Minun piti esiintyä kirjallisuustapahtumassa Tampereen lääketiedepäivien yhteydessä, mutta tilaisuus peruttiin jo kolmatta kertaa. Ensimmäinen kerta oli pahin, nyt olen tottunut.
Tänään oli tarkoitus matkustaa tapaamaan kurssikaveria. Hän on kipeä ja oli menossa koronatestiin, joten en lähde Järvenpäähän. Liikuntaryhmien aloitus on siirtynyt jonnekin tulevaisuuteen.
Kävin eilen M:n kanssa lounaalla ja äänestin. Nuori vaalitoimitsija selitti tarkkaan miten toimitaan. Liimailimme kirjekuoria. Teki mieli sanoa, etten ole täällä ensimmäistä kertaa. Äänestykseen muodostui pieniä jonoja. Join vaalikahvit.
Seuraan Areenasta brittipoliisisarjaa Manhunt. Toisen kauden viimeinen jakso on vielä näkemättä. Onko tutkittu, miksi ihmiset haluavat vapaaehtoisesti katsoa rikosjuttuja? Rakkaustarinat ymmärrän hyvin, mutta miksi murhat ja raiskaudet innostavat? Olen lukenut Hesarista juttuja realimaailman raiskaustutkinnasta. Ennen kuin oikeuteen asti päästään, saattaa mennä jopa pari vuotta, joka on kohtuutonta.
Kerttu kiertää ympärilläni ja huutaa määräilevään tyyliinsä. Kerttu ei mau'u kuten kissat yleensä vaan sen kommunikaatio on äänekästä ja käskevää. Kerttu olisi voinut tehdä menestykkään uran armeijassa. "Haluan märkäruokaa!" se huutaa. Yritän selittää, että eläinlääkäri on huolissaan sen painosta ja että se saa Shebaa sitten illalla. Nälissään ei tarvitse olla, sillä raksuja on onneksi aina tarjolla.
Kun Kerttu lopulta ymmärsi, että minulla on toimivat puolustusvoimat, se luovutti ja perääntyi nojatuoliinsa.
2 kommenttia:
Jos Aristoteleelta kysyttäisiin (mikä voi olla vähän vaikeaa), miksi rikosfiktio on suosittua, vastaus olisi tietysti: koska katharsis.
Mikä voisi olla terapeuttisempaa kuin "säälin ja pelon" tunteminen turvallisesti kotisohvalla?! Ja jos oikein hurjaksi heittäytyy, saattaa eläytyä vaikka murhaajan tai raiskaajan rooliin. Jälkeenpäin, ohjelman tai kirjan loputtua, voi sitten nauttia virvokkeita ja tuntea huojennusta siitä, että kaikki olikin vain satua...
(Aristoteleen sanoin: kokea tunteidensa puhdistuneen)
Toinen antiikin filosofi Platon sitä vastoin piti tragedioita (tässä yhteydessä voinemme niputtaa rikokset ao. kategorian alle, tapahtuuhan antiikin tragedioissa jos vaikka mitä laitonta aina ihmissyönnistä insestiin asti) hyvinkin vahingollisina ja oli huolestunut siitä, että niiden innostamana ihminen voi suorastaan antaa vallan kaikenlaisille ei-toivotuille tunteilleen.
Nämä vastakkaiset käsitykset ovat eläneet rinnakkain jo pari tuhatta vuotta - ja tutkimustakin on tehty, hyllymetreittäin.
Olen iloinen, että blogillani on noin lukeneita ja viisaita seuraajia!
Lähetä kommentti