Ei ole mitään sanottavaa. Moni pitäisi asiantilaa merkkinä siitä, että kannattaa olla hiljaa, mutta minä otan pään tyhjyyden haasteena.
Matkustin eilen ratikalla Arabianrantaan. En ollut tiennyt sellaista paikkaa olevankaan. Kuin olisin ollut ulkomailla. Jännitin koko matkan olinko ottanut mobiililipun oikealle vyöhykkeelle, joka sai kaiken tuntumaan vielä enemmän rentouttavalta kaupunkilomalta.
Kävin kustantamon tilaisuudessa, jossa oli monta täysin tuntematonta kirjailijaa. Jännitän aina osaanko kättelytilanteessa sanoa nimeni oikein, joten muiden nimet eivät jääneet päähäni. Eräs mies sanoi olleensa Finlandia-ehdokkaana. En ollut kuullutkaan.
Söimme ruokaa notkuvilta kertakäyttölautasilta epäekologisilla muovihaarukoilla ja joimme tölkkiviiniä. En ollut kuullut kenestäkään, eivätkä he olleet kuulleet minusta. Pikkuisen liioittelen, oikaisen, koska se kuulostaa paremmalta kuin parin poikkeuksen mainitseminen.
Junamatkalla istuimme ravintolavaunuissa ja vertailimme osallemme koituneita pettymyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti