Ihastuin anonyymin kommenttiin, joka kuului: Astrid Lindgren kirjoitti jossain vanhassa tyttökirjassaan naisesta,
joka hoiteli agressioitaan pitämällä työpöytänsä laatikossa luetteloa
otsikolla "Ihmisiä, joita minun on muistettava käydä puremassa, mikäli
saan vesikauhun".
Jörn Donner on mittavan taiteilija- ja mammuttiuransa lisäksi siittänyt lapsia, joita hän ei ole joutanut, eikä halunnut hoivata, kahden nuorimman kanssa hän on viettänyt aikaa, joka taas on herättänyt katkeruutta muissa jälkeläisissä. Donnerin poika Otto Gabrielsson on julkaissut kirjan siitä mitä on olla Jörn Donnerin hyljeksimä poika. Kirja on nimetty suomeksi Rikkaruoho -viimeinen kirje isälle. Gabrielsson taitaa olla jo toinen Donnerin poika, joka on kirjoittanut kirjan. Donner ei ole turhaan levittänyt geenejään maailmalle.
Rafael Donnerin ja Otto Gabrielssonin suhteet isäänsä ovat ymmärrettävästi hyvin erilaiset. Tavallisimmissakin perheissä suhteet vanhempiin poikkeavat, koska lapset syntyvät perheen eri kehitysvaiheisiin.
Olen elänyt vanhempieni kanssa samassa taloudessa vasta pari-kolmevuotiaasta. Ensimmäisenä vuotenani nuori äitini asui äitinsä kanssa, jonka jälkeen erosin hänestäkin ainakin vuodeksi, jonka jälkeen äidinäiti hävisi läheisyydestäni. Välimatkat olivat pitkiä, eikä autoa ollut. Nykyään sitä voisi verrata siihen, että toinen asuisi New Yorkissa ja toinen Tampereella.
En syytä vanhempiani, olosuhteet vaan olivat sellaiset. Kuitenkin mitä tiiviimmin ihmisten kanssa pyörii sitä tiukemmiksi siteet muodostuvat, joten jonkinlainen vaikutus näillä varhaisilla vuosilla minuun ja perhesuhteisiini on ollut. Nämä lapsuuden vaiheet selvisivät minulle melkein nelikymppisenä, sillä näistä ei puhuttu.
Luin irlantilaisen Emilie Pinen esseekokoelman Tästä on vaikea puhua (suomentanut Karoliina Timonen, Atena 2020), jossa kirjailija kirjoittaa nimenomaan asioista, joista ei puhuta edes suvun kesken saati julkisesti, kuten isänsä alkoholismista, päihteiden täyttämästä nuoruudestaan ja lapsettomuudestaan. Tekstejä voisi nimittää autofiktiivisiksi. Olen tottunut, että esseissä omat kokemukset yhdistetään kirjallisuuteen, mutta tässä niin ei tehdä, joten näinkin voi siis esseitä kirjoittaa. En muistanutkaan, miten vanhoillinen maa Irlanti on, avioero sallittiin vasta 1995 (laki hyväksyttiin hyvin niukalla enemmistöllä kansanäänestyksessä) ja aborttikielto kumottiin 2018.
Miksi julkaista tällaista? Eikö asioita voisi pitää omana tietonaan? Esseekokoelma on myös nuoren naisen selviytymistarina, jonka nuoruuden kuvauksen hilpeämpi sisko fiktion puolella voisi olla Caitlin Moranin Näin minusta tuli tyttö. Pine on kylläkin Morania vakavampi, teoreettisempi ja aikuisempi, eikä kovin hilpeä. Kirjailijan isäkin on kirjoittanut alkoholismistaan, joten kai tytär voi julkaista oman versioinsa, joka on erilainen, kaikesta huolimatta kunnioittava. Tästä kirjasta on varmasti hyötyä saman kokeneille lukijoille ja toisaalta vaikenemisen kulttuuri joutaisi jorpakkoon, joten ymmärrän miksi näin piti tehdä.
8 kommenttia:
Avautuminen auttaa muita! Kaikki eivät halua livesti kohdata vertaistukihenkilöitä, en minäkään kun sain sytoja. Luin mieluuummin ne ajat Viimeiset villitykset, Groen aidosti hauska kirja, jossa vanhanikodin päiväohjelma on aina jotain säpinää. Suuri hupi asukkailla on alkoholi sekä pohtia, ottaisiko eutanasian vai ei ja mikä olisi siihen sopiva päivä ja mitä pitäisi ehtiä sitä ennen tehdä villiä ja kiellettyä. Tässä siis lukusuositus sinulle! Tässä siis puhuu nainen, joka ei piäd hauskoista kirjoista, mutta makuni on niin vaativa:) Naapurin rouva nauraa ensi yön Ei saa elvyttää...Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle oli myös aidosti hauska. Rupees nyt villiintymään♥
Pitääpä lukea nuo suosittelemasi kirjat, välttelin kaikkea sellaista luettavaa kun kirjoitin, sillä pelotti, että ne vaikuttavat minuun. Pitäisi villiintyä, mutta kun on tämä koronakin!
Minua kiinnostavat nuo molemmat mainitsemasi kirjat, ja ne onkin varauksessa.
Olen hieman ymmälläni tuon Otto Gabrielssonin kirjan kanssa, kun sen mainonnassa on ollut sellaista, mikä tuntuu pahalta JD:n läheisten vuoksi. Nyt jo toinen poika kirjoittaa kirjan, joka myy isän maineella (tämä kokonaan ja Rafaelin osittain). Joskus tämän tyyppisiä kirjoja katuu myöhemmin, kun tunteet ovat tasaantuneet - mutta silloin voi tietysti kirjoittaa uuden kirjan siitä, miten näkee asian uusin silmin. Jos itse olisin kirjoittanut kirjan isästäni joskus nelikymppisenä, niin se olisi ollut erittäin tuomitseva, oikea panettelukirja, nyt siitä tulisi esseemäinen ja kohdettaan ymmärtävä (siis jos osaisin kirjoittaa).
Leenan mainitsema Kukkia Birgitalle on huippuhauska.
Vielä unohtui sanoa, että kylläpä sinulla on rikottu kiintymyssuhteita lapsena pahasti. Sitä ei muista, miltä se tuntui, koska noin pienenä ei ole sanoja, joiden varaan muisto voisi rakentua. Erikoista, että asia paljastui vasta kun olit jo pitkällä aikuisuudessa. Tällaisia asioita voi suvuissa olla paljon; on vain jotenkin päätetty, yleensä sanattomasti, mitä säilytetään muistissa ja mitä jätetään unohduksiin.
Meillä on muitakin vaiettuja juttuja. Nyt harmittaa, ettei äidin kanssa tullut näistä enemmän puhuttua, nyt hän ei enää muista. Olen lukenut vanhoja kirjeitä isältä omalle äidilleen (minut mainitaan ensimmäisen kerran joskus kun olen parivuotias). Kun tulin lopulta vanhempieni luo niin isä kirjoitti, että kysyin mummoa (äidinäitiä) kun kova paikka tuli. Tunnen myötätuntoa pientä itseäni kohtaan.
"Joskus kun ajattelen lasta, joka joskus olin, olojen armoilla, joita en käsittänyt, mutta joita yritin kaikin voimin hallita, niin haluaisin vieläkin ottaa itseni syliin helliäkseni, lohduttaakseni ja kuiskatakseni korvaani lempeitä sanoja.
Pitäisikö sellainen mielijohde tukahduttaa vai pitäisikö sitä kehitellä eteenpäin?
En tiedä vieläkään."
Tämä on ote Renate Dorresteinin romaanista Kivisydän. Osuin siihen, kun luin vanhoja päiväkirjojani. En muista romaanista mitään.
Minusta on hieno ajatus ottaa tuo lapsi syliin.
Luin nyt Otto Gabrielssonin kirjan. Kylläpä se onkin hyvä, monella tapaa, ja kaikkea muuta kuin kostokirja, jota saisi katua.
Lähetä kommentti