Pelkuri

Kun ei ole mitään kirjoitettavaa, voi klassisesti kirjoittaa siitä, ettei asiaa ole.  Sain tästä jo seitsemäntoista sanaa. 

Kävelen usein kaupan ohitse, jossa myydään söpöjä kyniä, muistikirjoja, tarroja ja Tarot-kortteja. Ikkunan somistuksena seisoo kaksi muovista bambia. Liikehuoneisto on melko tilava, eikä siellä juurikaan näy asiakkaita. Epäilen, että liikettä käytetään rahanpesuun. 

Valitin ystävälle, etten saanut edellisestä työpaikastani teelusikoita täyttäessäni tasavuosia. Ylihoitaja ojensi syntymäpäiväteelusikat saman klinikan hoitajalle, mutta ei minulle. Syyksi hän sanoi puuttuvan virkasuhteeni. Hoitaja on nauttinut alpakkalusikoistaan (epäilen, etteivät teelusikat olleet hopeaa) nyt kahdeksantoista vuoden ajan. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin. Tämmöinen trauma löytyy menneisyydestäni. Ehkä se ei ole suuri, mutta pieni lisätaakka kuitenkin.

Pitäisi kirjoittaa Aleksei Navalnyistä, joka oli käsittämättömän rohkea mies, eikä tämmöinen nynnypelkuri kuten minä, joka olen harkinnut tatuoinnin ottamista kahdenkymmenen vuoden ajan (en ole vieläkään ottanut) ja jännitän juhliin menemistä. Mitään juhlia ei tällä hetkellä ole edes tiedossa. Jännitän valmiiksi.

Hesassa

Kävin eilen Hesassa (pitää kuulemma sanoa stadissa, mutta minä käyn sitkeästi Hesassa). Sain loppuun asti jännittää, kulkevatko junat. Kyllä kulkivat. Paluumatkalla 20.24 Pendolino oli vaihtunut IC-junaksi, joka saapui lopulta Tampereelle vartin verran myöhässä. 

Suomen valokuvataiteen museon  K1 Kämp galleriassa oli esillä Pentti Sammallahden (s.1950) valokuvia otsikolla Me kaksi (sopi hyvin ystävänpäivään). N sanoi, että sammal on toisin päin lammas. Jotain sopivan ystävällistä ja pehmeää (ei suinkaan laimeaa) on kuvissakin. 

Luettuani näyttelyn esittelytekstit, huomasin, että taiteilija rajaa kuviinsa melkein aina kaksi ihmistä, eläintä tai eläimen ja ihmisen. Kuvat ovat usein lempeän humoristisia, mutta eivät koskaan teennäisiä. Sammallahti tekee perinteisiä mustavalkokuvia, filmille tallennettuja ja pimiössä työstettyjä. Näyttely olisi hieno treffipaikka, sinne voisi sopia tapaamisen vaikka ystävän kanssa. 

Tm-galleria tarjosi melkeinpä edellä mainitun valokuvanäyttelyn vastakohdan. Taiteilijan (Minjee Hwang Kim) surullisia omakuvia, jotka hän on piirtänyt peiliä käyttäen. Kuvista löytyy monesti jotain vähän vinksahtanutta, jotain, joka jää vaivaamaan. Taiteilija tuijottaa palamatonta tulitikkua ja silmistä heijastuu tuli. Silmissä on muutenkin aina jotain kummallista. 

Seuraavaksi menin ison kustantamon tilaisuuteen, ensin tuntia liian aikaisin. Tunnen itseni niissä piireissä lapseksi, jota ei huolita mukaan kaikkiin leikkeihin.

Eläinkrematorio

Kun Kerttu-kissa hiljattain kuoli eli sai lukuisten vaivojensa ja vanhuuden raihnaisuuden vuoksi eutanasian (rauha hänen kissuudelleen, loppu oli kaunis ja rauhallinen, haluaisin samanlaisen), kysyi eläinlääkäri, tuhkataanko Kerttu ja haluanko tuhkat itselleni. Tuhkattiin, enkä halunnut. 

Jälkeenpäin tuli mieleen, että poltetaanko eläinkrematoriossa jokainen kissa ja pikkukoira erikseen. Voiko olla varma, että uurnaan päätyvät oman lemmikin tuhkat, eivätkä naapurin kanin jäännökset. 

Kuulemma ne, joiden tuhkaa eläimen ihmisomainen ei halua, poltetaan köntässä. Muussa tapauksessa eläin tuhkataan erikseen ja uurnaan pakataan vain oman rakkaan lemmikin jäännökset. Eläinkrematorioilla on mm. sellaisia nimiä kuten Aarnituuli, Pilvilinna, Eläinkoto, Lemmikkilehto ja Korvenlehto.

Luin Iltasanomien artikkelin eläinkrematoriosta ja siellä todellakin järjestetään yhteis- ja erillistuhkauksia. Krematorion pihalla sijaitsee muistolehto, johon tuhkat voidaan levittää, jollei niitä halua itselleen. Nelikiloisen kissan tuhkaamiseen menee puolisen tuntia.

Joku perustaa oman kotialttarin, toinen levittää tuhkat maastoon (on syytä pyytää maanomistajan lupa), kolmas hautaa uurnan kotipihalle tai kesämökin pihassa kasvavan kuusen juurelle. 

Istun sohvalla ja odotan edelleen, että Kerttu kurottautuu sohvan selkänojalta ja nuolaisee hiuksiani.  Kerttu piti kovasti hiustenhoitotuotteiden mausta. 

Muistakaa äänestää!

Harmaa Hiace

Klo 4.00 Kylkeä kutittaa, hän raapii ihoaan, vaikka ei pitäisi. Lonkkaa juilii kunnes oikea asento löytyy. Kissa repii tapettia ja naukuu. 

Klo 5.00 Pissattaa. Vessan valo häikäisee. Hän säikähtää peili-itseään, sydän alkaa lyödä epäsäännöllisesti. Silmätipat ovat keittiössä, hän lyö isovarpaansa keittiön kynnykseen, sydän rauhoittuu. Kissa kerjää silityksiä ja ruokaa. Hän palaa makuuhuoneeseen ja sulkee oven. Kissa raapii ovea. 

Klo 6.00 Hän näkee unta kansakoulunopettajastaan.  Eivät ole unetkaan kuin ennen. Hän nousee istumaan ja ryyppää vettä lasista, jonka on illalla asetellut yöpöydälleen.

Klo 7.00 Kissa naukuu. Tuuli kurittaa peltikattoa.

Klo 8.00 Hän näkee unta anopistaan, jonka tapasi viimeksi maaliskuussa 1985, jolloin tuli riitaa perunoiden keittämisestä. Anoppia ei enää ole. Kissa naukuu.

Klo 9.00 Vesi valuu suodattimeen. Kahvipaketissa lukee Juhla Mokka. Kahvi tuoksuu. Kissa naukuu. Hän antaa kissalle ruokaa, pakkauksessa lukee Genuss in sauce/ Regal de sauces, eikä hän ymmärrä mitä se tarkoittaa, kissa vielä vähemmän. Sauce on kastike. Kissa levittelee lihan ja kastikkeen ruokakipponsa ulkopuolelle ja napsii sattumat lattialta. Hän syö makkaravoileivän ja juo kaksi kuppia kahvia.

Klo 10.00 Hän istuu vakiopaikalleen ikkunan ääreen. Katti hyppää syliin, hän heittää sen takaisin lattialle.

Klo 12.00 Harmaa Hiace ajaa tietä pitkin ja hän miettii ovatko Virkkuset ostaneet pakun. Mihin ne semmoista tarvitsevat, vanhat ihmiset.

