Kirjoitan silti

Huhtikuiset lumihiutaleet laskeutuvat maahan ryhdittömästi parveillen, ilman riittävää turvaväliä. Ne kasautuvat valkoiseksi kerrokseksi katuun. Jos olisin runollisempi voisin nimittää sitä hunnuksi tai lumivaipaksi, mutta kun en ole. Ulkoilu houkuttelee, sillä nyt tilaa on eikä kukaan ohita niin, että hihat pyyhkäisevät toisiaan.

Kävelyyn saa kulumaan aikaa, jota on nyt liikaa. Aikoinaan puhuttiin voivuorista, minulle on kertynyt aikavuori. Voisin myydä aikaani vaikka Sanna Marinille, Donald Trumpille en sentään myy. Siinä kulkee raja.

Aamut kuluvat mukavasti samaten päivät, iltaisin on vaikeampaa. Kuuntelen Harry Salmenniemen äänikirjaa Fantastinen salaatti (lukijana Antti Holma) ja huomaan, etten enää rakasta Anttia. Olen surullinen rakkauteni hiipumisesta.

Perjantaina kokoonnuimme elokuvakerhoon, alkuvaikeuksien jälkeen pääsimme kaikki Teamsiin. Seuraava tapaaminen on jo viikon kuluttua. Kaikkien kalentereissa oli hyvin tilaa. Aiomme katsoa Louis Mallen elokuvan Näkemiin lapset vuodelta 1987.

Luin eilen kässäriä, jota juuri kirjoitan ja yllätyin juonenkäänteestä, jonka olin sentään itse keksinyt tai osittain erään ihmisen elämästä kopioinut, siirtänyt toisiin olosuhteisiin, toiseen kaupunkiin ja toisten henkilöiden elämään.

Kirjoittaminen on hankalaa, sillä ymmärrän kaiken olevan vasta alussa, en tiedä tuleeko tästä mitään, julkaiseeko kukaan ja lukevatko tätä muut kuin sukulaiset, jos nyt sitten hekään. 

Mitä kuuluu Tuukka-Omar?

Niina Hakalahti (kuvitus Jukka Lemmetty)

Mitä kuuluu Tuukka-Omar?

Myllylahti 2020

Moni kirja jää vähälle huomiolle, joten sain ajatuksen kirjoittaa runokokoelmasta (Reetta Huttusen Valkoisessa takissa olen lähinnä mies) ja nyt ajattelin raapustaa jotain Niina Hakalahden viidennestä Tuukka-Omar kirjasta Mitä kuuluu Tuukka-Omar?. 

Sain myös haastatella kirjailijaa, joten jos ette jaksa tätä lukea niin kannattaa kuitenkin tarkastaa Niina Hakalahden vastaukset tuolta tekstin lopusta.

Lääketieteellisissä julkaisuissa pitää ilmoittaa sidonnaisuudet ja teen sen nytkin. Niina Hakalahti on opettanut minua ansiokkaasti kolmen vuoden ajan Viita-akatemiassa. Kunnostauduin noina vuosina kahvin keittämisessä. Olen istunut kirjailijan kanssa pari kertaa Metso-kirjaston kahvilassa, mutta maksoimme molemmat kahvimme ja pullamme ihan itse.

Mitä kuuluu Tuukka-Omar? kertoo Tuukka-Omarista ja hänen parhaasta ystävästään Paavosta. Toisinaan leikkeihin osallistuu myös naapurin Pulmu-Päivyt ja uutena kirjasarjaan pääsee Julius, joka asuu kauempana uudella vähän kolkolla asuinalueella. Lasten perheet ja kodit tulevat tutuiksi. Vaikka kyseessä on kirjasarjan viides osa niin se on itsenäinen teos, jonka voi lukea vaikka ei Tuukka-Omaria ennestään tuntisi.

Shakkikerhon uusi jäsen Julius kutsuu Tuukka-Omarin ja Paavon kotiinsa pikkujouluihin ja Juliuksen koti SPA-osastoineen ja tarjoomuksineen herättää vaatimattomampiin oloihin tottuneissa kaveruksissa hämmennystä.  Kirjassa käsitellään myös kateutta ja kiusaamista, mutta se tehdään huumorilla ja lämmöllä kaikkia osapuolia kohtaan. Asiat kääntyvät parhain päin. Realismia rikkoo Tuukka-Omarin syyrialaistaustaisen isän, baban, taito lentää matolla. 

Tällaisen lapsuuden olisin minäkin halunnut!

Pitää vielä mainita Jukka Lemmetyn mainio kuvitus. Kuvittajasta enemmän alla.

Esitin Niina Hakalahdelle muutaman kysymyksen hygieenisesti sähköpostin välityksellä.

Tämä on viides Tuukka-Omar kirja (jos laskin oikein). Tuleeko vielä lisää?

Kirjojen ilmestymisen kanssa on vähän sama kuin perheenlisäyksen kanssa. Voi suunnitella, toimia ja toivoa, mutta lopulta kaikki ei kuitenkaan ole itsestä kiinni. Tällä hetkellä on kuitenkin sellainen kutina, että lisää tulee.

Olet kirjoittanut runoja, aikuisten romaaneja, kirjoitusoppaan ja lastenkirjoja, miten nämä eri työt eroavat toisistaan?

Tietyssä mielessä kaikki kirjoittaminen on samaa, mutta sitten ei kuitenkaan. Romaani vaatii paljon määrätietoista istumista, itse käytän ensimmäistä versiota kirjoittaessa usein esim. päivittäistä sanatavoitetta. Koska romaani on niin suuri massaltaan, käsikirjoitusta on käsiteltävä aika jämäkästi. Tämä on suurin ero verrattuna sivumäärältään vähäisempiin kirjoihin. Lastenkirjan ja aikuisten romaanin kirjoittamien on muuten samanlaista, kummissakin käytän tilkitsemis- ja lihotustekniikkaa, eli kun saan rungon valmiiksi, alan lisäillä väleihin tavaraa.

                      Runojen kirjoittaminen on ”impressionistisempaa”, mutta loppupeleissä samaa vääntöä, versiointia ja uudelleenkirjoitusta kuin muukin teksti.

                      Kaikessa kirjoittamisessa havainnot ja assosiaatiot ovat tärkeitä työvälineitä.

Petri Tamminen on sanonut (luin tämän muuten aamun lehdestä), että kaikki hyvät aikuisten romaanit kertovat yksinäisyydestä ja lastenkirjat ystävyydestä. Pitääkö paikkansa?

Ihan hyvä slogan, mutta ei aukoton, eikä sellaiseksi varmaan ole tarkoitettukaan. Voi olla toisinkin päin: Hosseinin Leijapoika tai vaikkapa Taija Tuomisen Kuningaskobra ovat romaaneja, joissa ystävyys on tärkeässä osassa. Ja toisaalta vaikkapa Herra Huu-sarja kietoutuu hyvin paljon yksinäisyyden tematiikan ympärille.  

Kustantamosi on vaihtunut kesken sarjan, miten se on vaikuttanut? Voisin tietty myös kysyä miksi se on vaihtunut, mutta ei tarvitse vastata.

Olen julkaissut nyt pian parikymmentä teosta ja tehnyt yhteistyötä viiden eri kustantamon kanssa. (Useammankin, jos lasketaan mukaan myös oppimateriaali- ja tietopuoliset julkaisut.)

                      Tammi ei tosiaan halunnut jatkaa Tuukka-Omar-sarjaa, mikä oli ensin itselleni lamaannuttava pettymys. Sarjan neljä osaa olivat saaneet paljon positiivista huomiota. Niinpä kustantajan päätös olla julkaisematta viidettä osaa oli ensin kova pala. Pitkän linjan kirjallisuustoimijana ymmärrän kuitenkin, että kustannusmaailma on turbulenssissa, ja että kustantajankaan rooli ei ole helppo. Tammi esimerkiksi on karsinut varmaan liki puolet lastenkirjanimikkeistään. (Ei tilastofakta, mutu-tuntuma!)

                      Meni aikaa, että en halunnut tehdä asialle mitään. Sitten kuitenkin jossain kohtaa nousin sohvalta (vertauskuva), tein vähän tukimusta siitä, mitkä kustantajat ovat jatkaneet toisen kustantajan aloittamia sarjoja. Onnellisten vaiheiden kautta Myllylahti innostui Tuukka-Omarista ja allekirjoitin kustannussopimuksen heidän kanssaan.

En muistele Tammea pahalla, päinvastoin esim. kustannustoimittaja Sanna Uimosta muistan edelleen lämmöllä.

Tykkäsin kirjan kuvituksesta. Onko kuvittaja sama kuin aikaisemmissa osissa? Miten yhteistyö kuvittajan kanssa käytännössä tapahtui?

Olen hyvin onnellinen, että Jukka Lemmetty on kuvittanut kaikki Tuukka-Omarit. Kun kustantaja vaihtui, oli niin hienoa, että Jukka otti iloisena toimeksiannon uudeltakin kustantajalta vastaan.

                      Jukka on huippuammattilainen, tunnetaan muun muassa Urpo ja Turpo-kirjojen kuvittajana. Kun ensimmäinen Tuukka-Omar-kirja oli tekeillä, sain itse vaikuttaa kuvittajan valintaan. Jukan huumori ja Quentin Blaken tyyliä muistuttava jälki oli heti todella mieluista. En tiedä, olisiko Tuukka-Omar-sarja edes voinut jatkua ilman Jukan kuvitusta.

                      Yhteistyö menee niin, että Jukka saa (vielä keskeneräisen) käsikirjoituksen luettavakseen. Hän tekee kuvat sitten siihen. Joskus saatan kuvat nähtyäni pyytää jotakin pientä muutosta, mutta hyvin, hyvin harvoin. Sitä paitsi usein on helpompi muuttaa tekstiä vastaamaan kuvaa.

Pidin kirjasta vaikka olen yli-ikäinen. Minkä ikäisille kirja on kirjoitettu?

Lastenkirjat ovat mielestäni kaikkien kirjallisuutta. Pyrin kirjoittamaan niin, että kirjoissa olisi tasoja, ja niistä jokin taso myös aikuisille. Varmaankin Tuukka-Omarien pääasiallinen kohderyhmä ovat alakoululaiset.

Itse olen aina nauttinut lastenkirjoista. Kun oli se aika, että luin omille lapsilleni, usein liikutuin, nauroin tai jäin pohtimaan asioita. Olen siis kirjailijana tosi tyytyväinen, jos saan palautetta, että myös aikuislukija on löytänyt kirjasta jotakin itselleen.

Kirjassa tulevat esille arvot kuten kulutuskriittisyys ja suvaitsevaisuus. Ajatteletko tietoisesti, että haluat edistää tiettyjä arvoja?

Ei se ole sellaista tietoista ”opetussuunnitelmaa”. Mutta toki kaikissa kirjoissa – niin lapsille kuin aikuisille kirjoitetuissa – haluaa välittää ajatuksia, arvoja tai pohdittavaa. Kuittenkin kavahdan tendenssimäisyyttä, suorastaan vihaan sitä, joten tarina edellä mennään. Hyvä tarina herättää ajatuksia ja kysymyksiä, ja niiden kautta lukija kenties tavoittaa kirjan teemoja.

Onko kirjan hahmoille jotain esikuvia?

Kun aloitin sarjaa, ryöstöviljelin omaa perhettäni sikäli, että varastin hauskoja lauseita lapsiltani ja heidän kavereiltaan. Myös Tuukka-Omarin ja Paavon ”ystävyyden malli” on kopioitu oman nuoremman poikani ystävyyssuhteesta. Tuukka-Omarin isä on Syyriasta, kuten mieheni ja lasteni isä. Tämän Suomi-Syyria -asetelman otin siis omasta perheestäni. Mutta siihen se sitten jääkin. Eli esimerkiksi mieheni ei osaa lentää matolla, kuten Tuukka-Omarin baba. (Toinen poikamme uskoi kyllä pienenä, että isällä on tällainen taito, siitä sain idean isän lentotaitoon.)

Voitko mainita omia lastenkirjasuosikkejasi?

Roald Dahlin Iso kiltti jätti, Marjatta Kurenniemen Anneli ja Onneli-kirjat, Hannu Mäkelän Herra Huut… voi niitä riittää!

