Tampere jazz happening

Jazz on tarkoittanut minulle lähinnä Woody Allenin elokuvien soudtrack levyjä. Halusin haastaa aivoni kuuntelemaan nykyjazzia. Kävin Tampere jazz happeningin konsertissa, jossa soitti kolme yhtyettä: The Necs (Australia), Krakatau & Senegal drums (Suomi ja Senegal) ja Eve Risser white desert orchestra (Ranska).

Konsertti alkoi kahdelta ja se siis oikeasti alkoi klo 14. Yleisö koostui pääosin varttuneista miehistä, joista joillakin oli mukana vaimo tai tyttöystävä.  Miehet näyttivät älykkäiltä vai kuvittelenko vain jazzin harrastajien oleva fiksuja. Konsertti kesti yhteensä neljä tuntia ja roudaustauoilla ehti hyvin vessaan ja klubin baariin.

Australialaisbändissä soitti kolme jäyhää miestä soittiminaan piano, kivet, rummut ja basso. Ensimmäiset 20 minuuttia pianisti käytti paria valkoista kosketinta, rumpali löi kahta kiveä vastakkain ja basisti hankasi pystybassoaan. Ehdin ajatella työasioita, viikonlopun toimia, punaviinilasillista, jonka ehkä jossain vaiheessa nauttisin ja kovaa tuolia, jonka todella tunsin pakaroitani vasten. Hiljalleen kappale kasvoi mittasuhteisiin, joka vei huomion kovasta istuimesta ja omista ajatuksista. Pianisti ryhtyi soittamaan melodiaa ja sitten se loppui. Biisi kesti 50 minuuttia, joista 20 minuuttia oli puuduttavaa ja 30 minuttiia nautittavaa. Sen puuduttavan tarkoituksenkin luuli jälkeenpäin ymmärtävänsä.

Ohjelmalehtisestä poimittuna "Kolme aussia luovat ainutlaatuista musiikkia, jossa on elementtejä minimalismista, ambientista, trancesta, rockista ja jazzista, mutta sekoittavat niistä kokonaisuuden, jolla ei oikeasti ole nimeä. Necking?"

Senegal drums oli viedä shown Krakataulta, jota lopulta tuntui johtavan Yamar Thiamin puhuva rumpu. Mies näytti miten rummulla voi soittaa jäätelöauton melodian. Raul Bkörkenheim soitti komeasti sähkökitaraa ja miehen yllä oli hieno paita. Jone Takamäen saksofoni on ihana soitin.

Ranskalaiset olivat tämän konsertin modernein osuus. Eve Risser oli säveltänyt esitetyt kappaleet ja soitti flyygeliä välillä kämmenillään, kyynärpäillään ja hiveli soittimen sisusta pehmeäpäisellä rumpupalikalla (?). Basisti hinkkasi soittimen kieliä kahdella hiusharjalla, puhallinsoittajat puhalsivat torvistaan luovia ääniä, rumpali veti lautasen reunaa pitkin rumpukalvoa (yleensä lautasta hakataan rumpupalikalla tai vispilällä), kitaristi pahoinpiteli kitaraansa ja kohteli soitintaan muutenkin härskin näköisesti. Ranskalaisilla naisilla oli boheemisti sotkuiset hiukset. Mikä näyttää ranskalaisen päässä tyylikkäältä näyttää suomalaisella siltä, että hiukset ovat jääneet kampaamatta.

Kannattiko? Kyllä kannatti. Ensi vuonna uudelleen!

Keuhkot

Frenckell -näyttämöllä esitettiin eilen Kansallisteatterin vierailuna Duncan Macmillanin näytelmä Keuhkot (suomentanut  ja ohjannut Juha Jokela). Sen mainitaan olevan ekologinen rakkaustarina. Nimitys liittynee siihen, että näytelmän pariskunta puhuu puiden istuttamisesta ja lentämisestä. Kärsii huonosta ekologisesta omatunnosta.

