Tää on vaikeaa

Ikkunan läpi arvioituna sää näyttää luotaantyöntävältä. Olen menossa ystävän kanssa lounaalle. Yritän kirjoittaa sitä ennen. 

Kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Erkka Mykkänen (syntyään savolainen kuten minäkin) julkaisi Instassa hauskan videon kirjoitusprosessista. Kuvitelkaa tähän taustalle musiikki ja Erkka Mykkänen napsuttelemaan sormiaan:

1. Tää on mahtavaa.

2. Tää on vaikeaa.

3. Tää on paska.

4. Mä oon paska.

5. Mä oon paska.

6. Mä oon paska.

7. Mä oon paska.

Prosessini on juuttunut kohtiin 4.-7.

Tampereella järjestetään kirjailijoiden työnohjaus, joka kiinnostaisi minua. Taakkanani on se, etten ole haaveillut kirjailijan ammatista kaksivuotiaasta, enkä julkaissut ensimmäistä kirjaani alle kolmekymppisenä. En tiedä voinko nimittää itseäni ammattikirjailijaksi. Tunnen huonommuutta kirjailijoiden joukossa.

Ei minuun kannata enää satsata. Olen liian vanha! Kaikki ymmärtävät, että nuoruus on tavoiteltava ominaisuus. Jos jotakuta yli viisikymppistä sanotaan nuoren näköiseksi, hän kyllä kertoo sen kaikille. Etsin vanhojen tuttujen kasvoista ja vartaloista vanhenemisen merkkejä. Ilahdun kun näen sellaisia.  Minähän näytän nuoremmalta! En kuitenkaan sano sitä ääneen, eihän lihavallekaan sanota "Olet lihonut", mutta kun joku on saavuttanut normaalipainon, se toki mainitaan. Kehutaan itsekuria ja ulkonäköä. Edes tiukka itsekuri ei saa minua enää nelikymppiseksi (hekin muuten valittavat olevansa vanhoja).

Tähän loppuun pitäisi kirjoittaa jotain rakentavaa. Ottakaa koronarokote suojellaksenne itseänne ja samalla toisia. Isoja, tärkeitä leikkauksia ei tarvitse perua teho-osaston potilaspaikkojen puutteen vuoksi. Hoitajat eivät väsy (kukaan ei enää kalisuta kattilan kansia heidän kunniakseen). Vesisade taukoaa. Aurinko paistaa ja maailma pelastuu.  Huudetaan yhteen ääneen: Tää on mahtavaa!