Jokainen hetki

Nousin sängystä lihakset jäykkinä ja kivistävinä, tämä olotila on seurausta eilisestä jumpasta.

Aika pysähtyi eilen Agit Propin keikalla. Yhtye oli hyvässä vireessä ja varsinkin encorena esitetut "Natalia" ja "Kenen joukossa seisot" saivat nostalgiakyyneleen vierimään. Yksi laulajista spiikkasi konsertin. Minusta spiikit latistivat tunnelman, ne olivat tosikkomaisia, tylsiä, hitaita ja jaarittelevia. Lopulta tungin sormet korviin tuon jaarittelun ajaksi. Mielestäni työläiset eivät ole tänään se surkea syrjitty joukko vaan työttömät, vajaatyökykyiset, yksinhuoltajat, psyykkisesti sairaat, alkoholistit, osa maahanmuuttajista ja monet sairaseläkkeellä olevat ihmiset. Työläiset ajavat autolla ja asuvat omakotitalossa. Nykyään myös korkeasti koulutetut ovat vaarassa menettää toimeentulonsa kuten tapahtumat yhtiössä nimeltään Nokia osoittavat. Perusasiat on edelleenkin opittava.

Ostin divarista Arto Lapin runokirjan "Harakan paja". Huomasin vasta äsken, että runoilija on itse kirjoittanut siihen omistuskirjoituksen ja runon. Kuuntelin radiosta ja luin lehdestä eräästä sairaanhoitajasta, joka on palkittu äitienpäivänä. Hän on miehensä kanssa ottanut lapsikseen orvoksi jääneen neljän lapsen katraan. Juttu sai minut kyyneliin varsinkin kun tajusin, että olen useaan kertaan tavannut tuon naisen. Koskaan ei ole ollut puhe hänen laajennetusta äitiydestään. Omistan nyt Arto Lapin runon hänelle, kaikille äideille ja K:lle, jonka syntymäpäiville olen tänään menossa.

Jokainen hetki
valo on taittuva eri
tavoin - pisara
ruohossa maan kämmentä
koskettaa ja katoaa

Tämänkin hämärän

Asuin aiemmin talossa, jossa pidettiin yhtenään talkoita. Pysyttelin talkoiden ajan sisällä valot sammutettuina ja toivoin, että luulisivat minun olevan matkoilla. Talossa oli kiertävät talonmiesvuorot. Toimeen kuului sauna pesu, jonka suoritin aina niin pikaisesti, että toivon muiden olleen huolellisempia.

Olen menossa kuuntelemaan Agit Prop yhtyeen konserttia Tampere-taloon. Sen innoittamana valitsin viikonlopun runoksi Pablo Nerudaa. Olen luullut kaiken romattisuuden minussa korvaantuneen kyynisyydellä, siitä huolimatta suosin rakkausrunoja. Sisälläni piileksii siis pieni romantikko.

TÄMÄNKIN HÄMÄRÄN...

Tämänkin hämärän olemme kadottaneet.
Kukaan ei nähnyt meitä käsikkäin tänä iltana,
sinisen yön tulviessa yli maan.

Ikkunastani näin
laskevan auringon juhlat kaukana vuorilla.

Joskus palanen aurinkoa
hehkui kuparilanttina kädessäni.

Minä muistelin sinua, ja tiedät kyllä
murheen joka ahdisti sieluani.

Missä olit silloin?
Keiden luona?
Mitä sanoja lausuit?
Miksi minut äkkiä valtaa tämä rakkaus
kun olen murheellinen ja sinä tunnut vieraalta?

Putosi kirja jota luetaan aina hämärän tullen,
ja kuin piesty koira valahti viitta jalkoihini.

Aina, aina illoin sinä kaikkoat
sinne missä hämärä vyöryy ja nielee patsaat.