Nastat

Puin sunnuntaiaamuna nastalenkkarit ja lähdin lenkille Pyhäjärven rantamille. Nastakengistä huolimatta en meinannut pysyä pystyssä jäisellä uralla. Roikuin kävelytien vieren pusikoissa etten olisi valunut Pyhäjärveen, joka oli osittain ilman jääpeitettä. Päättelin, että nastojen pito oli jollain mystisellä tavalla kadonnut. 

Tuttu pariskunta ohitti minut ja sanoi, että miksi et pukenut nastakenkiä ja minä, että onhan minulla sellaiset. Kun he olivat menneet, huomasin, että oikeassa jalassani oli musta nastalenkkari ja vasemmassa tavallinen lenkkikenkä.

En muista, että nuoruudessani olisi ollut näin liukasta. Nastakenkiäkään ei ollut vielä keksitty tai ainakaan niitä ei ollut yleisesti myynnissä. Muistelen, että ensimmäiseksi saataville tulivat kengän pohjiin kumisilla renksuilla kiinnitettävät nastat, jotka irtoilivat kävellessä. Ehkä me sitten hiihdettiin joka paikkaan ja ne jotka eivät hiihtäneet joutuivat sairaalaan lonkkamurtumien takia. 

Katsoin videon, jossa opetettiin oikeaoppista kaatumista. Liukastuessa ei saa ottaa kädellä vastaan, joka on automaattinen refleksi. Kädet käskettiin pistää kimppuun ja rysähtämään kyljelleen. Selälleen kaatuessa pitää liikettä jatkaa niin, että jalat kohoavat kohti taivaita. Tätä voi harjoitella illalla sänkyyn kaatuessaan.

Ei voi mitään

Kävin aamulla uimahallissa, jossa vesijumppasin video-ohjauksessa. Kuulostaa siltä, kuin joku olisi ohjannut minua kaukosäätimellä, mutta ei sentään. Ruutu on kiinnitetty vesijuoksuradan maaliin ja minusta vaikuttaa siltä, että me harvat jumppaajat ärsytämme muutamia juoksijoita, joiden elintilasta olemme anastaneet pienen kaistaleen. Kokeilkaapa reipasta vai oliko se tehokasta vai vetävää keskivartalojumppaa, vaikuttaa nimittäin hyödylliseltä. 

Palasin kotiin Amurin Helmi -kahvilan kautta. Elämässäni on meneillään vaihe, jossa tekee mieli syödä laskiaispullia, Runebergin torttuja ja irtokarkkeja jatkuvasti. Se on tämmöistä nyt. Ei voi mitään.

Luin irlantilaisen Maggie O'Farrellin romaanin Käsi jota kerran pitelin. Romaanissa esiintyy suomalaistaustainen henkilö, jonka nimi on Elina Vilkuna. Elina on syntynyt Nauvossa. Hänen pukeutumistaan mainitaan kummalliseksi ja hän on taidemaalari.

Näin unta, jossa kiersin sisätautiosaston potilaita. Siellä työskenteli nuoria lääkäreitä, jotka olivat teettäneet kuumeilevalle potilaalle kaikki kalliit tutkimukset ja ihan turhaan. Potilas sanoi, että hänen haju- ja makuaistinsa ovat kadonneet. Hihkaisin polleana ja itsevarmana "Teillä on myyräkuume!" Jokainen Seiskaa, Aamulehteä tai Karjalaista lukenut, netissä riidellyt tai naapurin miehen kanssa keskustellut tietää, että haju- ja makuaistin katoaminen liittyy koronavirusinfektioon eikä myyräkuumeeseen.

Toivoisin, että Pekka Haavistosta tulisi presidentti. Eihän tämä siltä näytä, mutta voisiko tapahtua ihme. Auttaisiko rukoileminen tai taikojen tekeminen. Ehkä tarvitaan molempia ja tietysti hurjan paljon ääniä.