja he ovat intialaisia, italialaisia ja meksikolaisia. Sisarilla on yllään harmaa, leveähelmainen mekko, joka ylettyy lähes lattiaan ja näyttää kuin he liukuisiva alustaa pitkin.  Huoneen sai maksaa kortilla, vaikka netissä käskettiin ottaa mukaan käteistä rahaa. Yhden hengen huone maksoi 60 euroa (aamiainen sisältyi hintaan) ja kahden hengen huone 80 euroa. 

Kaikkialla näytti kovin siistiltä ja yleisissä tiloissa oli kukkia. Mieleen tuli puhtaaksi jynssätty bakteerivapaa opiskelija-asuntola. En ole koskaan yöpynyt niin siistissä tilassa. Epäilen, että lattialistat puunataan päivittäin. Kun olin menossa hissiin, yksi sisarista hinkkasi putipuhtaalta näyttävää paneelia, jossa hissin painikkeet sijaitsivat. 

Huoneen varustukseen kuului vaatimaton sohva, kirjoituspöytä, yhden hengen sänky ja yöpöytä. Huoneeseen kuului vessa ja verholla erotettu suihku. Seinällä riippui krusifiksi. Jeesuksen kädet näyttivät kärsineen lihaskadosta. Kirjoituspöydällä oli kehystetty ristipistotyö, jossa luki Välkommen. 

Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. 

Kerroin siskolleni vieraskodin siisteydestä ja hän sanoi pyyhkineensä yläpölyt. Niinpä minäkin tänään kipusin porrasjakkaralle varustautuneena lattiaharjalla, jonka päälle olin pujottanut sukkahousut. Koko vieraskodista ei olisi löytytynyt vastaavaa pölymäärää, jonka vaatekaapin päältä vieritin. Selvennän vielä, että kaappi on niin korkea, etten porrasjakkaran ylimmältä askelmaltakaan nähnyt tuota hygieniaihmisen kauhunäyttämöä. Pölyllä olisi voinut täyttää sohvatyynyn. 

Voin suositella majoittumista Birgittalaissisarten vieraskodissa kaikille pöylyallergisille, meluherkille, säästäväisille ja niille jotka eivät kaipaa baarikaappia tai eksoottisia hedelmiä aamiaisella. Voisin yöpyä siellä uudestaankin.  

Lisäainepulla

Istun Turun junassa. Ostin junalipun viikkoja aiemmin ja se maksoi neljä euroa. 

Kävin eilen avannossa ja avantotossut tarttuivat uimapolkuun kiinni. Ei uskaltanut jäädä maisemia ihailemaan. 

Kun aikoinaan harrastin avantouintia Jyväskylässä, käytin uidessani villasukkia, jotka toimivat ihan hyvin. Kerran villasukkani jäätyivät kiinni laituriin ja jouduin kiskomaan sukkiani irti laiturista kaksin käsin. Olin jäänyt liian pitkäksi aikaa katselemaan, kun komeat italialaiset stipendiaatit kastautuivat avannossa. 

Nyt tuli ravintolakärry, ostin kahvin ja vaniljapullan (viisi euroa). Luin pullan tuoteselosteen: Pulla oli gluteeniton ja se koostui lähinnä lisäaineista.

USA:n "terveysviranomaiset" ovat laatinet omat ravintosuosituksensa, joiden taustalla lienee maan lihateollisuus.  On syrjäytetty lukuisat tutkimukset, jotka osoittavat punaisen lihan runsaan käytön lisäävän syöpiä ja sydän- ja verisuonisairauksia. Kaikki liiallinen eläinrasva on verisuonille myrkkyä. 

Suositeltiinhan Suomessakin aikoinaan yletöntä maitotuotteiden käyttöä, sillä suomalaiset tuottivat maitoa yli tarpeen. Kaikkeen lisättiin vähintään maitojauhetta. 

Lisäainepulla on syöty ja kahvit juotu. Menen ystävän kanssa illalla syömään ja sitten teatteriin. Päivällä aion käydä Turun taidemuseossa ja yöni vietän Birgittalaisluostarin vieraskodissa. . Pitää käydä nostamassa rahaa, sillä siellä ei pankkikortti kelpaa.  

Kuva on otettu Näsijärven rannasta. 

Lyhyt ikuisuus

Tuntuu kuin viimeisestä päivityksestä olisi ikuisuus. Kolme päivää ilman blogia on lyhyt ikuisuus. 

Heräsin aamulla kuudelta ja luin käsikirjoitustani, johon olen todella kyllästynyt.  Lähetin sen kustannustoimittajalle.

Facesta sain tänä aamuna lukea, että taas yksi taideproosaa kirjoittanut kirjailija julkaisee dekkarin.  Miten monta feelgood-kirjaa ja dekkaria tähän maahan mahtuu?  Minunkin romaanini yrittää sulloutua feelgood-ryhmään.

Moni ehkä tietää, että olen Claire Keegan -fani. Luin uusimman Claire Keeganin suomennoksen Aivan viime hetkellä, joka sisältää kolme novellia. Sivuja kirjassa on 107. Napakka teos!

Yhdessä  kolmesta novellista kirjailijapäähenkilö lukee Tšehovin novellia Morsian (ei taatusti sattuma). Ei ole vaikea arvata, kuka on Keeganin esikuva. Toisessa novellissa mies matkustaa bussilla ja hänen vieressään istuu vieras nainen, jonka matkalukemisena on Roddy Doylen romaani Nainen joka törmäili oviin. Sekään ei ole sattumaa! Nainen on ylipainoinen ja puhelias ja ärsyttää miestä.

Ihana lukea tekstiä, joka on keikailematonta, eikä sellaista sakeaa metaforasoppaa. Hesarin kriitikko kirjoitti, että kaikissa kolmessa novellissa kerrotaan misogyniasta ja niinhän se on.  Viimeisen novellin loppu on isku vatsaan, lähes loppuun asti toivoo, ettei sitä lyöntiä tulisi. 

Kirjojen lukeminen on loputon suo, nyt haluan lukea Tšehovin novellin Morsian ja Roddy Doylen romaanin Nainen joka törmäili oviin (olen sen joskus lukenutkin). 

Keeganin kirjassa puhutaan ikuisuudesta. Naisen opettaja kuvasi sitä lapsille niin, että kun kaikki maailman hiekanjyvät laitetaan tiimalasiin ja valutetaan, niin se on ikuisuus.  Ikuisuus ei siis voi olla lyhyt. 

Odottelen, minkä maan Trump aikoo seuraavaksi "pelastaa".  

Kuvan amarylliksellä ei ole mitään tekemistä minkään asian kanssa. Se on täysin viaton. 

Lahjat

Taas kerran pelkään, että minulle on annettu käytetty vuosi uuden sijaan. Mikään ei näytä muuttuneen. 

Olen tämän jo moneen kertaan sanonut: Minusta uusi vuosi alkaa syksyllä kun ilmottaudutaan työväenopistoon, teatterinäytökset ja konsertit alkavat ja hyviä elokuvia aletaan esittää kesän kahden tähden elokuvien sijaan.  

Eilen Jenni (jota en tunne) oli ripustanut porraskäytävän ilmoitustaululle lapun, jossa hän ilmoitti järjestävänsä juhlat. Hän pahoitteli etukäteen häiriötä, jota tästä koituisi. Juhlat alkaisivat kuudelta. Hän pyysi soittamaan ovikelloa jos meteli nousisi kestämättömän kovaksi. Mitään ei kuulunut. Missä laulu, missä soitto, missä pauke, missä tupakalla ramppaamisen reippaat askeleet? 

Kävimme kaverin kanssa saunaravintola Kuumassa saunomassa ja aamiaisella. Porukkaa oli niin paljon, että kaikki kolme saunaa olivat täpötäynnä. Uimaan pääsyä joutui välillä odottelemaan, kun amatöörit kastoivat itsensä pikaisesti kylmässä vedessä ja ryntäsivät takaisin saunaan. Pukuhuoneen yhteydessä oli kaksi suihkukoppia, ilma oli kosteaa ja lattia märkä. Aamiaisella ei tarjottu vegaanisia vaihtoehtoja. Pakastemarjat loppuivat ja kun uusia tuotiin, ne olivat umpijäässä. Kiva kokemus muuten. Viihtyisää ja tunnelmallista. Pitää kokeilla uudestaan kun on vähemmän ruuhkaista.  

Moni on raportoinut vuoden 2025 kokemukset Faceen. Joidenkin vuosi on ollut hyvä, muutamien raskas. Eräs kaverini, joka on lahjakas ihan kaikessa (siis oikeasti on) ja vaikuttaa olevan tyytyväinen elämäänsä, kirjoitti siitä miten ihana vuosi 2025 oli ollut. Näin viime yönä unen, jossa hän sai ylettömästi lahjoja. Yksi huone oli täynnä hänen lahjapakettejaan.

Sain joululahjaksi poikani puolison tekemiä saippuioita. En oikein raaski käyttää niitä. Jokainen on erilainen ja tuoksuu hyvältä. Kuvassa yksi saippuoista.