Tampere, kusinen kaupunki

On monta tapaa viettää lauantaita. Vielä ne kaikki mahdollisuudet ovat tarjolla. Vaikea päättää mitä tehdä. Kun valitsee yhden tavan käyttää lauantaipäivän menettää monta vaihtoehtoista mahdollisesti parempaa tapaa. Ollako niin yltiösasiaalinen, että ottaa johonkuhun yhteyttä vai viettääkö päivän itsensä ja kissansa seurassa. Mennäkö kaupungille, lenkille, jumppaan vai ollako kotona (tämä koskee aamupäivää ja päivää). Mennäkö elokuviin, teatteriin, konserttiin vai ollako kotona (ilta). Pyörin avuttomana näiden lukuisten vaihtoehtojen keskellä, enkä saa puettua päälleni.

Olen sotkenut laskujen maksun kanssa, tämä liittyy siihen, että pankkini muutti verkkopankkiaan. Yritin laittaa poikani tilille syntymäpäivärahaa, jota hän ei sitten saanut. Seuraavaksi Hesari lakkasi tulemasta ja postiluukusta tipahti ainoastaan Aamulehti, tämän menetyksen myötä olen ihan tietämätön kaikesta mitä kulttuurin saralla tapahtuu ja pihalla muutenkin. Aamulehti on kulttuurisivujen osalta surkea, kulttuuriurheilu-suhde on 1/5. Niillä vähäisillä kulttuurisivuillakin pohditaan Idols-kisan mahdollista voittajaa. Toisaalta mistä hermostuisin, jos minulle ei tulisi Aamulehteä? Virkistyn sen puutteiden äärellä niin, että elämä tuntuu elämisen arvoiselta.

Soitin äkäisenä jakelupalveluun, josta sanottiin, että en ollut maksanut laskuani. Olin siis vain kuvitellut maksaneeni. Nyt odottelen milloin puhelimeni suljetaan ja sähkönjakelu keskeytyy. Tutustuin paremmin verkkopankkini toimintaan ja sain laitettua rahaa poikani tilille, muista maksamattomista laskuista minulla ei ole mitään tietoa, sillä hävitän ne heti maksettuani.

Aamulehdessä keskusteltiin julkijuopottelusta kaupungin keskustassa. Silläkin uhalla, että minua pidetään tiukkapipoisena keski-ikäisenä tätinä, olen ehdottomasti totaalikiellon kannalla. Minusta tuo juopottelu tekee kaupungista roskaisen, kusisen, epäviihtyisän ja örisevän.

Dect-vaisto

Istuimme aamulla työpaikan kahvipöydässä. Huoneessa on kaksi ikkunaa, toisesta näkyy kerrostalo, toisesta pala metsää. Tyylikkääseen huoneeseen on alkanut kertyä kaikenlaista roinaa.

Havaitsin aamulla, että olen alkanut tunnistaa työkaverit askeleista: korkokenkien kopinaa, hiihtävää lattianmyötäistä kiivasta askellusta, kiireistä vähän persoonatonta astelua.

Meillä kaikilla on Dect-puhelimet, joissa on samanlaiset soittoäänet. H sanoi tunnistavansa kaukaa oman puhelimensa soiton: vaikka pöydällä olisi kymmenen samanlaista luuria rivissä , niin H ei erehdy, hän tuntee puhelimensa vaativan helinän kuten äitien sanotaan tunnistavan oman lapsensa itkun. H otti malliksi puhelimen käsivarsilleen kuin vauvan ja keikutti sitä sylissään. Vähemmän herkän henkilön korvissa niissä kaikissa on samanlainen ääni.Minä en erota puhelimeni ääntä muista vaan reagoin soittoon vasta kun huomaan, ettei kukaan muu kaiva puhelintaan esille vastatakseen.

Posteri

Väsyttää, en tiedä kuka haluaa kuulla, mutta näin on. Olen niin uupunut, että en jaksa pestä pyykkiä tai oikeastaan en jaksa silittää pestyjä vaatteita. Olen huomannut, että minulla on ihan vinkeitä vanhoja asuja, jotka ovat piiloutuneet uudempien alle.

Helpotusta uupumukseen on odotettavissa: huomisen työpäivän jälkeen olen kolme viikkoa poissa sorvin äärestä. Tosin minun on tehtävä yksi posteri (sellainen iso paperi, jolle painetaan tutkimustuloksia ja esitellään kongressissa). Tuon teoksen edessä on seistävä tiettynä aikana parin tunnin ajan odottamassa, että joku mahdollisesti asiasta kiinnostuisi. Käytännössä posteria tulevat katsomaan suomalaiset tutut, joille olen sanonut "tule nyt mua kattomaan, ettei tartte yksin siellä seistä". Yhdessä kongressissa posterini oli sellaisessa takahuoneen takanurkassa, etteivät edes suomalaiset löytäneet minua. Pelottavinta tietysti on, että joku ulkomaalainen tulee kyselemään kaikenlaista. Tämä tieteen riemuvoitto esitellään Lontoossa. Se ei ole mikään kummoinen saavutus, sillä niitä esitellään siellä useampi tuhat muuta.

Hienompaa on saada esittää tuloksensa suullisesti (oral presentation). Olen tehnyt sen kolmesti. Ensimmäinen esiintyminen oli Amsterdamissa, yleisöä oli pari tuhatta. Seisoin lavalla, enkä yhtäkkiä muistanut mitä minun piti sanoa. Hetki tuntui kestävän ikuisuuden (se ei kuulemma oikeasti kestänyt kovin kauan). Jälkeenpäin suunnittelin hyppääväni kanavaan. En hypännyt ja hiljalleen häpeä on haalistunut.

Akateeminen pukija

Seuraan blogini tilastoja: lukijoita on 150-200 päivässä. Kun tekstiäni lainattiin Kulutusjuhla blogissa tuli lukijamääriin piikki. Sitä kesti päivän, katsoivat ja havaitsivat, ettei kannata aikaansa tuhlata ja siinä olivat harvinaisen oikeassa. Tänään kello 11 jostain kumman syystä 64 henkilöä kävi katsomassa blogiani. Ihmisillä saattaa olla siihen aikaan ruokatunti, mutta miksi he käyttivät ajan mokomaan. Seuraan nyt jännityksellä tuleeko tästä ennätyspäivä.

Monet asiakkaani ovat jäykkiä ja kömpelöitä, siis kipeitä, siitä syystä he varmaankin luokseni tulevat. Aikatauluni on melko tiukka. Usein olen auttanut potilaita pukeutumisessa, ihan itsekkäistä syistä, ettei aikataulu ihan kusisi ja ruokatauko menisi ohi. Harvoin on mennyt.

Tänään iso mies tuskaili kenkiensä kanssa. Olin kerrankin pukenut jotain vähän sievempää päälle, sellaisen lyhyehkön mekon, ei mitään säädytöntä tietenkään. Kun kenkien pukemisesta ei näyttänyt tulevan valmista, kyykistyin lattialle, yhteisvoimin ja lopulta kenkälusikan avulla yritimme saada kengät miesraukan jalkoihin. Lopulta yritin pukea toista, jostain syystä haastavaa kenkää ilman kenkälusikkaa ja mies painoi kantapäätään koko painollaan paikoilleen, vihdoin se onnistui, ainoa huono puoli oli, että peukaloni jäi kenkään. Siellä lattialla kyykistelin, sormi kengässä, onneksi sain sen hivutettua pois puristuksista niin että jalka pysyi edelleen siellä missä pitikin. Solmin vielä miehen kengännauhat ja ehdin syömään.

Kyykistyminen lääkärintakissa on muuten taitolaji. Liian etukumarassa suoritettuna seurauksena on taskujen sisällön leviäminen pitkin lattioita.

Kerron vielä sisäpiirijutun. Eräs ystäväni ja kollegani kaivelee ruokailun jälkeen töissä hammasvälejään injektioneulalla.