Sain ilmoitettua, etten aio jatkaa yksityisvastaanoton pitämistä ja heti nukuin yöni paremmin. Jos olisin jatkanut pidempään, niin lopettaminen olisi ollut vaikeampaakin. Kävin valokuvassa ja moni ihminen pohjusti työn aloittamista. Investoi aikaansa minuun. Ehdin saada ilmaisen influenssarokotteen.
Pikkuputiikeissa on hankala käydä, sillä niissä on usein liian hyvä palvelu. Mitä enemmän myyjä investoi aikaansa sinuun, sitä vaikeampaa on poistua kaupasta ostamatta mitään. Siksi kannattaa käydä vaikka Tokmannilla, jossa asiakkaaseen ei kiinnitetä mitään huomiota, jollei hän saa sairaskohtausta, varasta tai käyttädy muuten poikkeavasti. Tämä ei ollut maksettu mainos.
Ryhdyin viime metreillä kunnianhimoiseen jouluisen villasukkaprojektiin ja nyt puikot suihkivat heti aamusta. Kun vielä joku keksisi sopivan keinon miten lukea kirjaa neuloessa (en halua kuunnella äänikirjoja). Yritän pinota tyynyjä syliini ja asetella romaanin tyynyille. Osa kirjaston kirjoista on niin jäykkiä, etteivät ne pysy auki. E-kirja voisi olla hyvä ratkaisu.
tiistai 10. joulukuuta 2019
sunnuntai 8. joulukuuta 2019
Harmahtava smoothie
Seurasin heti herättyäni kännykän näytöltä ohjelmaa, jossa Maria Veitola käy yökylässä Sofi Oksasen luona. Ihan loppuun saakka en jaksanut katsoa, sillä kaipasin jo aamukahviani. Ohjelmassakin juotiin paljon maitokahvia.
Kirjailija paljastuu nykyisen terveellisyysvimman vastustajaksi. Ohjelmassa hän polttaa tupakkaa ja kertoo, ettei harrasta liikuntaa. Julkitupakointi on alkanut näyttää säädyttömältä.
Sofi Oksanen on myyvä kirjailija ja siksi kustantamo satsaa hänen uusimman romaaninsa markkinointiin ihan eri tavalla kuin jonkun rivikirjailijan tekeleeseen. Tämä panostus taas lisää myyntiä. Oksanen kuuluu kirjailijoiden A-luokkaan sekä laadullisesti että kaupallisesti.
Ohjelmassa kirjailijasta ei paljastu mitään sellaista, josta ei olisi jo aiemmin kirjoitettu. No ehkä se, että Sofi Oksanen on lähettänyt joskus aiemmin Veitolalle kannustusviestejä.
Takanani on neljän päivän sosiaalinen putki, johon on kuulunut elokuvateatteri Niagaran tapahtuma, erään tuttavan yllätyssynttärit (jos sinut viedään syntymäpäivänäsi ravintolan kabinettiin huivi silmillesi sidottuna, niin saatat kyllä epäillä jotain), itsenäisyyspäiväkyläily ja eilinen kolmen hengen pikkujoulu (sillä miksei kolmekin henkilöä voi muodostaa pikkujoulun).
Annan tähän loppuun kirjallisuusvinkin: Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkarit, joista olen lukenut vasta yhden "Eikö vieläkään hyviä uutisia?" (nappasin pokkarin kirjaston poistohyllystä). Kirjailija luo mainioita tyyppejä, ihan pienintä sivuhenkilöä myöten. Kirjassa on mustaa huumoria, se on hyvin kirjoitettu ja lopussa Atkinson onnistuu päättelemään roikkuvat langanpäät nätisti. Tykkäsin vaikka en ole vuosiin lukenut dekkareita. Seuraavaksi aion lukea sarjan ensimmäisen osan "Ihan tavallisena päivänä".
Tästä tuli sekoitus, jonkinlainen vetinen ja harmahtava smoothie, saman värinen kuin joulukuun alku.
Kirjailija paljastuu nykyisen terveellisyysvimman vastustajaksi. Ohjelmassa hän polttaa tupakkaa ja kertoo, ettei harrasta liikuntaa. Julkitupakointi on alkanut näyttää säädyttömältä.
Sofi Oksanen on myyvä kirjailija ja siksi kustantamo satsaa hänen uusimman romaaninsa markkinointiin ihan eri tavalla kuin jonkun rivikirjailijan tekeleeseen. Tämä panostus taas lisää myyntiä. Oksanen kuuluu kirjailijoiden A-luokkaan sekä laadullisesti että kaupallisesti.
Ohjelmassa kirjailijasta ei paljastu mitään sellaista, josta ei olisi jo aiemmin kirjoitettu. No ehkä se, että Sofi Oksanen on lähettänyt joskus aiemmin Veitolalle kannustusviestejä.
Takanani on neljän päivän sosiaalinen putki, johon on kuulunut elokuvateatteri Niagaran tapahtuma, erään tuttavan yllätyssynttärit (jos sinut viedään syntymäpäivänäsi ravintolan kabinettiin huivi silmillesi sidottuna, niin saatat kyllä epäillä jotain), itsenäisyyspäiväkyläily ja eilinen kolmen hengen pikkujoulu (sillä miksei kolmekin henkilöä voi muodostaa pikkujoulun).
Annan tähän loppuun kirjallisuusvinkin: Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkarit, joista olen lukenut vasta yhden "Eikö vieläkään hyviä uutisia?" (nappasin pokkarin kirjaston poistohyllystä). Kirjailija luo mainioita tyyppejä, ihan pienintä sivuhenkilöä myöten. Kirjassa on mustaa huumoria, se on hyvin kirjoitettu ja lopussa Atkinson onnistuu päättelemään roikkuvat langanpäät nätisti. Tykkäsin vaikka en ole vuosiin lukenut dekkareita. Seuraavaksi aion lukea sarjan ensimmäisen osan "Ihan tavallisena päivänä".
Tästä tuli sekoitus, jonkinlainen vetinen ja harmahtava smoothie, saman värinen kuin joulukuun alku.
lauantai 7. joulukuuta 2019
Itsenäisyyspäivä
Olemme taas kerran juhlineet maamme itsenäisyyttä itsellemme sopivalla
tavalla, tarkastamalla armeijan kaluston, seuraamalla kättelyohjelmaa ja
äänestämällä juhlien parasta kolttua.
Kekkereistä mieleen painui raahelainen supermarjastaja, joka oli kerännyt 1700 litraa puolukoita.
Eräällä ystävälläni on tänään syntymäpäivä. Hän jos kuka on ahkera marjastaja, siinä sivussa hän on kasvattanut kolme lasta, tehnyt lääkärinä vähintään kolmen ihmisen työt (tekee töitä edelleen), vaihtaa talvi- ja kesäverhot ja huolehtii naapureistaan ja ystävistään. Turha ehkä mainita, ettei hän pyöri somessa.
Juhlan kunniaksi kävimme muutaman ystävän kanssa Filharmonian itsenäisyyspäiväkonsertissa, jota johti Leif Segerstam tuolilla istuen. Tekeekö Rouvali vuosikymmenten kuluttua saman, toistaiseksi hän hypähtelee vaivattomasti tahtipuikkoa heilutellessaan. Ohjelmisto koostui Sibeliuksen musiikista ja Finlandian kuuleminen jaksoi taas kerran itkettää.
Jälkeenpäin söimme ystävän luona sinivalkoisessa pöydässä. Muistelimme löytökissa Harria, jonka lapseni raahasi vuosia sitten iloksemme löytöeläintalosta.
Kissan ystäville varoitus, ei kannata välttämättä lukea tästä eteenpäin. Harrista ei koskaan kehkeytynyt rauhallista lemmikkiä vaan se saalisti ihmisten nilkkoja ja sohvan käsinojalla lepäävää päätäni.
Kun muutin Tampereelle, alkoi kissan hoito olla hankalaa, eikä siitä olisi ollut sairaalan kaksiossa asujaksi, vaikka oli meillä joutunut jo sisäkissan elämään tyytymään, eikä sellaisia valjaita tuolloin saanut, joissa otus olisi pysynyt tahi, että kukaan olisi onnistunut niitä eläimelle pukemaan.
Eräs ulkomailta Jyväskylään vieraaksi tuleva tutkija tarvitsi muutamaksi yöksi makuupaikan ja se järjestyi asunnossani, mutta esteeksi muodostui Harri, joka oli siis muutenkin ongelma.
Väitöskirjaohjaajani lupasi viedä kissan eläinlääkärille lopetettavaksi (minä olin silloin jo Tampereella). Hän huumasi Harrin nokareella unilääkettä, sillä muuten se ei olisi onnistunut. Kun eläinlääkäri kyseli kissasta T sanoi, ettei tiedä mitään, sillä "Ei tämä ole minun kissani". Samassa Harri virkistyi rauhoittavasta lääkkeestä ja alkoi säntäillä ympäri hoitohuonetta niin, että instrumentit lentelivät.
