Minulla oli ikävä, mutta en tiennyt mitä

Päätän taas aloittaa uuden aktiivisen elämän. Tähän uuteen elämäntapaan kuuluu tehdä jotain muutakin kuin maata sohvalla. Lähden kirjastoon. Kirjastossa kuulutetaan "Hyvät asiakkaat suljemme 15 minuutin kuluttua". Nappaan mukaani Petri Tammisen kirjan. Tammisen lause "Minulla oli ikävä, mutta en tiennyt mitä." tarttuu minuun kuin tuuulenpuuska hameenhelmaan. Kotona en enää muista lausetta,vaan minun on tarkastettava se kirjan sivulta.  Kirjastosta poistuessani painan vihreää nappulaa, jonka kohdalla lukee "aion tulla tänne uudelleen". Punaisen nappulan viereen on kirjoitettu "en aio tulla tänne uudelleen".

Istahdan puiston penkille lukemaan saalistani. Vanha köyryselkäinen nainen lähestyy minua määrätietoisesti, nainen käyttää liikkumisen apuna kävelysauvaa, eikä häntä häiritse vaikka tuijotan Tammisen kirjan sivua sellaisella intensiteetillä, että arvelen sen karkottavan puheliaimmankin tamperelaisen. Naisen ylähuulessa roikkuu pitkiä harmaita karvoja.

- Mitä luet?
- Kirjaa.
- Onko se oppikirja?
- Ei ole.
- Onko sinulla lapsia?
- On.
- Onko sinulla miestä?
- Haluaisin lukea tätä kirjaa.

Nainen valittaa yksinäisyyttään ja minulle tulee huono omatunto. Entä sitten kun olen vanha, eikä ole ketään kenelle puhua? Nyppisin ainakin ne karvat ylähuulesta. Nainen istuu jo viereisellä penkillä kuulustelemassa nuorta paria, joka poistuukin melko pikaisesesti. Olen nähnyt ranskalaisen elokuvan, jossa puiston penkillä istuvan iäkkään naisen ja sen isonenäisen ranskalaistähden välille kehkeytyy ystävyys.

Valoisia kahvihetkiä

Aamulla pyörän satula oli tahmea liemestä, jota pihapuu (lehmus?) erittää. Eräs lääkäri tuli päivää liian aikaisin lomalta töihin ja palasi huojentuneena kotiin.

Kotiin palatessani näin Kertun profiilin ikkunassa.  Sielllä se raukka ikkunalaudalla minua vartosi tai kyttäsi pikkulintuja. On hämärää, puut taipuvat tuulessa luokille ja kohta tulee syksy! Olen aina pitänyt syksystä, en siis ole ihan täysipäinen (miten voisin ollakaan).

Työdectini akku vetelee viimeisiään. Siitä katoaa kesken puhelun virta, mutta ei hätää, laitan puhelimen siihen möhkäleeseen, jossa sitä voi ladata ja jatkan puhelua. Työdectistä kuuluu pitkään ennen lopullista simahtamista piipitys, jota voisi hyvin käyttää kuulusteltavan vastarinnan murtamiseen.

Keskustelimme tänään kahvihuoneessa seuraavista aiheista: kertakäyttöhanskaan oksentanut anorektikko, sairaalan ikkunasta oksentaminen, ruumishissi ja ruumishissimusiikki sekä sairaalan parvekkeilta putoilevat henkilöt tai oikeastaan heidän vähenemisensä sekä tämän positiivisen kehityksen syyt, pohdittiin lyhyesti ja täysin anonyymisti konsultaatiomielessä erään potilaan alapään ikävät rakkulat ja lopulta käsiteltiin aiheista valoisin, Virosta rahdattava viina.

Lomaan on kolme päivää, sitten pakkaan Kertun, kissanhiekkapussin, heikkalootan, tekoreippaan marjastusmielen, mökkivaatteet, kirjat, läppärin, ruisjauhot (mustikkakukkoa varten) ja kotiin jätän kaikki huolet (näkisi vaan). Muona ja juoma hankitaan paikallisista liikelaitoksista.

Ensimmäisellä lomaviikolla menen Neil Youngin konserttiin, kyläreissulle ja Kom-teatterin Kolme sisarta näytelmää katsomaan. Muita suunnitelmia ei ole. Mietin osaisinko tehdä jonkun matkan ihan yksikseni. Ajattelin jotain niin eksoottista ja vaarallista kuin Tukholma tai Pärnu.

Höpinää

"Valtioneuvoston asetus teveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun asetuksen muuttamisesta" vai Ville Virtasen romaani "Hevosen taju" - kumpaakohan lukisi?

Olen jo sen verran asunut yksin, että olen tottunut huolehtimaan kaikesta itse. Moni naimisissa oleva nainen sanoo aviomiehestä huolimatta tekevänsä kaiken. En usko sen pitävän paikkaansa (ei pitänyt paikkaansa kun vielä olin naimisissa). Sain kerran blogin lukijalta apua uunin luukun korjaamiseen (apu oli virtuaalista, emme ole koskaan tavanneet). Nyt olen saanut vanhalta tuttavalta apua ja tukea sähköpostitse. Olen aina hyvin iloinen kun joku jollain tavoin huolehtii hyvinvoinnistani. Vuosia sitten työterveyshoitaja kysyi minulta mitä syön aamiaiseksi, olin otettu hänen kiinnostuksestaan ruokavaliotani kohtaan. Miehet eivät välttämättä kaipaa apua tai neuvoja, he ajavat vaikka tuhat kilometria harhaan mielummin kuin kysyvät tietä. Nykyisin kysymisen nöyryytykseltä säästyy navigaattorin ansiosta.

Vastaanottoni oli eräänä päivänä taas kerran myöhässä. Ovesta käveli sisään potilas, joka jo huoneeseen astuessa huokui suuttumusta minua kohtaan. Emme olleet koskaan tavanneet. Sanat, joita vaihdoimme olivat varsin neutraaleja, mutta en osaa sanoa, mistä sen vihan aistii. Sen läpi oli melkein vaikea hengittää, kunnes muistin, ettei hän voi oikeasti minua vihata. Hän vihasi sitä mitä minä edustin ja vähäistä valtaa, joka minulla oli.

Flamencoa

Hikoilin eilen illalla Tampereen flamencoviikkojen päätapahtumassa. Esitettävä teos oli Agel Rojasin Camino (ensi-ilta muuten). Ryhmässä tanssi edellä mainitun lisäksi Carmen Cortez ja  siinä esiintyivät myös naislaulaja, kitaristi ja perkussionisti, jälkimmäinen on Pirkanmaan lahja flamencolle. Rojas tanssi housunvyötärö kainaloissa sellaisessa ylväässä takakenossa, ettei siihen moni kykene. Seurasin miehen käsiä, jotka tekivät laajoja kaaria samalla kun mies kieputti ranteitaan. Sormet pyörivät välillä nipussa ja välillä harallaan. Tanssija kommunikoi laulajan, naispuolisen tanssijan ja muusikoiden kanssa, mutta ei flirttaillut yleisölle kuten madridilainen turistiflamencomies. Usein näkyi vain tanssijan selkäpuoli. Rojasin kasvot ilmensivät sen tason tuskaa, jonka saattaa havaita suomalaisen miehen naamalla silloin kun Ruotsi voittaa Suomen jääkiekossa. Cortez oli jo selvästi kypsässä iässä, mutta hänen tanssinsa ei ollut yhtä tuskan täyttämää. Laulaja huusi ai, ai, ai, epäilen, että  iho oli kiireessä jäänyt esiintymiskoltun  vetoketjun väliin.

Esitys oli hieno, mutta miksi aina tällaisissa tapahtumissa lavalle änkeää pari tapahtuman järjestäjää puhumaan joutavuuksia. Kaipa he haluavat vilauttaa uusia juhlaleninkejään. Minusta se vain pilasi latautuneen odotuksen. Ryhmälle jaettiin kiitokseksi saunavastat. Toivottavasti he tiesivät mistä oli kyse, sillä minusta se näytti nololta.

Unikeko on pieni nisäkäs

Huomenna tulee sukulaisia kylään. On vaikea päättää mitä tarjota. Otin kännykkäkameralla kuvia resepteistä, joiden ainekset toivottavasti löytyvät torilta ja hallista. Saatan jopa pistäytyä torikahvilassa.

Huomasin sähköpostissani parin viikon takaisen viestin, johon pitäisi vastata piakkoin, homma olisi järkevä hoitaa ennen lomaa. Viesti ei ikävä kyllä häviä itsekseen, vaikka usein toivon niin. Perusluonteeni on saamaton, toimin siis nykyisin syvintä olemustani vastaan hoitamalla asioita. Itä-suomalaisuuteen kuuluu saamattomuus: itäisellä maaseudulla pihoja koristavat Anglian raadot, Länsi-Suomessa viivasuorat perennapenkit.