Sanon heti tähän alkuun, että pidin näytelmästä, joka oli samalla hauska ja surullinen. Se voisi olla tavallista parempi amerikkalainen romanttinen komedia. Paino sanoilla "tavallista parempi". "Keuhkot" onkin ollut erittäin suosittu.

Näytelmässä on vain kaksi näyttelijää, jotka ovat koko ajan näyttämöllä ja puhuvat taukoamatta. Mikko Nousiaista ja Ria Katajaa katselee mielellään, sillä he ovat kovin söpöjä ja jotenkin uskottavia pariskuntana. Parin ongelmat ovat niin tuttuja ja riittävän suuruisia, että niille saattaa nauraa ja niissä voi elää mukana. Ei ahdista. Näyttelijät jaksavat olla läsnä vaikka eivät pääse välillä näyttämön taakse huilaamaan.

Näyttämöllä seisoo koroke, eikä varsinaisesti mitään lavasteita käytetä. Nousiainen ja Kataja esiintyivät koko näytelmän ajan samoissa farkuissa. Lavasteettomuus on näytelmäkirjailijan ohje ja vaatimus näytelmän esittäjille.

Näytelmässä siirrytään kohtauksesta toiseen ilman pienintäkään taukoa. Vauhti tekee näytelmästä jotenkin elokuvamaisen vaikka elokuvan ympäristöä ei ole rakennettu näyttämölle.

Juha Jokela on vaan aina kerrassaan hyvä. Ria Kataja on tässä erityisen erinomainen ja Mikko Nousiainen kovin söpö.

Marraskuu

Marraskuu sopii minulle, sillä kuukausi on lähempänä melankolista luontoani kuin hilpeät grillimakkarantuoksuiset kesäkuukaudet.

Huudan marraskuulle "Perkele, minua et nujerra!" Heinäkuulle minulla ei ole mitään sanottavaa.

Marraskuussa mökötetään. Marraskuussa maataan sohvalla ja syödään marraskuuruokia, joissa pitää olla riittävästi rasvaa ja sokeria. Marraskuussa kuunnellaan virsiä ja muutakin masentavaa musiikkia. Bach on marraskuun säveltäjä. Ei kukaan ole niin hullu, että kuuntelisi kesäkuussa sielunmessuja, jotka sopivat luontevasti marraskuuhun.

Kesäkuukaudet ovat kuukausien perhossarjaa, mutta marraskuu on raskaansarjan kuukausi.

Marraskuussa kukaan ei aloita mitään uutta: kevyttä ruokavaliota, liikuntaa, ihmissuhdetta, tupakkalakkoa tai akvarellimaalausta.

Marraskuu on ynseä ja luotettava kuin Kelan virkailija parhaimmillaan. Marraskuun jälkeen tulee aina joulukuu, joka onkin jo ihan eri juttu.

Viimeinen hymy

Kollega, vanha tuttuni on kuollut. Kiersin hänen kanssaan aikoinaan sisätautiosastoa. Olin meistä se kokeneempi, mutta potilaat pitivät pitkää komeaa miestä oikeana lääkärinä ja minua jonkinlaisena aputyttönä.

Joskus yöllä päivystäessämme puhuimme avioeroistamme. J meni uudestaan naimisiin. Vaimo kertoi, että kun mies sai tietää sairaudestaan, hän teki tiukat hoidonrajaukset. J kävi muutama viikko sitten viimeistä kertaa kotona. P lähetti kuvan miehestä, joka istui kotisohvalla. Viimeistä kertaa.

Kuolema on ainoa täysin varma asia elämässä. Joudumme tekemään monia asioita viimeistä kertaa. Viimeinen juoksulenkki, viimeinen tapaaminen, viimeinen rakastelu, viimeinen lokakuu, viimeinen kauppareissu. Sanotaan, että jokainen päivä pitäisi elää kuin se olisi viimeinen. Kuka sellaista menoa jaksaa?