Eläinlääkäri sanoi, että Harri ei taida olla helppo lemmikki ja suoritti kuitenkin eutanasian.
Harrin syyttävä hahmo vilahti näkökenttäni rajamailla vielä vähintään vuoden verran ja monesti muistelemme, miten helposti se hypähti katon rajaan hattuhyllylle, kiipesi verhoja pitkin ja miten täsmällisesti ja tehokkaasti se saalisti vieraiden nilkkoja.
Kekkereistä mieleen painui raahelainen supermarjastaja, joka oli kerännyt 1700 litraa puolukoita.
Eräällä ystävälläni on tänään syntymäpäivä. Hän jos kuka on ahkera marjastaja, siinä sivussa hän on kasvattanut kolme lasta, tehnyt lääkärinä vähintään kolmen ihmisen työt (tekee töitä edelleen), vaihtaa talvi- ja kesäverhot ja huolehtii naapureistaan ja ystävistään. Turha ehkä mainita, ettei hän pyöri somessa.
Juhlan kunniaksi kävimme muutaman ystävän kanssa Filharmonian itsenäisyyspäiväkonsertissa, jota johti Leif Segerstam tuolilla istuen. Tekeekö Rouvali vuosikymmenten kuluttua saman, toistaiseksi hän hypähtelee vaivattomasti tahtipuikkoa heilutellessaan. Ohjelmisto koostui Sibeliuksen musiikista ja Finlandian kuuleminen jaksoi taas kerran itkettää.
Jälkeenpäin söimme ystävän luona sinivalkoisessa pöydässä. Muistelimme löytökissa Harria, jonka lapseni raahasi vuosia sitten iloksemme löytöeläintalosta.
Kissan ystäville varoitus, ei kannata välttämättä lukea tästä eteenpäin. Harrista ei koskaan kehkeytynyt rauhallista lemmikkiä vaan se saalisti ihmisten nilkkoja ja sohvan käsinojalla lepäävää päätäni.
Kun muutin Tampereelle, alkoi kissan hoito olla hankalaa, eikä siitä olisi ollut sairaalan kaksiossa asujaksi, vaikka oli meillä joutunut jo sisäkissan elämään tyytymään, eikä sellaisia valjaita tuolloin saanut, joissa otus olisi pysynyt tahi, että kukaan olisi onnistunut niitä eläimelle pukemaan.
Eräs ulkomailta Jyväskylään vieraaksi tuleva tutkija tarvitsi muutamaksi yöksi makuupaikan ja se järjestyi asunnossani, mutta esteeksi muodostui Harri, joka oli siis muutenkin ongelma.
Väitöskirjaohjaajani lupasi viedä kissan eläinlääkärille lopetettavaksi (minä olin silloin jo Tampereella). Hän huumasi Harrin nokareella unilääkettä, sillä muuten se ei olisi onnistunut. Kun eläinlääkäri kyseli kissasta T sanoi, ettei tiedä mitään, sillä "Ei tämä ole minun kissani". Samassa Harri virkistyi rauhoittavasta lääkkeestä ja alkoi säntäillä ympäri hoitohuonetta niin, että instrumentit lentelivät.
Eläinlääkäri sanoi, että Harri ei taida olla helppo lemmikki ja suoritti kuitenkin eutanasian.
Harrin syyttävä hahmo vilahti näkökenttäni rajamailla vielä vähintään vuoden verran ja monesti muistelemme, miten helposti se hypähti katon rajaan hattuhyllylle, kiipesi verhoja pitkin ja miten täsmällisesti ja tehokkaasti se saalisti vieraiden nilkkoja.
torstai 5. joulukuuta 2019
Eurooppalaista elokuvaa
Elokuvateatteri Niagarassa juhlittiin jotain, en ole varma mitä, mutta osallistuin kuitenkin. Niagara on osa Europa Cinemas verkostoa, johon kuuluu yli 3000 elokuvateatteria 43 maasta. Elokuvateatterien ohjelmistossa eurooppalaisen elokuvatuotannon pitää olla pääosassa. Teatterit saavat EU-tukea. Halvimmillaan uutuuselokuvan pääsee Niagarassa näkemään seitsemällä eurolla. Olen Tampereen lisäksi käynyt verkoston elokuvateattereissa Edinburghissa, Malagassa ja Vilnassa.
