Olen kissakuumeessa. Olen jo pidempään miettinyt kissan hankkimista. Meillä oli aiemmin löytökissa Harri, jolla oli ollut todennäköisesti traumaattinen lapsuus. Vieraat pelkäsivät sitä. Harrilla oli tapana hyökätä varpaiden kimppuun. Kuljin monta vuotta kotona kengät jalassa. Olen asiaa aiemmin jo tällä foorumilla selvitellyt.
Tyttäreni keksi ilmoituksen Ragdoll kissasta. Kaunokainen on 1 1/2 vuotias. Olen viestitellyt omistajalle sähköpostitse, en vielä tiedä kelpaanko kissan emännäksi. Laitoin tyttäreni ohjeen mukaan kissan nykyiselle omistajalle viestin, jossa kerroin, että minulla on aiemminkin ollut kissa (jonka tapoin, sitä en kylläkään kertonut). En voinut pitää tuota villieläintä koska matkustelin kahden kaupungin väliä. Jotta kissa saatiin kuljetuslaatikkoon sille piti antaa nukahtamislääkettä. Väitöskirjaohjaajani vei sen eläinlääkärille lopetettavaksi. Vastaanottohuoneessa Harri oli päässyt karkuun ja aiheuttanut melkoista tuhoa säntäillessään pitkin ja poikin huonetta. Pitkään näin Harrin haamun vilahtelevan asunnossani.
On varmaankin oikein jos en saa tuota haluamaani kissaa. On toisaalta mukavaa kun verhot pysyvät tangoissa, huonekalut eivät ole suikaleina ja kissanhiekkaa pitkin asuntoa. On mukavaa kulkea sukissa ja maata sohvalla ilman pelkoa, että Harri hyökkaa hiuskuontaloni kimppuun.
3 kommenttia:
On ilmeisesti olemassa vannoutuneita kissaihmisiä ja koiraihmisiä. En ole oikein kumpaakaan, erityisesti suhteeni kissaan on kaksijakoinen - johtunee pahasta kissa-allergiasta. Minulla on yhteen viiteryhmääni kuuluva tuttava, jolla oli täsmälleen Harrin kaltainen kissa. Kävi kissaterapiassa ja sai kai adhd-lääkitykstäkin, mutta piti lopulta yhteistyöhaluttomana lopettaa. Tuttavani ei voinut tulla yhteen tapaamiseemme kissan hautajaisten vuoksi. Kertoo lemmikin merkityksestä ihmiselle.
Mahdollisesti Harri oli ADHD. Rauha hänen sielulleen. Ehkäpä minukin olisi pitää kattiraukka terapiaan.
Meillä on kaksi kissaa. Vanhempi on löytökolli, ja täyttää tänä vuonna arviolta 16 vuotta. Pitää huutamalla vaimoa hereillä öisin. Huutaa, vaikkei minkään asian pitäisi olla vinossa. Kai se on vain sitä kissuutta.
Sitten on se nuorempi, 5- (vai oliko se 6-) -vuotias tyttö. Taittoi mystisesti jalkansa parivuotiaana. Miten, se on meille arvoitus. Sisäkissa ja kaikki. Korjattiin kalliilla, mutta jäi rammaksi. Vähän sentään käyttää rujoa tassuaan, muttei yleensä edes astu sille.
Ongelmia ilmaantui, kun taloon tuli lapsi. Rampa kissa ei ilmeisesti koe olevansa kykenevä puolustamaan itseään siten kuin kissan pitäisi, joten se sähisee ja murisee lapselle. Tätä on jatkunut jo neljättä vuotta, ja meistä on jo pitemmän aikaa tuntunut, että rampuusi ei elä kunnon kissanelämää, kun joutuu omassa kodissaan kyttäilemään toista outoa asukkia, ihmislasta. Aikuisista rampakissa pitää kyllä kovasti, ja parhaita hetkiä ovatkin ne illan tunnit, kun lapsi vetelee jo sikeitä, mutta aikuiset ovat vielä valveilla seurustelemassa.
Yritimme jo tarjota kissaa johonkin lapsettomaan ja ennestään eläimettömään kotiin, mutta ilmoitus yliopiston palstalla ei tuottanut tulosta. Ja toisinaan kuitenkin näyttäisi, kuin kissa sietäisi välillä lasta taas paremmin...
Lähetä kommentti