torstai 2. kesäkuuta 2016

Yhdeksäs sinfonia

Tänään joku tyyppi työterveydestä kävi puhumassa työssä jaksamisesta. Meillä on kuulemma hyvä työyhteisö, kun sanomme toisillemme huomenta ja nauramme kahvihuoneessa. Mitä se auttaa, jos työtä on liikaa? Seuraavaksi tehdään työn kuormittavuuskysely, kun ei tarvitsisi kuin vilkaista miten pitkiä työpäiviä teemme vaikka pinnaamme kaikenlaisista aamu- ja päivämeetingeistä.

Kulttuuri edistää työssä jaksamista, joten käväisin filharmonian kevään viimeisessä konsertissa Tampere -talossa. Sali oli täynnä (eilen ei enää saanut lippuja). Esitettiin Beethovenin yhdeksäs sinfonia, jonka neljännen osan ovat kaikki vähemmänkin musiikillisesti sivistyneet kuulleet. Mietin konsertin aikana huomista työpäivää ja vähän ensi viikkoakin, täytyy tunnustaa. Ei saisi, vaan pitäisi irrottaa ajatuksensa leijumaan korkeimpiin sfääreihin. An die Freude!

Santtu-Matias Rouvali antoi hetken odotuttaa itseään, ei liikaa, mutta draaman kannalta juuri sopivasti. Jotenkin sitä aina hämmästyy, kun mies, joka näyttää poikakeijulta, onnistuu johtamaan kokonaista orkesteria.

Sopraano Jenni Lättilän lauluvihko putosi lattialle juuri kun piti laulaa. Hetken jännitin löytääkö laulaja oikean kohdan. Pienen plaraamisen jälkeen sivu löytyi ja kaipa hän olisi osannut laulaa ilman vihkoakin.

Konsertin loputtua Rouvali nosteli orkesteria seisaalleen ja laulajat kipittivät pitkissä koltuissaan ja frakeissaan näyttämölle ja ulos moneen kertaan. Rouvalilla oli yllään musta paita ja housut. Hikinen paita tarttui kapellimestarin selkään.

Lopulta tapahtui se, mitä pelkäsin: ihmiset alkoivat kimmota pystyyn taputtamaan. Pakkohan minunkin oli nousta. No olihan se hieno esitys, mutta tarvitseeko ihan seisaalleen nousta?

3 kommenttia:

Timo Lampi kirjoitti...

Kyllä se tekee taiteilijalle hyvää jos yleisö nousee seisaalleen taputtamaan. Kylmät väreet menee pitkin selkäpiitä tekniikan väelläkin.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Tuo on muuten jännä juttu tuo seisomaan nouseminen. Jos sitä ei tapahdu, esiintyjät kenties kokevat, että yleisö ei ollut viimeisen päälle tyytyväinen...?

Heidi kirjoitti...

Minusta on hienoa nousta seisomaan silloin kun on esityksestä oikein innostunut, mutta ei sen vuoksi, ettei viitsi ainoana jäädä istumaan. Konsertti oli kyllä hieno.