Katsoimme Ken Loachin elokuvan Maa ja vapaus vuodelta 1995. Maa ja Vapaus kertoo Espanja sisällissodasta ja siihen osallistuneesta sekalaisesta joukosta, joka on saapunut paikalle taistelemaan fasismia vastaan. Aiheeseen päästään englantilaisen Davidin lapsenlapsen kautta, joka lukee isoisänsä kirjeitä ennen tämän hautajaisia. Sota näyttäytyy kovin sekavana ja amatöörimäisenä.
Minusta Loach on kehittynyt ohjaajana ja nykyään hänen elokuvansa kirpaisevat enemmän kuin 90-luvulla. Hän on nykyihmisen omatunto, jonka ääntä ei välttämättä haluaisi kuulla, sillä se tekee kipeää.
Rosana Pastor, joka esitti elokuvassa Blancaa, vallankumouksellista naissotilasta, osallistui tilaisuuteen. Loach käyttää elokuvissaan paljon amatöörinäyttelijöitä, mutta Pastor on ammattinäyttelijä ja näytellyt Wikipedian mukaan useammissakin elokuvissa. Hän puhui lähinnä Loachista, josta muodostui naisen tarinoissa jonkinlainen ihmeolento. Olin melko nälissäni ja olisi tehnyt mieli ehdottaa, että voisimme jatkaa keskustelua syötävän ja juotavan ääressä.
Olimme ystäväni M:n kanssa mitalisijoilla kun salin ovet vihdoin avattiin ja pääsimme Buffet-pöydän pikkusyötävien kimppuun. Olemme harjoitelleet noutopöytäruokailua kongressikokkareissa, joissa sadat lääkärit taistelevat vastaavista tarjoiluista. Ilman evästä jää, ellei ole äärimmäisen nopea ja röyhkeä.
Rosana Pastor kyseli minulta eri kulhojen sisältöä. Liemessä killuvista sipuleista hän kysyi "Is this some kind of local speciality?"
Katsoimme Ken Loachin elokuvan Maa ja vapaus vuodelta 1995. Maa ja Vapaus kertoo Espanja sisällissodasta ja siihen osallistuneesta sekalaisesta joukosta, joka on saapunut paikalle taistelemaan fasismia vastaan. Aiheeseen päästään englantilaisen Davidin lapsenlapsen kautta, joka lukee isoisänsä kirjeitä ennen tämän hautajaisia. Sota näyttäytyy kovin sekavana ja amatöörimäisenä.
Minusta Loach on kehittynyt ohjaajana ja nykyään hänen elokuvansa kirpaisevat enemmän kuin 90-luvulla. Hän on nykyihmisen omatunto, jonka ääntä ei välttämättä haluaisi kuulla, sillä se tekee kipeää.
Rosana Pastor, joka esitti elokuvassa Blancaa, vallankumouksellista naissotilasta, osallistui tilaisuuteen. Loach käyttää elokuvissaan paljon amatöörinäyttelijöitä, mutta Pastor on ammattinäyttelijä ja näytellyt Wikipedian mukaan useammissakin elokuvissa. Hän puhui lähinnä Loachista, josta muodostui naisen tarinoissa jonkinlainen ihmeolento. Olin melko nälissäni ja olisi tehnyt mieli ehdottaa, että voisimme jatkaa keskustelua syötävän ja juotavan ääressä.
Olimme ystäväni M:n kanssa mitalisijoilla kun salin ovet vihdoin avattiin ja pääsimme Buffet-pöydän pikkusyötävien kimppuun. Olemme harjoitelleet noutopöytäruokailua kongressikokkareissa, joissa sadat lääkärit taistelevat vastaavista tarjoiluista. Ilman evästä jää, ellei ole äärimmäisen nopea ja röyhkeä.
Rosana Pastor kyseli minulta eri kulhojen sisältöä. Liemessä killuvista sipuleista hän kysyi "Is this some kind of local speciality?"
tiistai 3. joulukuuta 2019
Ei saa!
Tavallisin minulle esitetty kysymys on koskenut toisen romaanin kirjoittamisen vaikeutta, sillä aina väitetään, että kyllähän sitä kuka tahansa yhden suhaisee, mutta se seuraava onkin sitten lähes mahdoton urakka. Ehkä sillä pelotellaan kirjoittajat pois kustantamojen kimpusta. Koska ensimmäinen kirjani ei saanut palkintoehdokkuuksia, ei voittanut pystejä tai yltänyt edes Helsingin sanomien kritiikkiin asti, ei paineita ole ollut. Romaani sai kylläkin positiivisia arvosteluja muualla kuten blogeissa, Aamulehdessä ja Keskisuomalaisessa, mutta eihän ihminen ole tyytyväinen siihen mitä saa vaan huomaa sen mikä puuttuu.
Alkuun häpesin seuraavan kirjan nimeä (ehdotin sitä itse, muitakin vaihtoehtoja oli), koska se alkaa taas sanoilla "Ei saa", mutta nyt olen hyväksynyt nimen, joka on oikeastaan aika hyvä. Sen verran haluan romaanista kertoa, että sen keskeisin henkilö on eläkkeellä oleva hammaslääketieteen professori, jonka ympärillä pyörivät hänen tyttärensä ja eräs nuori nainen, josta ei sen enempää. Kirja sisältää synkähköä huumoria ja välillä pyritään jopa itkettämään lukijaa.
Olen tarkoituksella välttänyt vanhuutta humoristisesti käsittelevien romaanien lukemista, joten en voi verrata tätä vaikkapa Minna Lindgrenin kirjoihin.
Suunnittelen puoliksi leikilläni "Ei saa"-trilogiaa, jonka kolmas osa saattaisi kertoa vaikka -70 luvun lopun kuopiolaisesta opiskelijaelämästä ja sen nimi voisi olla "Alkoholijuomia ei saa siirtää pöydästä toiseen". Muitakin vaihtoehtoja on, mm. näitä google tarjoaa:
Ei saa peittää.
Ei saa surettaa.
Menkat ei saa estää elämästä.
Valtaosa ei saa tai ei hae tukea.
Nämäkin voisivat olla mahdollisia:
Ei saa mennä heikoille jäille.
Ei saa ohittaa.
Ei saa itkeä.
Kinkun paistorasvaa ei saa kaataa viemäriin.
Kannen on tehnyt graafikko Satu Ketola.
maanantai 2. joulukuuta 2019
Viisaita eläimiä
Huonosti nukuttujen öiden jälkeisinä aamuina naama peilissä näyttää naistenlehtien muuttumisleikkisessioiden ennen -kuvalta.
En ole hakenut vintiltä talvikenkiä, sillä en oikein vielä usko talveen. Syysnilkkureilla pärjää hyvin, kun vetää jalkoihin villasukat, jotka ovat muutenkin asunnossani tarpeen. Nyt eletään muutosaikaa, sillä joulukuun alku on vasta talven teini-ikä.
E arveli sähköpostissaan, että Kerttu saattaisi pitää rouheista joululauluista ja uumoili Kertun olevan norjalaisen kirkonpolttoheavyn ystävä. Kerttu tykkää kuitenkin ihan perinteisesti Varpunen jouluaamuna -laulusta. Tuon herkän luontokappaleen silmiin kirpoavat kyynelet sitä kuunnellessa ja hän lipoo suupieliään laulun soidessa.
Näin aamulla ajoradalla variksia nokkimassa jotakin. Varikset ovat viisaita lintuja, sillä en ole koskaan nähnyt niiden jäävän auton alle, vaikka niillä ei ole ollut yhtään sen pidempää aikaa sopeutua autoliikenteeseen kuin kissoilla, supikoirilla, hirvillä, peuroilla, siileillä tai ihmisillä. Varpusista en osaa sanoa mitään.
En ole hakenut vintiltä talvikenkiä, sillä en oikein vielä usko talveen. Syysnilkkureilla pärjää hyvin, kun vetää jalkoihin villasukat, jotka ovat muutenkin asunnossani tarpeen. Nyt eletään muutosaikaa, sillä joulukuun alku on vasta talven teini-ikä.
E arveli sähköpostissaan, että Kerttu saattaisi pitää rouheista joululauluista ja uumoili Kertun olevan norjalaisen kirkonpolttoheavyn ystävä. Kerttu tykkää kuitenkin ihan perinteisesti Varpunen jouluaamuna -laulusta. Tuon herkän luontokappaleen silmiin kirpoavat kyynelet sitä kuunnellessa ja hän lipoo suupieliään laulun soidessa.
Näin aamulla ajoradalla variksia nokkimassa jotakin. Varikset ovat viisaita lintuja, sillä en ole koskaan nähnyt niiden jäävän auton alle, vaikka niillä ei ole ollut yhtään sen pidempää aikaa sopeutua autoliikenteeseen kuin kissoilla, supikoirilla, hirvillä, peuroilla, siileillä tai ihmisillä. Varpusista en osaa sanoa mitään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)