Kirjamessujen loputtua sunnuntaina oli samanlainen olo kuin olisi syönyt säkillisen irtokarkkeja. Salmiakkia, suklaakonvehteja, noitapillejä, marmeladeja, liitulakuja, minttulakuja, kaikkea sekaisin, kaksin käsin.
Olimme nähneet liikaa kirjoja ja kirjaihmisiä yhdellä kertaa. Ponganneet tärkeitä kirjailijoita, palkittuja kirjailijoita, naistenlehtikirjailijoita, Uutisvuoto-kirjailijoita. Nähneet messukeskuksen rappusissa kuvan naisesta, jota epäiltiin miehensä murhasta ja joka on kirjoittanut siitä kirjan.
Kun tyttären kanssa saavuimme Pasilan asemalle, käänsimme nopeasti selkämme pikkuruiselle kaupalle, jossa myytiin pokkareita. Saimme lieviä yökkäysrefleksejä vaikka pidämme kirjoista jopa liikaa.
Luin junan ravintolavaunussa Bruno K. Öijerin runokokoelmaa, jonka ostin messuilta. Olen tutustunut Öijeriin kirjoitusystäväni R:n kautta. Öijer oli ainoa kirjailija, joka ei oksettanut minua silloin sunnuntai-iltana. Luin E:lle kokoelman ensimmäisen runon:
Koti
talo, jonka rakensin
ajatuksistani
palaa
raunioituu tulessa
loistaa yössä
opastaa minut kotiin
(Bruno K.Öijer "Ja yö kuiskasi Annabel Lee, suomentanut Seppo Lahtinen, kustantanut Sammakko)
E valitti, ettei pidä runoista. "Miksi pitää kierrellä, miksei voi sanoa suoraan?"
Ärsyttävää ja kivaa samalla kertaa ja kaunistakin. Sanoilla leikkimistä. En pidä runoista, jotka voi ymmärtää vain jos tuntee koko filosofian historian (koska en tunne filosofian historiaa). Pidän siitä, että samassa runossa on jotain arkista ja jotain ylevää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti