Mitä meillä oli ennen aerobicia?

Aerobicin jälkeen jalat ovat monta päivää kipeät ja jäykät, varsinkin aamulla. Kuvitelma lihaksikkaasta vetreästä minästä vaihtuu jäykästi liikahtelevaan kivuliaaseen vanhukseen. Aerobicissa musiikin on soitava niin lujaa, että kuulomme on vaarassa, mutta mitä emme riskeeraisi, jos tuloksena saattaa olla uimarantavartalo. Eikä haaveissa ole mökkiranta vaan komeita adoniksia täynnä oleva merenranta. Oikeasti en edes välitä maata rannalla. Aikoinaan aerobicvillityksen alkaessa tunnilla näki pinkkejä kimaltavapintaisia trikoita. Jossan vaiheessa rohkeimmat vetivät trikoiden päälle string tyyppiset housut. Se oli epämukavaa ja hassun näköistä. Sitten keksittiin steppilaudat, joille hypittiin. Laudat koottiin useasta korokkeesta, mitä kovempi tyyppi sen korkeampi lauta. Sitten tulivat ne inhottavat kuminauhat, erilaiset puntit ja lopulta tanko levypainoineen. Nopeasti laskien olen käynyt vähintäänkin 30 erinimisellä aerobic tunnilla. Ohjaajat ovat säilyneet samanlaisina, heitä on vaikea erottaa toisistaaan. Kaikki ovat tekopirteitä naisia, joilla ei ole tippaakaan ylimääräistä rasvaa kropassaan. Tunnilla on aina eturivissä joku, joka hyppähtelee korkealle vaikka käsketään kävellä, kaikki juomatauot hän hölkkää hullun lailla. Hän näyttää anorektisen riutuneelta. Eturivissä on aina myös nainen, jolla ei ole minkäänlaista rytmitajua, hänen epätahtinen liikkumisensa haittaa muiden keskittymistä. Ennen aerobicia oli voimistelutunnit. Päällä oli aina vähän liian pieni tekokuituinen sininen jumppapuku, johon piintyi hienhaju. Jalassa oli jumppatossut. Opettaja löi tamburiinia. Juoksimme piirissä, piti juosta päkiöillä, juoksemisen oli oltava äänetöntä. Tunnin jälkeen oli noloa mennä suihkuun. No huomenna kävelen taas kuin raihnainen vanhus.