En enää muista J:stä muuta ilmettä kuin hymyn. Saattaa johtua siitä, että hän hymyili aina. Ei hullumpi muisto.

Kadonnut serkku

Kävin päivysyksessä sotkemassa asioita. Onneksi kokonaisuus ei ole vastuullani vaan teen siitä vain kapean siivun. Homma poikkeaa muusta työstä: kaikki alani lääkärit saneleva tekstit samassa kopissa, mikä on varsin kodikasta.

Siirryin päivystyspaikalta työpisteelleni hämäriä kellarikäytäviä pitkin. En tavannut matkallani ketään, en edes hoitovirheisiin menehtyneiden potilaiden haamuja.

Työpisteelläni ei näkynyt enää muita. Sammuttelin huolimattomien työkavereiden jäljiltä valot viidestä huoneesta.

Elämästäni kadonnut serkku laittoi sähköpostia. Hän oli tunnistanut kirjastani mummon, jonka mielestä ulkoileminen saunan jälkeen oli yhtä vaarallista kuin pilvenpiirtäjän katon reunalla tasapainoilu.

Isäni matkusti nuorena opiskelijana laivalla Argentiinaan. Mummo kirjoitti isälleni kirjeen, jossa kehotti isää pysyttelemään koko matkan ajan hytissä, ettei aalto pyyhkäise mereen. Satamassakin oli mummon mielestä turvallisinta pysyä laivassa.

Yleensä mummot lukevat lapsenlapsille Tiitiäisen satupuuta, mutta mummoni luki meille Iisalmen sanomista uutisia tulipaloista, auto-onnettomuuksista, tapoista ja hukkuneista lapsista.  Edelleenkin näen vaaroja kaikkialla: jos joku sukulainen myöhästyy viisi minuuttia niin todennäköisimmin hän on jäänyt auton alle tai joku on murhannut hänet ja kaivanut ruumiin kukkapenkkiin.

Miksi?

Kirjamessujen loputtua sunnuntaina oli samanlainen olo kuin olisi syönyt säkillisen irtokarkkeja. Salmiakkia, suklaakonvehteja, noitapillejä, marmeladeja, liitulakuja, minttulakuja, kaikkea sekaisin, kaksin käsin.

Olimme nähneet liikaa kirjoja ja kirjaihmisiä yhdellä kertaa. Ponganneet tärkeitä kirjailijoita, palkittuja kirjailijoita, naistenlehtikirjailijoita, Uutisvuoto-kirjailijoita. Nähneet messukeskuksen rappusissa kuvan naisesta, jota epäiltiin miehensä murhasta ja joka on kirjoittanut siitä kirjan.

Kun tyttären kanssa saavuimme Pasilan asemalle, käänsimme nopeasti selkämme pikkuruiselle kaupalle, jossa myytiin pokkareita. Saimme lieviä yökkäysrefleksejä vaikka pidämme kirjoista jopa liikaa.

Luin junan ravintolavaunussa Bruno K. Öijerin runokokoelmaa, jonka ostin messuilta. Olen tutustunut Öijeriin kirjoitusystäväni R:n kautta. Öijer oli ainoa kirjailija, joka ei oksettanut minua silloin sunnuntai-iltana. Luin E:lle kokoelman ensimmäisen runon:

Koti

talo, jonka rakensin
ajatuksistani
palaa
raunioituu tulessa
loistaa yössä
opastaa minut kotiin

(Bruno K.Öijer "Ja yö kuiskasi Annabel Lee, suomentanut Seppo Lahtinen, kustantanut Sammakko)

E valitti, ettei pidä runoista. "Miksi pitää kierrellä, miksei voi sanoa suoraan?"

Ärsyttävää ja kivaa samalla kertaa ja kaunistakin. Sanoilla leikkimistä. En pidä runoista, jotka voi ymmärtää vain jos tuntee koko filosofian historian (koska en tunne filosofian historiaa). Pidän siitä, että samassa runossa on jotain arkista ja jotain ylevää.