Kollega, vanha tuttuni on kuollut. Kiersin hänen kanssaan aikoinaan sisätautiosastoa. Olin meistä se kokeneempi, mutta potilaat pitivät pitkää komeaa miestä oikeana lääkärinä ja minua jonkinlaisena aputyttönä.
Joskus yöllä päivystäessämme puhuimme avioeroistamme. J meni uudestaan naimisiin. Vaimo kertoi, että kun mies sai tietää sairaudestaan, hän teki tiukat hoidonrajaukset. J kävi muutama viikko sitten viimeistä kertaa kotona. P lähetti kuvan miehestä, joka istui kotisohvalla. Viimeistä kertaa.
Kuolema on ainoa täysin varma asia elämässä. Joudumme tekemään monia asioita viimeistä kertaa. Viimeinen juoksulenkki, viimeinen tapaaminen, viimeinen rakastelu, viimeinen lokakuu, viimeinen kauppareissu. Sanotaan, että jokainen päivä pitäisi elää kuin se olisi viimeinen. Kuka sellaista menoa jaksaa?
En enää muista J:stä muuta ilmettä kuin hymyn. Saattaa johtua siitä, että hän hymyili aina. Ei hullumpi muisto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti