keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Minulla oli ikävä, mutta en tiennyt mitä

Päätän taas aloittaa uuden aktiivisen elämän. Tähän uuteen elämäntapaan kuuluu tehdä jotain muutakin kuin maata sohvalla. Lähden kirjastoon. Kirjastossa kuulutetaan "Hyvät asiakkaat suljemme 15 minuutin kuluttua". Nappaan mukaani Petri Tammisen kirjan. Tammisen lause "Minulla oli ikävä, mutta en tiennyt mitä." tarttuu minuun kuin tuuulenpuuska hameenhelmaan. Kotona en enää muista lausetta,vaan minun on tarkastettava se kirjan sivulta.  Kirjastosta poistuessani painan vihreää nappulaa, jonka kohdalla lukee "aion tulla tänne uudelleen". Punaisen nappulan viereen on kirjoitettu "en aio tulla tänne uudelleen".

Istahdan puiston penkille lukemaan saalistani. Vanha köyryselkäinen nainen lähestyy minua määrätietoisesti, nainen käyttää liikkumisen apuna kävelysauvaa, eikä häntä häiritse vaikka tuijotan Tammisen kirjan sivua sellaisella intensiteetillä, että arvelen sen karkottavan puheliaimmankin tamperelaisen. Naisen ylähuulessa roikkuu pitkiä harmaita karvoja.

- Mitä luet?
- Kirjaa.
- Onko se oppikirja?
- Ei ole.
- Onko sinulla lapsia?
- On.
- Onko sinulla miestä?
- Haluaisin lukea tätä kirjaa.

Nainen valittaa yksinäisyyttään ja minulle tulee huono omatunto. Entä sitten kun olen vanha, eikä ole ketään kenelle puhua? Nyppisin ainakin ne karvat ylähuulesta. Nainen istuu jo viereisellä penkillä kuulustelemassa nuorta paria, joka poistuukin melko pikaisesesti. Olen nähnyt ranskalaisen elokuvan, jossa puiston penkillä istuvan iäkkään naisen ja sen isonenäisen ranskalaistähden välille kehkeytyy ystävyys.

9 kommenttia:

Timo Lampi kirjoitti...

Mä oon päättänny, et kuuntelen vastaavanlaisten tai oikeemmin kaikkien ihmisten asiat ja/tai tarinat. Yllättäviä juttuja ihmiset kertoo, mutta mullahan on aikaa kuunnella. Jotkut on kertoneet, et oon eka ihminen moneen vuoteen, kun en lähde puhujaa karkuun.

Heidi kirjoitti...

Hyvä periaate. Ei vaan jaksa, kun koko päivän kuuntelee.

Heidi kirjoitti...

Tuossa häiritsi se kuulustelu.

Erja kirjoitti...

Nuorempana kuuntelin, säälistä. Nykyään en enää jaksa ja jotenkin mulle on tullut tunne, ettei mun tarvitsekaan. Ainakaan kaikkia.

Timo Lampi kirjoitti...

Joo en mä sillä että sua oisin kritisoinnu. Ymmärrän hyvin sun tilantees. Mä kun jouduin töissä tekeen työtä korvillani, en 34 vuoteen sietänny radioo tai telkkarii kuunnella. Nyt jo pikkuhiljaa alkaa radio mennä, jos se on hiljasella.

Kovin arvostan sun työtä, itte en kykenis moiseen, kun alkaisin potilaille vitt.. anteeks keljuilla, että... No, olkoot.

hannuhoo kirjoitti...

Kieslovskin kolmen "väri"elokuvan aikaan, kun kaikki niitä silloin katsoivat ja niistä puhuivat, niin kysyin joiltakin, että "huomasitko siellä sen köyryselkäisen mummon joka työntää katuvilinässä pulloa roskikseen?" Ei, kellekään ei sattunut tuo kohtaus silmiin. Myöhemmin sitten joku sanoi "että tosiaan, punaisessa semmoinen oli!"

Kieslovski oli rakentanut tuon ohimenevän jutun kaikkiin kolmeen filmiinsä. Olemme ohimeneviä juttuja.

AuvoT kirjoitti...

Minulle ei kukaan tule kertomaan mitään kadulla tai puistossa. Ehkä olen jotenkin vajaa.

Toisaalta en kyllä ole koskaan paikallaan kadulla tai puistossa. Pitäisikö yrittää joskus istua puistonpenkillä. Epäilen että näyttäisin vain ihan omituiselta, että mitähän tuokin ukko tuossa oikein vahtaa, ei varmaan ole kaikki tallessa yläkerrassa. Paras kiertää kauempaa.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Tuo "minulla oli ikävä, mutta en tiennyt mitä" on hyvin tunnistettava tunne.

Heidi kirjoitti...

Minulle ei koskaan ole tullut mieleen, että puiston penkillä istuminen olisi jotenkin epäilyttävää.