Kiitos vastauksista ja sympaattisesta kirjasta Niina Hakalahti!

Nainen keskustelee limoviikunan kanssa

Googletan romaaniani noin kymmenen minuutin välein (yöllä en googleta vaikka heräänkin pari kertaa yössä, jolloin ajattelen pakonomaisesti googlettamista). Elän kuin vaikeasti nikotiiniriippuvainen.

Yksikään aviisi ei kirjoita romaanistani. En saisi valittaa koska korona, koska köyhyys, koska konkurssit, koska yksinäisyys, koska syrjäytyneet, koska pakolaisleirit, koska ilmastonmuutos, koska vanhukset ja koska riskiryhmät.

Nyt tehdään toiveikkaita videoita, joissa sadat muusikot soittavat ja laulavat kotonaan samaa mieltä nostattavaa rallatusta. Tietokoneen näytölle kootaan palapeli, johon yritetään mahduttaa mahdollisimman monta naamaa. Itkuhan niistä ensimmäisistä videoista tuli, nyt tunnehyöky alkaa laimentua.

Parsin patakintaan peukalon. Eletään siis todella poikkeuksellisia aikoja. Seuraavaksi varmaan valmistan ruisleipäjuuren, keitän saippuaa ja kirnuan voita. Ensin vuolen taikinatiinun ja kirnun.

Poikkeustila 2020 projektissa (linkki) valokuvaajat dokumentoivat korona-arkeaan, suosikkikuvani on Heidi Holman "Nainen keskustelee limoviikunan kanssa".

Nostan sälekaihtimet ja annan kasveille valoa.

Suuria pieniä asioita

En muista olenko tätä kertonut, mutta luulin pitkään, että kanat kakkivat Biolan- rakeita, jotka sitten kerätään muovipusseihin ja myydään puutarhakaupoissa ja huoltoasemilla hyvään hintaan. Näin ihan kevennyksenä kerron.

Huomasin äsken kirjoittaneeni Instaan siniste vaikka tarkoitin somistetta. Tämä nauratti minua, joka kertoo siitä, että naurun aiheet ovat vähissä.

Sain eilen kaksi postikorttia ja iloitsin niistä kovin! Välillä miettii, onko edes olemassa, mutta kyllä minun täytyy olla, sillä sain postia.  Tämä on sen luokan todiste, että asia varmentui.

Toinen kortti oli J:ltä, joka on postcrossing-harrastaja. Postcrossaajat lähettävät kortteja toisille harrastajille ympäri maailmaa (linkki). Saamani kortti ei liittynyt tähän harrastukseen. Toinen kortti oli R:ltä Kangasalta. Kuvassa näkyy Runnin terveyskylpylä ja kortin alle oli kirjoitettu Kalevi. En ole koskaan käynyt Runnilla vaikka olen syntynyt Kiuruvedellä.

Kiuruvesi on viimein päässyt Hesariin, sillä sieltä on löydetty niin huomattava määrä koronaviruspositiivisia ylä-savolaisia henkilöitä (väkilukuun suhteutettuna eniten Suomessa, asukkaita Kiuruvedellä on 8000). Epidemia on iskenyt kovakouraisesti vanhusten hoitolaitokseen.

Erikoiset asiantuntijat ovat kirjoittaneet "Ei saa elvyttää" - romaanista blogissaan (linkki)  ja siteeraan tähän taas kieroon tyyliini päivityksen parhaat palat: "Lukukokemus oli hyvin kiinni tässä ajassa ja siten virkistävä ja uudenlainen, vaikka aihe sinällään on tietysti ahdistava. Tämä on taas yksi niistä kirjoista, jonka voisi lukea uudelleenkin." ja "Tarina etenee jouhevasti ja kerronta on selkeää. Tykkäsin tyylistä. En olisi malttanut lopettaa lukemista ollenkaan."

Varoitan edellä mainitun blogipävityksen inhorealistisista hammasproteesikuvista.

Kuluneita ajatuksia

Hiukseni makaavat apaattisina pitkin päälakeani, kuljen lökäpöksyissä ja ajattelen kuluneita ajatuksia.