Sain viestin, jossa minut kutsutaan Brysseliin EU:n tärkeisiin pytinkeihin. Emäntänä toimii joku meppi ja eurooppalainen järjestömme vastaa matka- ja majoituskuluista. Viestissä mainitaan johonkin debattiin osallistuminen. Lähden jos mitään ei tarvitse sanoa. Kutsuttuja oli listan perusteella suuri joukko eri maiden järjestöjen puheenjohtajia, joten en liene siellä mitenkään keskeisessä asemassa. Miksi tällainen perusujo (osaan peittää sen erinomaisesti) henkilö on suostunut puheenjohtajaksi? Kyse on narsistisesta kunnianhimosta. Hämmästelen  lähes päivittäin sitä mihin olen päätynyt, vaikka jo tiedänkin, että ennen haksahtamistani on aneltu puolta yhdistyksen jäsenistä ryhtymään kyseiseen toimeen. Uutta rahastonhoitajaa ei ole toistuvista uhkailu- ja painostusyrityksistä huolimatta onnistuttu hankkimaan. Puheenjohtajan pestiä on jäljellä puolitoista vuotta ja seuraajakin on tiedossa.

Tänään on sekä minun nimipäiväni että unikeon päivä. Opin äsken, että unikeko on pieni nisäkäs, joka nukkuu 20 tuntia vuorokaudessa. Vaatimaton otus asuu Keski- ja Etelä-Euroopassa ja sillä on tuuhea pitkä häntä. Äitini onnitteli minua. Lähdemme ensi viikonloppuna vanhempieni mökille parin vanhan ystävän kanssa. Kyse on traditiosta (traditio on sellainen tapahtuma, joka toteutetaan vähintään kaksi kertaa samaan tapaan). Äiti varoitti minua sienten puuttumisesta. Täytyy tyytyä mustikoiden poimimiseen (pitänee syödä männävuotiset mustikat pakasteesta), saunomiseen, syömiseen, juomiseen, vieraiden kanssa seurustelemiseen ja ankaraan löhöilyyn.

Kerttu Ressu

Olkapääni on vaivannut minua parin kuukauden ajan. Aina kun yöllä käännän kylkeä siihen vihlaisee ja herään. Yöuneni on ollut viime aikoina katkonaista kuin paikallisbussin kulku. Ensimmäiseksi tietysti epäilin, että sairastan syöpää. Moinen ajatus ei tulisi potilaan olkapääkrempan kohdalla mieleen. Vaikuttamassa lie ollut hiljattain lukemani kirja nuoresta naisesta, joka sairastui osteosarkoomaan ja kuoli. Jostain syystä kollega ei pitänyt maligniteettia todennäköisimpänä olkapäävaivani syynä vaan täräytti AC niveleen kortisonia. En ollut varautunut siihen, miten inhottavalta pistos tuntui, kipu ryömi pitkin olkavartta kuin polttava syövyttävä myrkky (kai pieni dramatisointi sallitaan). Tuki- ja liikuntaelimistölle (paino sanalla liikunta) ei tehne hyvää se, että istun kohtalaisen paljon Kertun tärvelemässä nojatuolissa läppäri sylissä ja hartiat lysyssä.

Ymmärsin pari päivää sitten, että Kerttu edustaa minulle samaa kuin Ressu Jaska Jokuselle. Ressu on inhimillistetty koira, joka naputtaa menestysromaanin tuossa tuokiossa. Ressun postilaatikko täyttyy ystävänpäiväkorteista, samaan aikaan kun Jaska Jokusen postilaatikko ammottaa tyhjänä. Kerttu on samaan tapaan hiljalleen saanut ihmisille ominaisia piirteitä, se on kaikkivoipa ja suosittu, omaa kohtuuttoman hyvän itsetunnon ja on kaiken lisäksi yhtä ilkeä kuin Tellu.

Mitähän Kerttu sanoisi olkapäästäni? "Ota illalla Buranaa, ettei tarvitse yöllä kolistella." tai "Syöpää se on. Anna Visa-kortti, niin käyn hankkimassa itselleni jotain hyvää syötävää ja kuohuviiniä. Sinulle tuskin maistuu."