Kerttu on hieman virkistynyt. Kun avaan kylpyhuoneen oven, se ryntää nuolemaan kosmetiikkatuotteiden matkapakkauksia, joita säilytän pyörällisessä metallikorissa.

En viitsi enää seurata koronauutisia kovin tarkasti, Kerttua ne eivät kiinnosta lainkaan, sillä se luki Hesarista, että vaikka virusta voidaan todeta kissoillakin, se ei aiheuta heille oireita. Kerttu luulee olevansa kuolematon.

Olen nostanut olohuoneen sälekaihtimet ja toivon, että huonekasvini huomaisivat kevään tulleen ja ryhtyisivät kukoistamaan.

Kokeilin ohjelmaa, jolla voi selvitellä kasvien nimiä ja sain tietää, että isolehtinen kasvi, jonka ostin Tokmannilta ja jonka lehtiruodit ovat punaiset, on nimeltään Codiaecum Variegatum (suomeksi ihmepensas). Lehtien väri vaihtelee valo-olosuhteiden mukaan, joten saa nähdä miten nyt käy.

Yritin selvittää toisenkin huonekasvin nimeä. Appi väitti sitä kurkuksi, joka se ei tosiaankaan ole. Mihinkään ei voi luottaa.

Allekirjoitin tänään sopimuksen äänikirjasta, joka tulee parhaassa tapauksessa jo kesäksi.

Muutama ihminen on lähettänyt viestin, että on pitänyt kirjastani. Tuntuu tosi kivalta. En pistäisi pahakseni vaikka tykkäämiset jaettaisiin laajemminkin. Kriittiset ajatukset saa pitää itsellään.

Kirjani on edelleen saatavilla eri sähkökirjapalveluista kuten Bookbeatista tai Suomalainen plus -palvelusta tai jos joku haluaa ihan oikean kovakantisen kirjan, sen saa helpoiten tilattua netistä esimerkiksi Kariston verkkokaupasta (linkki).

Tarpeellista tavaraa

Siivosin kaapin, jonka ovea en ole uskaltanut turvallisuussyistä pariin vuoteen avata. Olin tunkenut kaapin pullolleen tavaroita, jotka pyrkivät nyt agressiivisesti ulos. Luutulla, singolla ja rohkealla mielellä aseistautuneena avasin kaapinoven ja taltutin sen levottoman asujaimiston.

Tätä kaappien siivousta tuntuu olevan liikkeellä jopa enemmän kuin koronavirusta.

Kaappini on peräisin 30-luvulta ja sen ovessa on vanhanaikainen salpa, jossa on painonappula. Epäilen kahvan olevan bakeliittia, joka kuului ensimmäisiin muoveihin. Kaapin ovi on nykymitoituksella liian pieni sisätilaan verrattuna, joka tekee kaapista hankalan käyttää. Kaapissa on tanko henkareita varten, joten se on ollut vaatekaappi. Korkeus on niin vähäinen, ettei henkareissa voisi säilyttää mekkoja tai pitkiä takkeja. Komeroon on joskus mahtunut monen asukkaan vaatevarasto.

Löysin kaapista mm. kukkamultaa ja -ruukkuja, lamppuja, muovikassillisen vanhoja suksivoiteita, maljakon, kastelukannun, kynttilöitä, tyynyn, maaleja, maaliteloja, neljä rullaa maalarinteippiä, lahjapaperia ja -kasseja ja taulukoukkuja.

Keräsin kaapin vatsasta kassillisen hehkulamppuja, joita Puutarhakadulla toiminut Supermyynti myi loppuun saakka. Lamppujen pahvikoteloissa lukee "Aamulla aurinko illalla AIRAM". Hehkulamput ovat kauniita, joten hamstrasin niitä silloin kun Supermyynti vielä toimi.

Stephen King on kuulemma kirjoittanut kirjan, jonka nimi on Tarpeellista tavaraa ja siinä esiintyy kauppa, jolla on tuo sama nimi. Tarpeellista tavaraa, siinäpä hyvä nimi kaupalle!

Vaikka maailman tilaa ei voi hallita niin kaappejaan näköjään voi.